Lue keskustelun säännöt.
14-vuotias "seurusteli" 6kk, nyt itkee eroa, draamakuningattaren vikaa?
07.07.2016 |
Erosivat jonkin riidan takia ja tyttö on nyt itkenyt monta päivää. Ei koko aikaa, mutta suunnilleen 5-6 kertaa päivässä saa itkukohtauksia.
Miten tuollainen tulee ikinä selviämään oikeista parisuhteista?
Kommentit (60)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan normaalia. Teinien elämä nyt on vain draamaa. Vähän mutsi empatiaa peliin nyt!
Jos on kykenevä suhteeseen niin on kykenevä myös ITSE käsittelemään ne tunteet mitä siihen tulee. Ei ole äidin tehtävä tulla lohduttamaan.
Oikeastikko et ole itse suhteiden jälkeen avautunut tuntemuksistasi kellekkään?
Voi jos itselläni olisi noin tunnekylmät vanhemmat. Olin 18 kun erosin poikaystävästäni, yhdessä oltiin asuttu 1,5 vuotta. Vannon että ilman äitiäni en olisi selvinnyt erosta näinkään hyvin. Äiti otti luokseen asumaan kunnes löysin oman asunnon, kuunteli, lohdutti, välissä kirosi kuinka mun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni ja sitten kuunteli taas mun ulinaa. Siinä kohtaa kun kehtasin myöntää etten koe että elämälläni olisi enään mitään merkitystä niin patisti psykologille, vahti että söin jotain, pakotti baareihin ja kusetti koiran kun makasin sikiöasennossa peiton alla. Nyt puoli vuotta eron jälkeen saan edelleen itku- ja paniikkikohtauksia mutta vannon että ilman äidin tukea en olisi saanut uutta asuntoa, valmistunut tai ylipäätänsä välttämättä selvinnyt erosta. Kiitos kaikille niille äideille jotka edes yrittävät ymmärtää lastensa tunteita.
Aloittajalle, lapsi voi selvitä aikuisena tai olla selviämättä. Jos lapsi ei itse tulevaisuudessa tule selviämään ihmissuhdedraamoistaan, olisi entistä tärkeämpää että istuisit tytön vieressä kuuntelemassa ja puhumassa ja osoittaisit että olet tukena nyt ja tulevaisuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Epäilen aloittajaa trolliksi, mutta vertailun vuoksi: Seurustelin 14-vuotiaana kaksi viikkoa, emmekä edes pojan kanssa ehtineet nähdä tuona aikana kaukosuhteen takia. Sitten poika jätti minut ja itkin aivan älyttömästi. Meni kaksi vuotta ennen kuin kunnolla pääsin yli. Tuon ikäisenä voi olla hyvinkin herkkä ja laittaa paljon odotuksia toisen varaan.
Minä olin 14-16v iässä niin jumalattoman rakastunut kahteen eri poikaan että päiväkirjoja täyttyi useita siitä tunteiden palosta. Ja kaikki ne ikävät jutut mitä niissä sattui, tuntui että hajosin aina palasiksi.
Eli älä vähättele lapsesi tunnetiloja, hän vasta harjoittelee niitä aikuisuutta varten ja kaikki on hormonien ja aivojen kehityksen/kehittymättömyyden vuoksi aivan valtavan voimakasta ja suurta, hyvässä kuin pahassakin.
T. Kahden murkkupojan äiti
29 ilmoitin kommenttisi asiattomaksi. Toivottavasti bannaavat sinut samalla.
Myös oma äitini vähätteli ja mitätöi tunteitani kun eka seurustelusuhteeni päättyi. Siitä tulee vielä paskempi fiilis.
Omien lasten kanssa teen toisin jos ja kun tilanne tulee eteen. Sanon että ymmärrän miltä tuntuu ja että suru on hyvä surra pois. Sitten sanon että ottaa päivä kerrallaan. Vaikka nyt tuntuu pahalta se helpottaa ajan myötä. Ja sitten vien vaikka kahvilaan, harrastuksiin, mitä vain normaalia mikä osoittaa että elämä jatkuu ja toisaalta saa välillä muuta ajateltavaa.
Jos äiti vähättelee lapsen tunteita on turha odottaa, että häneltä tullaan enää hakemaan tukea ja ymmärrystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, ap, vieläkö seisot aloituksesi takana? Vai muutitko mieltäsi! Tulepa kertomaan! Älä ole pieni hiiri, joka ei uskalla sanoa mitään aloituksen jälkeen!
En ole koskaan itkenyt julkisesti, paitsi kerran kun tyttöystävä jätti. Se oli vahinko. Ei toistunut jatkossa. Onneksi äitini ei ollut samanlainen idiootti kuin sinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä on taas näitä "ei pidä alkaa seurustelemaan jos ei ole kypsä käsittelemään mahdollista eroa ja surua". Tuossa iässä juuri näitä asioita opetellaan. Opetellaan ihastumaan, rakastumaan, seurustelun alkeita, eroja ja pettymyksiä. Eihän sitä muuten tule "tarpeeksi kypsäksi" ellei niitä asioita joudu ja pääse kokemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kun itse mietin suhteitani niin kuudessa kuukaudessa ei opi edes tuntemaan toista kunnolla. Itse en saanut seurustella ennenkuin muutin pois kotoa 24-vuotiaana, koska ääriuskonnollinen koti.
Ap
Minun teinipoikani 13v oli ihastunut samanikäiseen tyttöön eivätkä he edes seurustelleet. Silti poika itki monta viikkoa kun tyttö ilmoitti ettei tunne samoin. Sai itkeä, lohdutin, halasin ja kuuntelin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan normaalia. Teinien elämä nyt on vain draamaa. Vähän mutsi empatiaa peliin nyt!
Jos on kykenevä suhteeseen niin on kykenevä myös ITSE käsittelemään ne tunteet mitä siihen tulee. Ei ole äidin tehtävä tulla lohduttamaan.
Oikeastikko et ole itse suhteiden jälkeen avautunut tuntemuksistasi kellekkään?
Voi jos itselläni olisi noin tunnekylmät vanhemmat. Olin 18 kun erosin poikaystävästäni, yhdessä oltiin asuttu 1,5 vuotta. Vannon että ilman äitiäni en olisi selvinnyt erosta näinkään hyvin. Äiti otti luokseen asumaan kunnes löysin oman asunnon, kuunteli, lohdutti, välissä kirosi kuinka mun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni ja sitten kuunteli taas mun ulinaa. Siinä kohtaa kun kehtasin myöntää etten koe että elämälläni olisi enään mitään merkitystä niin patisti psykologille, vahti että söin jotain, pakotti baareihin ja kusetti koiran kun makasin sikiöasennossa peiton alla. Nyt puoli vuotta eron jälkeen saan edelleen itku- ja paniikkikohtauksia mutta vannon että ilman äidin tukea en olisi saanut uutta asuntoa, valmistunut tai ylipäätänsä välttämättä selvinnyt erosta. Kiitos kaikille niille äideille jotka edes yrittävät ymmärtää lastensa tunteita.
Aloittajalle, lapsi voi selvitä aikuisena tai olla selviämättä. Jos lapsi ei itse tulevaisuudessa tule selviämään ihmissuhdedraamoistaan, olisi entistä tärkeämpää että istuisit tytön vieressä kuuntelemassa ja puhumassa ja osoittaisit että olet tukena nyt ja tulevaisuudessa.
En ole avatunut parisuhteestani kenellekkään. Olen kertonut että olen eronnut ja sinä se. Mitä avautumista niissä on?
Ei se ulina ja vatvominen mitään auta. Onko se koskaan auttanut yhtään mitään? Onko se parantanut yhtkään asiaa? Onko se auttanut oikeasti asiaa? Ei ole.
Elämää pitää jatkaa ja niin teen.
Vierailija kirjoitti:
Täällä on taas näitä "ei pidä alkaa seurustelemaan jos ei ole kypsä käsittelemään mahdollista eroa ja surua". Tuossa iässä juuri näitä asioita opetellaan. Opetellaan ihastumaan, rakastumaan, seurustelun alkeita, eroja ja pettymyksiä. Eihän sitä muuten tule "tarpeeksi kypsäksi" ellei niitä asioita joudu ja pääse kokemaan.
Mitä sitten kun tulee paksuksi ja saa vaikka HIV:n? Sitten sanot että hyvä tyttö? Tuli vähän harjoiteltua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No kun itse mietin suhteitani niin kuudessa kuukaudessa ei opi edes tuntemaan toista kunnolla. Itse en saanut seurustella ennenkuin muutin pois kotoa 24-vuotiaana, koska ääriuskonnollinen koti.
Ap
No jos ei edes kykene elättämään itseään niin ei ole kykenevä seurustelemaankaan.
Vierailija kirjoitti:
No kun itse mietin suhteitani niin kuudessa kuukaudessa ei opi edes tuntemaan toista kunnolla. Itse en saanut seurustella ennenkuin muutin pois kotoa 24-vuotiaana, koska ääriuskonnollinen koti.
Ap
No ei ihme että olet niin epäempaattinen jos kasvatuksesi oli tuollainen.
Vierailija kirjoitti:
Myös oma äitini vähätteli ja mitätöi tunteitani kun eka seurustelusuhteeni päättyi. Siitä tulee vielä paskempi fiilis.
Omien lasten kanssa teen toisin jos ja kun tilanne tulee eteen. Sanon että ymmärrän miltä tuntuu ja että suru on hyvä surra pois. Sitten sanon että ottaa päivä kerrallaan. Vaikka nyt tuntuu pahalta se helpottaa ajan myötä. Ja sitten vien vaikka kahvilaan, harrastuksiin, mitä vain normaalia mikä osoittaa että elämä jatkuu ja toisaalta saa välillä muuta ajateltavaa.
Jos äiti vähättelee lapsen tunteita on turha odottaa, että häneltä tullaan enää hakemaan tukea ja ymmärrystä.
Oma äitini on tavannut ratkaista huutamalla tällaiset ongelmani. Pitäisi nostaa leuka pystyyn ja jatkaa elämää saman tien eikä "ulvoa niin kuin pikkuvauva".
Lopputulos: Nyt kolmekymppisenä en kerro hänelle mitään omia asioitani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan normaalia. Teinien elämä nyt on vain draamaa. Vähän mutsi empatiaa peliin nyt!
Jos on kykenevä suhteeseen niin on kykenevä myös ITSE käsittelemään ne tunteet mitä siihen tulee. Ei ole äidin tehtävä tulla lohduttamaan.
Oikeastikko et ole itse suhteiden jälkeen avautunut tuntemuksistasi kellekkään?
Voi jos itselläni olisi noin tunnekylmät vanhemmat. Olin 18 kun erosin poikaystävästäni, yhdessä oltiin asuttu 1,5 vuotta. Vannon että ilman äitiäni en olisi selvinnyt erosta näinkään hyvin. Äiti otti luokseen asumaan kunnes löysin oman asunnon, kuunteli, lohdutti, välissä kirosi kuinka mun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni ja sitten kuunteli taas mun ulinaa. Siinä kohtaa kun kehtasin myöntää etten koe että elämälläni olisi enään mitään merkitystä niin patisti psykologille, vahti että söin jotain, pakotti baareihin ja kusetti koiran kun makasin sikiöasennossa peiton alla. Nyt puoli vuotta eron jälkeen saan edelleen itku- ja paniikkikohtauksia mutta vannon että ilman äidin tukea en olisi saanut uutta asuntoa, valmistunut tai ylipäätänsä välttämättä selvinnyt erosta. Kiitos kaikille niille äideille jotka edes yrittävät ymmärtää lastensa tunteita.
Aloittajalle, lapsi voi selvitä aikuisena tai olla selviämättä. Jos lapsi ei itse tulevaisuudessa tule selviämään ihmissuhdedraamoistaan, olisi entistä tärkeämpää että istuisit tytön vieressä kuuntelemassa ja puhumassa ja osoittaisit että olet tukena nyt ja tulevaisuudessa.
En ole avatunut parisuhteestani kenellekkään. Olen kertonut että olen eronnut ja sinä se. Mitä avautumista niissä on?
Ei se ulina ja vatvominen mitään auta. Onko se koskaan auttanut yhtään mitään? Onko se parantanut yhtkään asiaa? Onko se auttanut oikeasti asiaa? Ei ole.
Elämää pitää jatkaa ja niin teen.
Minua ainakin on auttanut se, että olen itkenyt ja surrut surullisen olon ja pettymyksen pois. Samoin se, että olen "vatvonut" asiaa eli siis keskustellut asiasta ystävien kanssa. Siten saa asian kunnolla käsitellyksi eikä se jää painamaan esim. tulevaisuuden suhteisiin. Auttaa myös tuntemaan itseä paremmin kun käsittelee suhteen ja eron sekä vahvistamaan omaa itsetuntoa.
Toiset pystyvät toimimaan noin kuin sinä, toiset toimivat eri tavalla ja se toimii heille parhaiten. Ei ole vain yhtä oikeaa ja parasta tapaa toimia. Toiset pystyvät jatkamaan elämää parhaiten, kun suree ja käsittelee pettymykset ja surut pois alta ensin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan normaalia. Teinien elämä nyt on vain draamaa. Vähän mutsi empatiaa peliin nyt!
Jos on kykenevä suhteeseen niin on kykenevä myös ITSE käsittelemään ne tunteet mitä siihen tulee. Ei ole äidin tehtävä tulla lohduttamaan.
Oikeastikko et ole itse suhteiden jälkeen avautunut tuntemuksistasi kellekkään?
Voi jos itselläni olisi noin tunnekylmät vanhemmat. Olin 18 kun erosin poikaystävästäni, yhdessä oltiin asuttu 1,5 vuotta. Vannon että ilman äitiäni en olisi selvinnyt erosta näinkään hyvin. Äiti otti luokseen asumaan kunnes löysin oman asunnon, kuunteli, lohdutti, välissä kirosi kuinka mun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni ja sitten kuunteli taas mun ulinaa. Siinä kohtaa kun kehtasin myöntää etten koe että elämälläni olisi enään mitään merkitystä niin patisti psykologille, vahti että söin jotain, pakotti baareihin ja kusetti koiran kun makasin sikiöasennossa peiton alla. Nyt puoli vuotta eron jälkeen saan edelleen itku- ja paniikkikohtauksia mutta vannon että ilman äidin tukea en olisi saanut uutta asuntoa, valmistunut tai ylipäätänsä välttämättä selvinnyt erosta. Kiitos kaikille niille äideille jotka edes yrittävät ymmärtää lastensa tunteita.
Aloittajalle, lapsi voi selvitä aikuisena tai olla selviämättä. Jos lapsi ei itse tulevaisuudessa tule selviämään ihmissuhdedraamoistaan, olisi entistä tärkeämpää että istuisit tytön vieressä kuuntelemassa ja puhumassa ja osoittaisit että olet tukena nyt ja tulevaisuudessa.
En ole avatunut parisuhteestani kenellekkään. Olen kertonut että olen eronnut ja sinä se. Mitä avautumista niissä on?
Ei se ulina ja vatvominen mitään auta. Onko se koskaan auttanut yhtään mitään? Onko se parantanut yhtkään asiaa? Onko se auttanut oikeasti asiaa? Ei ole.
Elämää pitää jatkaa ja niin teen.
Minua ainakin on auttanut se, että olen itkenyt ja surrut surullisen olon ja pettymyksen pois. Samoin se, että olen "vatvonut" asiaa eli siis keskustellut asiasta ystävien kanssa. Siten saa asian kunnolla käsitellyksi eikä se jää painamaan esim. tulevaisuuden suhteisiin. Auttaa myös tuntemaan itseä paremmin kun käsittelee suhteen ja eron sekä vahvistamaan omaa itsetuntoa.
Toiset pystyvät toimimaan noin kuin sinä, toiset toimivat eri tavalla ja se toimii heille parhaiten. Ei ole vain yhtä oikeaa ja parasta tapaa toimia. Toiset pystyvät jatkamaan elämää parhaiten, kun suree ja käsittelee pettymykset ja surut pois alta ensin.
Mitä jos elämässä tapahtuu jotain todella pahaa? Kuitenkin sinulla olisi lapsia ja sinun pitäisi kyetä elättämään ja huolehtimaan heistä? Jos menet noin huonoon kuntoon pelkästä suhteen loppumisesta?
Aikuisena sitä totta kai tajuaa, että elämä jatkuu, ja että teinien tunteet ovat niin äärimmäisiä. Mutta ei sitä teini itse ymmärrä, ennen kuin hän saa kokea sen - että hän selviää pettymyksistä, hän saa tukea ja ymmärrystä kun on vaikeaa. Ja että elämä jatkuu pettymysten jälkeenkin. Mutta kun pointti on, että teinien pitää saada kokea se itse. Ei siinä aikuisen "järkipuhe" auta, vaan kuulostaa vähättelyltä tuossa tilanteessa. Myötäelämistä siinä kohtaa tarvitaan ja normaaleihin elämän ympyröihin vetämistä.
Ei sinun suhteesi ole yhtään oikeampi kuin hänenkään.