Lue keskustelun säännöt.
14-vuotias "seurusteli" 6kk, nyt itkee eroa, draamakuningattaren vikaa?
07.07.2016 |
Erosivat jonkin riidan takia ja tyttö on nyt itkenyt monta päivää. Ei koko aikaa, mutta suunnilleen 5-6 kertaa päivässä saa itkukohtauksia.
Miten tuollainen tulee ikinä selviämään oikeista parisuhteista?
Kommentit (60)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Myös oma äitini vähätteli ja mitätöi tunteitani kun eka seurustelusuhteeni päättyi. Siitä tulee vielä paskempi fiilis.
Omien lasten kanssa teen toisin jos ja kun tilanne tulee eteen. Sanon että ymmärrän miltä tuntuu ja että suru on hyvä surra pois. Sitten sanon että ottaa päivä kerrallaan. Vaikka nyt tuntuu pahalta se helpottaa ajan myötä. Ja sitten vien vaikka kahvilaan, harrastuksiin, mitä vain normaalia mikä osoittaa että elämä jatkuu ja toisaalta saa välillä muuta ajateltavaa.
Jos äiti vähättelee lapsen tunteita on turha odottaa, että häneltä tullaan enää hakemaan tukea ja ymmärrystä.
Oma äitini on tavannut ratkaista huutamalla tällaiset ongelmani. Pitäisi nostaa leuka pystyyn ja jatkaa elämää saman tien eikä "ulvoa niin kuin pikkuvauva".
Lopputulos: Nyt kolmekymppisenä en kerro hänelle mitään omia asioitani.
Jos aikuinen ihminen on vieläkin itkuvauva niin aika huonosti menee. Mitä sitten kun elämässä menee oikeasti huonosti? lamaantuuko sellainen ihminen loppuelämäksi? Tappaako se itsensä?
Jaa-a, mikähän on tunteiden kokemisen ikäraja? Näitä kommentteja tuli silloin teininä. Ja yhtä kylmä vastaanotto edelleen, vaikka surisi hillitymminkin. t:44
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erosivat jonkin riidan takia ja tyttö on nyt itkenyt monta päivää. Ei koko aikaa, mutta suunnilleen 5-6 kertaa päivässä saa itkukohtauksia.
Miten tuollainen tulee ikinä selviämään oikeista parisuhteista?
Voi kuule. Minulla oli vasta 24-vuotiaana ensimmäinen sellainen suhde, joka kesti kauemmin kuin pari tapaamista ja johon kuului muutakin kuin haleja ja suukkoja. Seurustelimme neljä kuukautta, ja kun mies sen jälkeen jätti minut, olin aivan valtavan pettynyt ja surullinen. Olin jo ehtinyt ajatella, että siitä tulisi jotain ja pienet rakastumisen tunteetkin olivat ehtineet herätä. Kyllä kuule itkin kämppiksen olkaa vasten ja itsekseni tihruutin välillä vielä viikkoja tapauksen jälkeenkin.
Ja silti olen hyvin selvinnyt. Olen myöhemmin osannut itse omasta aloitteestani luopua tapailusta, joka ei antanut minulle mitään. Olen myös osannut etsiä ja löytää itselle sopivan kumppanin, jonka kanssa olen ollut yhdessä nyt kolme vuotta. Sen opin, että koskaan ei voi tietää, mutta että siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) on kuitenkin uskallettava rakastua ja ottaa se riski. Sepä vasta hyvä opetus on ollut!
Tytöstäsi tulee varmasti ihan vahva ja välittävä nainen. Vähän nyt myötätuntoa! Teinillä vielä muutenkin tunteet heittelevät ja elämä on yhtä kasvamisen mylläkkää. Totta kai itkettää!
Kun 20 -vuotiaana erosin poikaystävästäni omasta aloitteestani, koska hän oli pettänyt minua, niin itkin kaksi viikkoa putkeen. Mutta pysyin lujana hänen pyynnöilleen että ottaisin hänet takaisin. Jotain kylmää oli valunut sydämeeni sillä hetkellä kun tajusin hänen julmasti pettäneen minut. - Kun taas rupesin seurustelemaan, sanoi veljeni, jonka kanssa jaoin opiskeluboksin, että et kyllä ala seurustelemaan kun hän ei jaksa kuunnella jokailtaista itkua eron jälkeen. Mutta se surustelu meni hyvin ja hänestä tuli mieheni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Porvoossa tapahtuu taas.
??? Mikä tuossa ei mielestäsi ole uskottavaa? Itsekin aloitin ensimmäisen seurustelusuhteeni 14-vuotiaana. Olin ihan varma, että rakastaisin kyseistä poikaa koko loppuelämäni, ja kyllähän siinä sitten itkua tuli kun elämä ei mennytkään niin kuin haaveilin.
En ole tuo, jolle vastasit, mutta mielestäni mahdollista provoa ei ollut tuo tyttären tilanne, vaan ap:n motiivi ylpeillä omalla kylmyydellä lastaan kohtaan. Eipä silti, onhan sellaisiakin aikuisia olemassa, mutta tämä nyt vain sattuu olemaan av. Ei kukaan oikeasti tule tänne hakemaan sympatiaa itselleen ja haukkumaan lastaan tuollaisella asialla. Ap hakee tietoisesti näitä "olet inhottava äiti" -reaktioita.
Juuri siksi provoilijat onnistuvat, kun te ette edes tajua, missä asiassa provous esittäytyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erosivat jonkin riidan takia ja tyttö on nyt itkenyt monta päivää. Ei koko aikaa, mutta suunnilleen 5-6 kertaa päivässä saa itkukohtauksia.
Miten tuollainen tulee ikinä selviämään oikeista parisuhteista?
Voi kuule. Minulla oli vasta 24-vuotiaana ensimmäinen sellainen suhde, joka kesti kauemmin kuin pari tapaamista ja johon kuului muutakin kuin haleja ja suukkoja. Seurustelimme neljä kuukautta, ja kun mies sen jälkeen jätti minut, olin aivan valtavan pettynyt ja surullinen. Olin jo ehtinyt ajatella, että siitä tulisi jotain ja pienet rakastumisen tunteetkin olivat ehtineet herätä. Kyllä kuule itkin kämppiksen olkaa vasten ja itsekseni tihruutin välillä vielä viikkoja tapauksen jälkeenkin.
Ja silti olen hyvin selvinnyt. Olen myöhemmin osannut itse omasta aloitteestani luopua tapailusta, joka ei antanut minulle mitään. Olen myös osannut etsiä ja löytää itselle sopivan kumppanin, jonka kanssa olen ollut yhdessä nyt kolme vuotta. Sen opin, että koskaan ei voi tietää, mutta että siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) on kuitenkin uskallettava rakastua ja ottaa se riski. Sepä vasta hyvä opetus on ollut!
Tytöstäsi tulee varmasti ihan vahva ja välittävä nainen. Vähän nyt myötätuntoa! Teinillä vielä muutenkin tunteet heittelevät ja elämä on yhtä kasvamisen mylläkkää. Totta kai itkettää!
Kun 20 -vuotiaana erosin poikaystävästäni omasta aloitteestani, koska hän oli pettänyt minua, niin itkin kaksi viikkoa putkeen. Mutta pysyin lujana hänen pyynnöilleen että ottaisin hänet takaisin. Jotain kylmää oli valunut sydämeeni sillä hetkellä kun tajusin hänen julmasti pettäneen minut. - Kun taas rupesin seurustelemaan, sanoi veljeni, jonka kanssa jaoin opiskeluboksin, että et kyllä ala seurustelemaan kun hän ei jaksa kuunnella jokailtaista itkua eron jälkeen. Mutta se surustelu meni hyvin ja hänestä tuli mieheni.
Ymmärrän veljeäsi. Itse en ikinä katselisi sitä että joku itkisi kaksi viikkoa putkeen. Jos joutuisin asumaan samassa asunnossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on taas näitä "ei pidä alkaa seurustelemaan jos ei ole kypsä käsittelemään mahdollista eroa ja surua". Tuossa iässä juuri näitä asioita opetellaan. Opetellaan ihastumaan, rakastumaan, seurustelun alkeita, eroja ja pettymyksiä. Eihän sitä muuten tule "tarpeeksi kypsäksi" ellei niitä asioita joudu ja pääse kokemaan.
Mitä sitten kun tulee paksuksi ja saa vaikka HIV:n? Sitten sanot että hyvä tyttö? Tuli vähän harjoiteltua?
En minäkään hiv:iä saanut tai paksuksi tullu vaikka seurustelin 14 vuotiaana. Enkä seksiä harrastanut. Se tosin johtuu siitä että minulle äiti kertoi jo hyvin varhain seksistä, ehkäisystä, sukupuolitaudeista, raskaudesta ym täysin avoimesti ja realistisesti. Eikä silloisessa kaveripiirissä eikä tuttujen tutuista yksikään raskaaksi tullut. Mutta tämä olikin 2000 luvun alussa jolloin vielä taisi vanhemmilla olla enemmän auktoriteettia nuoria kohtaan ja nuoret osasi ja sai ajatella omilla aivoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuori käsittelee suurta pettymystä avoimesti, tuoden tunteensa ilmi. Se on hyvä asia. Tunnetta ei pidä mennä mitätöimään, vaikka kyseessä ei olekaan maailmanloppu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan normaalia. Teinien elämä nyt on vain draamaa. Vähän mutsi empatiaa peliin nyt!
Jos on kykenevä suhteeseen niin on kykenevä myös ITSE käsittelemään ne tunteet mitä siihen tulee. Ei ole äidin tehtävä tulla lohduttamaan.
Oikeastikko et ole itse suhteiden jälkeen avautunut tuntemuksistasi kellekkään?
Voi jos itselläni olisi noin tunnekylmät vanhemmat. Olin 18 kun erosin poikaystävästäni, yhdessä oltiin asuttu 1,5 vuotta. Vannon että ilman äitiäni en olisi selvinnyt erosta näinkään hyvin. Äiti otti luokseen asumaan kunnes löysin oman asunnon, kuunteli, lohdutti, välissä kirosi kuinka mun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni ja sitten kuunteli taas mun ulinaa. Siinä kohtaa kun kehtasin myöntää etten koe että elämälläni olisi enään mitään merkitystä niin patisti psykologille, vahti että söin jotain, pakotti baareihin ja kusetti koiran kun makasin sikiöasennossa peiton alla. Nyt puoli vuotta eron jälkeen saan edelleen itku- ja paniikkikohtauksia mutta vannon että ilman äidin tukea en olisi saanut uutta asuntoa, valmistunut tai ylipäätänsä välttämättä selvinnyt erosta. Kiitos kaikille niille äideille jotka edes yrittävät ymmärtää lastensa tunteita.
Aloittajalle, lapsi voi selvitä aikuisena tai olla selviämättä. Jos lapsi ei itse tulevaisuudessa tule selviämään ihmissuhdedraamoistaan, olisi entistä tärkeämpää että istuisit tytön vieressä kuuntelemassa ja puhumassa ja osoittaisit että olet tukena nyt ja tulevaisuudessa.
En ole avatunut parisuhteestani kenellekkään. Olen kertonut että olen eronnut ja sinä se. Mitä avautumista niissä on?
Ei se ulina ja vatvominen mitään auta. Onko se koskaan auttanut yhtään mitään? Onko se parantanut yhtkään asiaa? Onko se auttanut oikeasti asiaa? Ei ole.
Elämää pitää jatkaa ja niin teen.
Minua ainakin on auttanut se, että olen itkenyt ja surrut surullisen olon ja pettymyksen pois. Samoin se, että olen "vatvonut" asiaa eli siis keskustellut asiasta ystävien kanssa. Siten saa asian kunnolla käsitellyksi eikä se jää painamaan esim. tulevaisuuden suhteisiin. Auttaa myös tuntemaan itseä paremmin kun käsittelee suhteen ja eron sekä vahvistamaan omaa itsetuntoa.
Toiset pystyvät toimimaan noin kuin sinä, toiset toimivat eri tavalla ja se toimii heille parhaiten. Ei ole vain yhtä oikeaa ja parasta tapaa toimia. Toiset pystyvät jatkamaan elämää parhaiten, kun suree ja käsittelee pettymykset ja surut pois alta ensin.
Mitä jos elämässä tapahtuu jotain todella pahaa? Kuitenkin sinulla olisi lapsia ja sinun pitäisi kyetä elättämään ja huolehtimaan heistä? Jos menet noin huonoon kuntoon pelkästä suhteen loppumisesta?
Sellaiset ihmiset, joilla on paljon erilaisia työkaluja surun, pelon, pettymyksen ja vihan tunteiden käsittelyyn selviytyvät myös isommista ongelmista. Pienet murheet ovat oppitunteja itsensä kuunteluun ja tunteidensa ja toimintansa ymmärtämiseen. Kun oikein suuri suru iskee (läheisen yllättävä kuolema, läheisen sairaus tai oma vakava sairastuminen jne.), on sitä paljon helpompi lähteä purkamaan ja käsittelemään, jos ennestään tietää, mitkä keinot itselle toimivat. Myös ystäville ja läheisille on helpompi puhua suuresta murheesta, jos heidän kanssaan on jo tottunut pieniä suruja jakamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi sä ap haluat toistaa kohtelusi lapsellesi? Ihnko oikein oli, että sait alkaa seurustella vasta 24-vuotiaana? Oikeasti sä et vain kelvannut kellekään sitä aikaisemmin. Ja mitä noissa asioissa sillä toisen oikealla tuntemisella on merkitystä sille, miten niitä omia tunteita, jotka eivät saaneet vastakaikua, suree? Vanhempasi ovat saatanan pässejä ja arvasin, että syy on heissä. Mutta aika vammainen itsekin olet, kun pystyt antamaan lapsellesi yhtä vähän tukea kuin vanhempasi ja vaurioitat lapsen psyykeä antamalla kyllä seurustella (mitä et itse saanut), mutta kun siinä sitten tulee takaiskuja niin olet lapsesi pahin kiusaaja ja susi lammasten vaatteissa, muka äiti, vaikka oikeasti tytön pahin vihollinen voisi tehdä sinun aloituksesi av:lle. "Onx mun bestis vähä draamaqueen, itkee kun poikkis jätti". Olet säälittävä paska idiootti etkä ole ansainnut lapsia. Mutta tiedätkö mitä, sä tuhoat tyttäresi psyyken ja hän ei oikeasti varmasti KOSKAAN tule seurustelemaan ja pääsemään avioliittoon sinun takiasi, vaan hän välttelee lopun elämäänsä sydänsuruja sinun takiasi. Olet tuhonnut tyttäresi elämän, miltä nyt tuntuu?
Tuntuu ko hyvältä siellä oman miehesi kainalossa, kun sinun tyttäresi ei saa SINUN TAKIASI ikinä kokea samaa? Koska sinä olet tuhonnut hänen kykynsä seurustella enää koskaan, koska hän oppii, että tunteitaan kuuluu hävetä, koska äitihän kertoi, ettei niitä voinut mulla olla vielä". Senkin sairas, sairas lut-ka paskiainen ap, olisit varmaan halunnut nussia ympäri kylää lut-ka kun olet ja sinua harmitti, ettet kelvannut kellekään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on taas näitä "ei pidä alkaa seurustelemaan jos ei ole kypsä käsittelemään mahdollista eroa ja surua". Tuossa iässä juuri näitä asioita opetellaan. Opetellaan ihastumaan, rakastumaan, seurustelun alkeita, eroja ja pettymyksiä. Eihän sitä muuten tule "tarpeeksi kypsäksi" ellei niitä asioita joudu ja pääse kokemaan.
Mitä sitten kun tulee paksuksi ja saa vaikka HIV:n? Sitten sanot että hyvä tyttö? Tuli vähän harjoiteltua?
En minäkään hiv:iä saanut tai paksuksi tullu vaikka seurustelin 14 vuotiaana. Enkä seksiä harrastanut. Se tosin johtuu siitä että minulle äiti kertoi jo hyvin varhain seksistä, ehkäisystä, sukupuolitaudeista, raskaudesta ym täysin avoimesti ja realistisesti. Eikä silloisessa kaveripiirissä eikä tuttujen tutuista yksikään raskaaksi tullut. Mutta tämä olikin 2000 luvun alussa jolloin vielä taisi vanhemmilla olla enemmän auktoriteettia nuoria kohtaan ja nuoret osasi ja sai ajatella omilla aivoilla.
Ei vaan vanhemmilla nimenomaan ei ole auktoriteettia jos lapsi saa ajatella omilla aivoillaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erosivat jonkin riidan takia ja tyttö on nyt itkenyt monta päivää. Ei koko aikaa, mutta suunnilleen 5-6 kertaa päivässä saa itkukohtauksia.
Miten tuollainen tulee ikinä selviämään oikeista parisuhteista?
Voi kuule. Minulla oli vasta 24-vuotiaana ensimmäinen sellainen suhde, joka kesti kauemmin kuin pari tapaamista ja johon kuului muutakin kuin haleja ja suukkoja. Seurustelimme neljä kuukautta, ja kun mies sen jälkeen jätti minut, olin aivan valtavan pettynyt ja surullinen. Olin jo ehtinyt ajatella, että siitä tulisi jotain ja pienet rakastumisen tunteetkin olivat ehtineet herätä. Kyllä kuule itkin kämppiksen olkaa vasten ja itsekseni tihruutin välillä vielä viikkoja tapauksen jälkeenkin.
Ja silti olen hyvin selvinnyt. Olen myöhemmin osannut itse omasta aloitteestani luopua tapailusta, joka ei antanut minulle mitään. Olen myös osannut etsiä ja löytää itselle sopivan kumppanin, jonka kanssa olen ollut yhdessä nyt kolme vuotta. Sen opin, että koskaan ei voi tietää, mutta että siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) on kuitenkin uskallettava rakastua ja ottaa se riski. Sepä vasta hyvä opetus on ollut!
Tytöstäsi tulee varmasti ihan vahva ja välittävä nainen. Vähän nyt myötätuntoa! Teinillä vielä muutenkin tunteet heittelevät ja elämä on yhtä kasvamisen mylläkkää. Totta kai itkettää!
Kun 20 -vuotiaana erosin poikaystävästäni omasta aloitteestani, koska hän oli pettänyt minua, niin itkin kaksi viikkoa putkeen. Mutta pysyin lujana hänen pyynnöilleen että ottaisin hänet takaisin. Jotain kylmää oli valunut sydämeeni sillä hetkellä kun tajusin hänen julmasti pettäneen minut. - Kun taas rupesin seurustelemaan, sanoi veljeni, jonka kanssa jaoin opiskeluboksin, että et kyllä ala seurustelemaan kun hän ei jaksa kuunnella jokailtaista itkua eron jälkeen. Mutta se surustelu meni hyvin ja hänestä tuli mieheni.
Ymmärrän veljeäsi. Itse en ikinä katselisi sitä että joku itkisi kaksi viikkoa putkeen. Jos joutuisin asumaan samassa asunnossa.
Samaa mieltä. Kyllä siinä lähtisi kämppis vaihtoon. Hulluksihan tuossa tulisi. Yksi parkuu aamusta iltaan kuin mielipuoli.
Tässä on hyvä tilaisuus ohjata käsittelemään elämän pettymyksiä oikealla tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Öö, mä olen 25-vuotias ja kyllä muakin itkettäisi. Olen muutenkin ylipäätään (itku)herkkä ihminen, mutta toisaalta olen myös sellainen että suren kerralla jonkun asian huolella läpi ja sitten elämä jatkuu.
Suru on ihan normaalia, olisit iloinen kun tyttäresi tuntee tunteita ja osaa niitä myös purkaa. Hassua kyllä, vaikkakin tosi onnekasta, että on sellaiseksi kasvanut, vaikka (ainakin) toinen vanhempi on noin tunnekylmä.
Vierailija kirjoitti:
No kun itse mietin suhteitani niin kuudessa kuukaudessa ei opi edes tuntemaan toista kunnolla. Itse en saanut seurustella ennenkuin muutin pois kotoa 24-vuotiaana, koska ääriuskonnollinen koti.
Ap
Selittää miksi et ymmärrä lastasi, joka ilmeisesti on kasvanut normaalissa perheessä. Mitä nyt äidiltä puuttuu kyky empatiaan ja tukea tytärtään.
Teininä voi saada itkuraivarin siitä että hiukset ei asetu/silmien rajaus ei onnistu. Hormonit jyllää, mielialat heittelee, aivan jokaista tunnetilaa tulee suurenneltua. Niin ihastumisia, suruja kuin kiukkuakin. Omasta ekasta suhteesta yhdeksän vuotta aikaa, olin myös 14. Kyllä minäkin itkin ja niin hitosti itkinkin. Asiaa pahensi se etten voinut kertoa vanhemmilleni, koska olisin samalla joutunut tulemaan kaapista.
Kyllä se siitä sitten helpottaa, viimeistään kun teini keksii uuden ihastuksen, mutta sinun ajatusmaailmasi tyttäresi surusta on kyllä niin julma. 14-vuotiaalle 6kk on pitkä aika ja teini rakastutaan aivan hillittömästi, heti ja täysillä. Ei teini ajattele kuin aikuinen. Jestas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiva äiti olet kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kun itse mietin suhteitani niin kuudessa kuukaudessa ei opi edes tuntemaan toista kunnolla. Itse en saanut seurustella ennenkuin muutin pois kotoa 24-vuotiaana, koska ääriuskonnollinen koti.
Ap
Selittää miksi et ymmärrä lastasi, joka ilmeisesti on kasvanut normaalissa perheessä. Mitä nyt äidiltä puuttuu kyky empatiaan ja tukea tytärtään.
Teininä voi saada itkuraivarin siitä että hiukset ei asetu/silmien rajaus ei onnistu. Hormonit jyllää, mielialat heittelee, aivan jokaista tunnetilaa tulee suurenneltua. Niin ihastumisia, suruja kuin kiukkuakin. Omasta ekasta suhteesta yhdeksän vuotta aikaa, olin myös 14. Kyllä minäkin itkin ja niin hitosti itkinkin. Asiaa pahensi se etten voinut kertoa vanhemmilleni, koska olisin samalla joutunut tulemaan kaapista.
Kyllä se siitä sitten helpottaa, viimeistään kun teini keksii uuden ihastuksen, mutta sinun ajatusmaailmasi tyttäresi surusta on kyllä niin julma. 14-vuotiaalle 6kk on pitkä aika ja teini rakastutaan aivan hillittömästi, heti ja täysillä. Ei teini ajattele kuin aikuinen. Jestas.
Sitten on turha valittaa. Jos on itse omat ongelmansa luonut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erosivat jonkin riidan takia ja tyttö on nyt itkenyt monta päivää. Ei koko aikaa, mutta suunnilleen 5-6 kertaa päivässä saa itkukohtauksia.
Miten tuollainen tulee ikinä selviämään oikeista parisuhteista?
Voi kuule. Minulla oli vasta 24-vuotiaana ensimmäinen sellainen suhde, joka kesti kauemmin kuin pari tapaamista ja johon kuului muutakin kuin haleja ja suukkoja. Seurustelimme neljä kuukautta, ja kun mies sen jälkeen jätti minut, olin aivan valtavan pettynyt ja surullinen. Olin jo ehtinyt ajatella, että siitä tulisi jotain ja pienet rakastumisen tunteetkin olivat ehtineet herätä. Kyllä kuule itkin kämppiksen olkaa vasten ja itsekseni tihruutin välillä vielä viikkoja tapauksen jälkeenkin.
Ja silti olen hyvin selvinnyt. Olen myöhemmin osannut itse omasta aloitteestani luopua tapailusta, joka ei antanut minulle mitään. Olen myös osannut etsiä ja löytää itselle sopivan kumppanin, jonka kanssa olen ollut yhdessä nyt kolme vuotta. Sen opin, että koskaan ei voi tietää, mutta että siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) on kuitenkin uskallettava rakastua ja ottaa se riski. Sepä vasta hyvä opetus on ollut!
Tytöstäsi tulee varmasti ihan vahva ja välittävä nainen. Vähän nyt myötätuntoa! Teinillä vielä muutenkin tunteet heittelevät ja elämä on yhtä kasvamisen mylläkkää. Totta kai itkettää!
Tuo ei ole mitään siihen verrattuna, kun olet 30+ ja ukko ilmoittaa löytäneensä nuoremman. Siinähän sitten itket ja raivoat katraan keskellä.
Vierailija kirjoitti:
Kiva äiti olet kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kun itse mietin suhteitani niin kuudessa kuukaudessa ei opi edes tuntemaan toista kunnolla. Itse en saanut seurustella ennenkuin muutin pois kotoa 24-vuotiaana, koska ääriuskonnollinen koti.
Ap
Selittää miksi et ymmärrä lastasi, joka ilmeisesti on kasvanut normaalissa perheessä. Mitä nyt äidiltä puuttuu kyky empatiaan ja tukea tytärtään.
Teininä voi saada itkuraivarin siitä että hiukset ei asetu/silmien rajaus ei onnistu. Hormonit jyllää, mielialat heittelee, aivan jokaista tunnetilaa tulee suurenneltua. Niin ihastumisia, suruja kuin kiukkuakin. Omasta ekasta suhteesta yhdeksän vuotta aikaa, olin myös 14. Kyllä minäkin itkin ja niin hitosti itkinkin. Asiaa pahensi se etten voinut kertoa vanhemmilleni, koska olisin samalla joutunut tulemaan kaapista.
Kyllä se siitä sitten helpottaa, viimeistään kun teini keksii uuden ihastuksen, mutta sinun ajatusmaailmasi tyttäresi surusta on kyllä niin julma. 14-vuotiaalle 6kk on pitkä aika ja teini rakastutaan aivan hillittömästi, heti ja täysillä. Ei teini ajattele kuin aikuinen. Jestas.
Sitten on turha valittaa. Jos on itse omat ongelmansa luonut.
Luonut itse mitkä ongelmat? Ei ihme että nuoret voi pahoin, jos jokun asenne oikeasti oman nuoren suruihin on "voivoi, oma vika".
Minä en ikinä ole surrut äitini nähden eroja tai tapailujen loppumisia. Luultavasti vastaanotto olisi jotain tuolaista kuin ap:lla: äläs nyt liioittele, leuka pystyyn, kaikenmaailman haihatuksia.
Oli aika masentavaa kasvaa kodissa, jossa ainoat sallitut tunteet olivat ärtymys ja neutraalius. Olen 25v enkä edelleenkään osaa ilmaista tunteitani vapaasti, vaan pidän tunteita heikkoutena. Olen joskus yrittänyt avata ajatuksiani äidilleni, mutta hän ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt mistä edes puhun. Hän on aina näyttänyt tunteensa mutkattomasti, joten hän ei ymmärrä lainkaan että lapsensa olisi tarvinnut ohjausta ja tunteiden sanoittamista. Lisäksi vähättelevä asenne sai piilottelemaan tunteita entisestään. Mua lapsena usein itketti jos isä komensi, ja menin aina vessahädän varjolla vessaan nielemään kyyneleitä. Kukaan ei sanonut mitään eikä auttanut mitenkään, vaikka taatusti tajusivat asian. Olin alle 10v.
Ihan normaalia, tyttösi vaikuttaa olevan normaali tunteva ihminen.
Tottakai ero sattuu ja sattuu usein vielä hurjasti enemmän teineillä, jotka vasta harjoittelevat ja tunteet on muutenkin pinnassa, kauaskantoista näkökantaa elämään ei vielä ole jne.
Seurustelusuhde on usein teinille koko maailma ja suhteen päättyminen voi romuttaa "KAIKEN".
Itselleni tosin näin 23-vuotiaanakin romanssin päättyminen voi olla tosi kova pala ja pitkänkin ajan tuska, eli eiköhän meitä "draamakuningattaria" ole kaikissa ikäluokissa.
Älä väheksy tytön surua ja tuskaa, vaan TUE HÄNTÄ. Rakasta, osoita empatiaa.
Sääliksi käy tytärtäsi jos ja kun äidin asenne sydänsuruja kohtaan on, että DRAAMAKUNINGATAR. Voi pientä, voisinpa halata.
Vierailija kirjoitti:
Ihan normaalia, tyttösi vaikuttaa olevan normaali tunteva ihminen.
Tottakai ero sattuu ja sattuu usein vielä hurjasti enemmän teineillä, jotka vasta harjoittelevat ja tunteet on muutenkin pinnassa, kauaskantoista näkökantaa elämään ei vielä ole jne.
Seurustelusuhde on usein teinille koko maailma ja suhteen päättyminen voi romuttaa "KAIKEN".
Itselleni tosin näin 23-vuotiaanakin romanssin päättyminen voi olla tosi kova pala ja pitkänkin ajan tuska, eli eiköhän meitä "draamakuningattaria" ole kaikissa ikäluokissa.Älä väheksy tytön surua ja tuskaa, vaan TUE HÄNTÄ. Rakasta, osoita empatiaa.
Sääliksi käy tytärtäsi jos ja kun äidin asenne sydänsuruja kohtaan on, että DRAAMAKUNINGATAR. Voi pientä, voisinpa halata.
Jos suhteen päättyminen voi romuttaa kaiken niin ei pitäisi edes seurustella. Jos tuota nyt edes seurusteluksi voi kutsua.
Jos jotain muutaman kuukauden räpellystä itkee kuin maailmanloppua niin silloin ei hissi nouse ihan ylös asti.
Mitä huonoon kuntoon menemistä se on jos itkee surun ja pettymyksen pois? Miten dramaattista sinulle on ihan normaalit tunteet? Minusta itku ei ole mikään kummallinen maailmanlopun asia. Se helpottaa. Sitten asia käsitellään ja sillä selvä.
En nyt puhu siitä, että vajoaisi sängyn pohjalle masentumaan ja toimintakyvyttömäksi puoleksi vuodeksi, jos lyhyt seurustelusuhde päättyy, vaan että itkeä tihrustaa vaikka muutamana päivänä ja on alakuloinen joitakin viikkoja. Sitten alkaa helpottaa.