Ujosteletteko elämässä paremmin "menestyneitä" tuttujanne?

no me (mieheni... ja sitä kautta myös minä) on mein tuttavapiirissä se hyvin menesyny

On. Olen hoitaja ja vaikka tiedän että lääkäritkin on ihan tavallisia ihmisiä, niin ujostelen ystäväpiiriini kuuluvaa lääkäripuolisoa. Tunnen itseni huonommaksi, vaikka elintasomme on yhtä hyvä koska puolisoiden tulot kompensoivat. Omalla puolisollani on siis paljon paremmat tulot kuin tämän lääkärin miehellä.

En ujostele enää, kun olen todennut olevani omassa elämässäni tarpeeksi menestynyt. Osittain se on jopa totta: olen vasta parikymppinen, mutta minulla on silti vakituinen työsuhde, katto pään päällä ja oma mieskin. Helppo sanoa, että turha verrata, mutta niin se on. Ja minusta tuntuu, että sinullakin on ap ylpeyden aihetta: tuo väitöskirja. Minä en esimerkiksi ole sellaista saavuttanut! Tsemppiä ap ja pää pystyyn!

Koitan tsempata itseäni jos voin, jos itsestä tuntuu etten ole tarpeeksi hyvä. Mutta en pidä ympärilläni ihmisiä jotka katsovat minua nenänvarttaan pitkin, vain ihmisiä jotka ovat kannustavia joten sekin auttaa.

Toisaalta en viitsi murehtia jotain maallista mammonaa liikaa, ja yritän ehkä keskittyä hetkeen jos tulee tuollainen olo.

En, mutta fiksumpia kyllä. Esimerkiksi väitöskirjaa tekevän seura olisi ujostelun aihe minulla.

Olen vielä opiskelija ja niin on suurin osa kavereistanikin, joten erot eivät vielä ole kovin suuret. On kuitenkin niitä, jotka ovat minua edellä opinnoissa, vaikka ovat pitäneet vaihto- tai välivuosia ja harrastaneet jotain aikaavievää. Osa on jo valmistunut ja tiukasti kiinni työelämässä. Sellaisten ihmisten seurassa tunnen joskus itseni ihan epäonnistuneeksi, enkä haluaisi ollenkaan keskustella tulevaisuudesta, työstä tai opiskelusta.

Jos kuitenkin alkaa ahdistaa menestyneiden ihmisten elämä, alan miettiä, mikä asia minulla on paremmin. Yksi on ylipainoinen, toisella ei ole koskaan ollut menestyvää parisuhdetta, kolmas vaikuttaa kaikkien hienojen töidensä ja kokemustensa keskellä todella kiireiseltä ja stressaantuneelta ja niin edelleen. Yleensä aina löytyy joku asia, joka menestyneellä ihmisellä on työhön ja opiskeluun keskittyessä jäänyt vähemmälle huomiolle.

En. Esim. ollaan serkun kanssa samanikäisiä, paljon vietettiin aikaa lapsuudessa. Nykyään hän on menestynyt ja hyväpalkkaisessa ammatissa, minä olen yhteiskunnan pohjasakkaa oleva luuseri. En kuitenkaan tunne mitään alemmuuden tunnetta hänen tai muidenkaan seurassa. Saattaa johtua siitä, että olen aina ollut se "nolla" ja kaikki ovat yleensäkin minun "yläpuolellani" joten olen siihen tottunut :)

Se mitä he ajattelevat sitten minusta onkin toinen kysymys, johon haluaisin kuulla heidän mielipiteensä.

Voi kiitos vastauksista! Sitä on niin helppo olla epävarma itsensä suhteen.

Jep. Oltiin lapsuus ja nuoruus parhaan kaverini kanssa erottamattomat, kunnes hän meni yliopistoon ja itse AMK:hon. Nyt hän on tekee väitöskirjaansa ja itse olen sairaanhoitaja. Varallisuutta katsoen emme ole toisistamme hirvittävän kaukana, yliopisto kun ei maksa järin suurta palkkaa, mutta tunnen itseni vaan niin alisuoriutujaksi ja duunariksi älykkään ystäväni rinnalla. :( Äh.

Ja toisaalta monilla työkavereillani on varakkaat miehet ja he voivat elää mukavaa elämää siitä huolimatta että ovat hoitoalalla. Eli löytyy omakotitalot, mökit, ulkomaanmatkat jne. Mieheni tienaa minuakin vähemmän, eli mistään extrasta elämässä on turha haaveillakaan. Jään usein työpaikalla keskusteluissa vähän ulkopuolelle, kun puheenaiheet pyörivät em. asioissa.

Kyllä. Olen itsekin uraputkessa, akateeminen ja hyvätuloinen mutta luuserimiehen takia ei ole mitään maallista omaisuutta kertynyt. Asumme vuokralla jne.

En ujostele, olen itse hyvin koulutettu ja taloudellisesti hyvin toimeentuleva. Joskus varon joidenkin ihmisten (joiden tiedän arastelevan koulutustani tai asemaani) seurassa puheitani, etsin niitä yhteisiä puheenaiheita mieluummin kuin puhun omista asioistani.

Nykyään väikkärin tekemiseen on hiipinyt pieni "luuserin" leima, kun moni on päätynyt tekemään sitä kun ei pääse töihin tai muuta tekemistä keksi. Eli ymmärrän kyllä APn tuntemukset.

Vierailija kirjoitti:

En, mutta fiksumpia kyllä. Esimerkiksi väitöskirjaa tekevän seura olisi ujostelun aihe minulla.

Sitä on ihan turha ujostella. Toki osa voi olla siellä ihan fiksuuttaan, mutta nykyisessä surkeassa työtilanteessa suurin osa väikkärinvääntäjistä on siellä vain siksi, ettei muualle päässyt.

Joo, välillä, koska olin jo vakkarityössä, mutta vaihdoin paikkakuntaa ja siksi olen taas pätkätöiden loputtomalta tuntuvassa viidakossa etsimässä paikkaani. Tuntuu aika turhauttavalta. Paikkakunnan vaihdon myötä sentään päästiin asumaan isommin, mutta sen myötä voi semisti kadehtia naapureita, joilla on vielä isommat talot ja hienommat pihat. Minkäs sille voi, aina tulee niitä, jotka menestyy paremmin kuin mitä itse. En ole kunnianhimoinen luonne lainkaan, joten itseäni voin vain syyttää, etten jaksanut opiskella sen amk:ta korkeampaa tutkintoa tai etsiä rikasta miestä.

En ujostele, mutta olen hyvin vaivaantunut, kun olen töissä asiakaspalvelussa alalla, johon ei tarvitse välttämättä koulutusta ja sinne tulee joku vanha koulukaveri, joka on esim. maskeeraaja (ja ollut naistenlehdissä tämän vuoksi), ad, dramaturgi, elokuvatuottaja, yliopistonlehtori tai toimittaja. Kuilu välillämme vaan on aika suuri siinä kontekstissa, vaikka tuo kohtaaminen ei kerrokaan mitään siitä, meneekö tällaisella "menestyneemmällä" vanhalla koulukaverillani hyvin tai ei itseasiassa sitäkään, meneekö minulla surkean huonosti.:)

Kyllä musta pieni kateus nostaa päätään. Toisaalta mullakin on asiat ihan hyvin: omakotitalo (vaikkei mikään hieno olekaan), vakituinen työpaikka pankissa ja asiat muutenkin ihan mallillaan. Miehelläni on ihan ok palkka it-alalla ja me pärjätään taloudellisesti ihan ok. Ollaan ihan tavallinen perhe ja asutaan ihan tavallisella omakotitaloalueella. Eipä ainakaan tarvitse esittää hienompaa mitä on.

En, olen sairaanhoitaja ja KM (erityisluokanopettaja). Mielestäni olen hyvin menestynyt elämässä -minulla on turvallinen työsuhde, keskipalkka ja ihana perhe. Aika harvalla ihmisellä on kaikki se. Mutta suon mielelläni onnen kyllä kaikille. 😊

No en todellakaan "ujostele". Miksi ujostelisin? Menestyminen elämässä merkitsee minulle muuta kuin materiaa ja uraa. Ne, jotka ovat minusta menestyneet elämässä ovat niitä ihmisiä, joita ei muutenkaan tarvitse ujostella vaan joiden seurassa tulee heti hyvä olo.

Myönnän välttäväni sellaisten ihmisten, jotka määrittelevät menestymisensä materian kautta, seuraa. Muttei se johdu ujostelusta. En vain välitä heidän seurastaan.

Vierailija kirjoitti:

Itseäni välillä pelottaa tavata esimerkiksi sellaisia entisiä opiskelukavereitani, jotka ansaitsevat paljon enemmän rahaa, ovat paremmin menestyneet uralla, ja muutenkin elämä on enemmän "mallillaan". Eli isot talot, perheet, kaikki tosi menestynyttä.

Itse kun olen kulkenut vähän enemmän omaa polkuani ja esimerkiksi väitöskirjan teon vuoksi rahallinen tilanne on paljon heikompi kuin koko ajan liike -elämässä varsinkin ulkomailla olleilla tutuillani.

Miten muut, onko muilla samanlaisia tunteita? Ja miten toimitte niiden kanssa?

Tunnen vain niin monesti itseni epäonnistuneeksi.

Jos teet väitöskirjaa niin sehän on myös saavutus.

Häpeän ammattiani. Koitan vältellä sellaisia tilanteita, joissa työpaikka tai ammatti paljastuisi. Ammatinvalinta heijastuu niin moneen asiaan; omien lasten menestyminen, muilta saatu arvostus ja ylipäänsä se miten muut ihmiset näkevät sinut... olen kyllä yrittänyt tuloksetta hakea jatko-opiskelupaikkaa ja se saa minut tuntemaan entistä huonommaksi.