Milloin tiesit että tämä on se oikea?

En tiennytkään. Mutta päättelin, että parempaakaan tuskin tulee vastaan. Aika kauan siinä meni. On-off suhteilua. Etsin sitä oikeaa. En löytänyt. En halunnut olla yksinkään. Yksin en olisi kehittynyt niin paljon kuin suhteessa. Mutta harmittaahan se, että tunnetasolla jouduin tyytymään.

Kun näin "vahingossa" hänen tiliotteensa ja lompakon sisällön.

Heti kun nähtiin ekan kerran. Tiesin vaan. Ja siitä on nyt 26v. :)

Toimitti mut psykiatriseen hoitoon ja vieraili joka päivä monen tunnin ajan, pakotti syömään. Antoi anteeksi lyönnit ja haukkumiset sekä pettämisen. Kuunteli ja ymmärsi. Tuolloin yhdessä 4 kk - 1,5 v. Nyt menossa kahdeksas vuosi yhdessä, elämä on tasaista, minä voin hyvin (on lääkitys), kummallakin tuntuu olevan tosi hyvä olla. Hän oli elämäni ensimmäinen ja ainoa ihminen, joka näki sairauteni läpi ja kohtasi minut ihmisenä.

Olen itse siis suhteemme naisosapuoli ja pienet asiat ensimmäisten viikkojen ja kuukausien kuluessa osoittivat minulle että lempeämpää ja turvallisempaa miestä tuskin on olemassa.

Se, miten hän kohteli koiriani, kuinka hän leikki naapurin lasten kanssa ja helli sukulaislapsia ottaen kainaloon katsomaan piirrettyjä, auttoi puolituntemattomia pienissä asioissa, kuten piti ravintolassa ovea auki muillekin kuin minulle, päästi lapsen edelleen vessajonossa, juoksi perään kun kaupassa kassajonossa edellämme ollut asiakas oli unohtaa iltasanomat kassan pakkauspäätyyn.. niistä minä tiesin.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse siis suhteemme naisosapuoli ja pienet asiat ensimmäisten viikkojen ja kuukausien kuluessa osoittivat minulle että lempeämpää ja turvallisempaa miestä tuskin on olemassa.

Se, miten hän kohteli koiriani, kuinka hän leikki naapurin lasten kanssa ja helli sukulaislapsia ottaen kainaloon katsomaan piirrettyjä, auttoi puolituntemattomia pienissä asioissa, kuten piti ravintolassa ovea auki muillekin kuin minulle, päästi lapsen edelleen vessajonossa, juoksi perään kun kaupassa kassajonossa edellämme ollut asiakas oli unohtaa iltasanomat kassan pakkauspäätyyn.. niistä minä tiesin.

Mulla tuli oikeasti kyynel silmään kun luin tän! :D Ihana mies. Ja ihanaa, että olet osannut huomata nämä seikat hänessä. :)

Se vaan iski kuin lekalla päähän. Istuimme vierekkäin baarissa, olimme tunteneet 20 vuotta ( tapasimme, kun olin 1) . Se oli 3.3.2001.

Heti kun näin tuon ihmeellisen naisen.

Tavattiin baarissa ja mentiin sieltä mun luo. Aamulla heräsin ukkelin vierestä ja tuntu jotenkin erilaiselta.. Semmonen "heureka!".

En tiedä mistä siinä oli kysymys tai mistä johtui.

Olin toki rakastunut jo paljon aiemmin ja hyvin onnellinen, mutta se täydellinen varmuus iski meidän yhteisen lapsen synnytyksessä. Lapsi oli tulossa maailmaan yllättäen pikkukeskosena ja mä olin ihan hysteerinen. Mies oli rauhallinen, tuki mua tavalla jota en olisi voinut kuvitella. Kun lapsi oli viety teholle, istuttiin kahdestaan synnytyssalissa, ihan hiljaa ja siinä se iski. Se olo, että tuo mies on mulle paras mies ikinä, parempaa ei voi tulla.

Käännekohta oli 2 kk seurustelun aloittamisesta. Lähdimme viikonlopuksi tallinnaan. Sitä ennen emme olleet viettäneet aikaa yhdessä niin kiinteästi. Se ratkaisi. Kokonaisuus oli niin hyvä.

Juha tapion biisi koskettaa minua, ihan heilauttaa sydämestä: kun istut viereeni mun, siin on jotain niin oikeaa...

Heti kun hän suuteli minua.

Tiedän et tää kuulostaa tosi typerältä, mut olkoon. Vein poikaystäväni ensimmäistä kertaa tapaamaan vanhempiani. Olimme istuneet olohuoneessa tovin kun arka "ihmisvihaaja" kissamme ilmestyi paikalle, hyppäsi oitis poikaystäväni syliin, oikaisi kinttunsa ja nukahti. Koko vierailumme aikana katti ei viereltään väistynyt vaan hyöri jaloissa kerjäten silittelyjä. Kissa ei siis ikinä näyttäytynyt jos oli vieraita talossa ja omallekin väelle hyvin satunnaisesti. Siitä päättelin että kaverissa täytyi olla jotain. Kohta 9 vuotta on yhdessä taivallettu ja päivääkään en ole katunut.

Ps. Olin mä toki korviani myöten rakastunut jo ennen vierailuakin, mut jotenkin tuo kruunasi kaiken.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän et tää kuulostaa tosi typerältä, mut olkoon. Vein poikaystäväni ensimmäistä kertaa tapaamaan vanhempiani. Olimme istuneet olohuoneessa tovin kun arka "ihmisvihaaja" kissamme ilmestyi paikalle, hyppäsi oitis poikaystäväni syliin, oikaisi kinttunsa ja nukahti. Koko vierailumme aikana katti ei viereltään väistynyt vaan hyöri jaloissa kerjäten silittelyjä. Kissa ei siis ikinä näyttäytynyt jos oli vieraita talossa ja omallekin väelle hyvin satunnaisesti. Siitä päättelin että kaverissa täytyi olla jotain. Kohta 9 vuotta on yhdessä taivallettu ja päivääkään en ole katunut.

Ps. Olin mä toki korviani myöten rakastunut jo ennen vierailuakin, mut jotenkin tuo kruunasi kaiken.

Kissoja ei petetäkkään:)! Sinun Amorisi oli katti tällä kertaa:)!

En ole kokenut tuota ehkä koskaan, vaikka olen seurustellut vakavasti useamman kerran. Nuo kaverit ovat olleet tosi varmoja (tai sitten ovat tosi hyviä näyttelemään), mutta itse olen aina empinyt ja tuntenut suorastaan pakokauhua, kun on tullut puhe tulevaisuudesta ja sitoutumisesta. Siitäkin huolimatta, että rakastin, rakastin oikein todella. En tiedä miksi näin, ehkä minua ei vain ole luotu parisuhteeseen. Tosin olen nyt parisuhteessa elänyt jo parikymmentä vuotta, mutta naimisiin en halua ja aina välillä mietin, miten helppoa olisikaan asua yksin ja huolehtia vain itsestäni. Enkä olen kaappilesbo, kaapissa itseltänikin tai jotain... en tiedä.

Se vaan kolahti. Sokkotreffeillä, kymmenen minuuttia tapaamisesta, mulle tuli ajatus että ota sitä kädestä kiinni äläkä päästä irti.

Rakastuminen ja rakastaminen tuli myöhemmin. Mutta varmuus siitä, että tässä tämä nyt on, kolahti jo silloin, neljä vuotta sitten.

Sitäpä epäilen joka päivä.

Mä olen ollut aina suhteissa sellainen, että jos homma ei toimi, olen aika heppoisesti lähtenyt vetämään.

Kun riitelin nykyisen miehen kanssa ensimmäisen kerran, tajusin, että vaikka miten olisikin riita, niin tämän haluan selvittää, koska tuota miestä en halua päästää elämästäni pois. Syntyi varmuus, että vaikka elämä näyttäisi välillä millaista takapuolta, olisi se perse vielä rumempi ilman juuri tuota miestä.

Yhdistelmä näistä kahdesta:

Aika vasta tutustuneina keskustelimme eräästä kohujulkkiksesta, joka törttöilyt olivat viikottain jonkin iltapäivälehden sivuilla. Miehen kommentti selkeästi avun tarpeessa olleen henkilön tapaukseen: "Niin, mielestäni sitä ei poljeta, joka on jo maassa."

Vähän seurustelun alkamisen jälkeen minulla todettiin krooninen sairaus ja jouduin viikoksi osastohoitoon. Mies kävi päivittäin katsomassa minua, ja se huoli hänen silmissään ei unohdu. Kun pääsin kotiin, edelleen hyvin huterassa kunnossa, mies oli siivonnut asuntoni (johon hänellä oli avaimet) ja tehnyt ruokaa valmiiksi.

Nyt olemme olleet yksitoista vuotta yhdessä. Rakastan ❤

En tiedä vieläkään, mutta toistaiseksi on tuntunut hyvältä. Voi olla, että tuntuu hyvältä toistaiseksi loppuelämän ajan.