Lue keskustelun säännöt.
Kun vanhemmat ihan oikeasti pilaavat lapsensa elämän.
27.06.2016 |
Vanhempani pitivät lääkärikäyntejä todella vastenmielisinä, en ole ikinä saanut tietää miksi. Sisaruksellani on ollut erään vaivan oireita vuosia, todella nuoresta asti, mutta vanhempani eivät suostuneet laskemaan tätä lääkäriin.
Nyt aikuisiällä jonkin aikaa sitten sisarukseni viimein meni lääkäriin. Diagnoosi tuli ja jos vanhemmat olisivat viitsineet päästää tämän sinne nuorena niin kyseinen vaiva olisi paljon lievempi tänä päivänä, melkein olematon. Inhottaa todella paljon.
Kommentit (28)
Vanhemmat voivat pilata lapsensa elämän todella monella tavalla. Laiminlyömällä, kaltoinkohtelulla, olemalla täysin tunnekylmä, hakkaamalla, ryyppäämällä... Ihmettelen näitä tämmöisiä vanhempia, miksi edes hankkivat lapsia, mutta se on kai jotain narsistista ja sadistista piirrettä, että hankitaan lapsi, jota voidaan sitten kohdella huonosti. Abortit ja adoptiot on keksitty ja laillisia Suomessa, joten vuosikymmeniin ei ole ollut "pakko" hankkia lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut vanhemmat ikään kuin hylkäävät lapsensa. Voi olla ihan siisti ja normaali perhe, mutta lapsista huomaa, että ovat ikään kuin hylätty. Eivätkä lapset osaa vielä aikuisenakaan nähdä, että oikeasti heistä olisi pitänyt huolehtia paremmin.
Kun lapsen aikuisuus alkaa, niin siitä alkaa myös huomaamaan, etteivät elämänhallinnan asiat olekaan hanskassa. Sellaisia taitoja puuttuu, jotka olisi pitänyt opettaa jo lapsena. Ei osata hoitaa omia asioita ja muutenkin pelätään elämää.
Silti lapsuudenkodissa on monesta asiasta huolehdittukin, mutta kasvatus ei ole ollut kokonaisvaltaista. Tätä olen seurannut sivusta ja olen vähän järkyttynyt ja ainakin erittäin surullinen. Ja vanhemmalta kun kysyy, että milloinkas ajattelit opettaa lapsellesi elämänhallinnan taitoja, niin vastaus on, että itse ne sellaiset pitää oppia. Aivan kuin ei tajuaisi, että kyllä me kaikki muut opetetaan lapsillemme nekin asiat mitä hän ei. Miten joku voikin hylätä lapsensa noin! Omaa lastahan pitäisi rakastaa!
Lapsena oli kiellettyä satuttaa itseään. Kun sitten kuitenkin satutti, niin itse piti salassa hoidella haavat, nyrjähtäneet nivelet ja muut.
Hampaiden harjaamisesta ei huolehdittu, mutta koulu sentää pakotti hammaslääkäriin.
Tulee mieleen yksi tapaus tuttavapiiristä. Yksi sukulaispoikani on ollut aina todella kömpelö, mutta vanhemmat vaan naureskeli miten hassua onkaan kun se nyt on vähän tuollainen hutilo. Kömpleyyden syyksi selvisi neurologinen häikkä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tulee mieleen yksi tapaus tuttavapiiristä. Yksi sukulaispoikani on ollut aina todella kömpelö, mutta vanhemmat vaan naureskeli miten hassua onkaan kun se nyt on vähän tuollainen hutilo. Kömpleyyden syyksi selvisi neurologinen häikkä.
Hyi mitkä vanhemmat :/
Siis sisaruksella sairaus, jota ei koulussa terkkari havainnut? Eikä tämä nuori kyennyt avaamaan suutaan ja sanomaan, että tämmöinen asia vaivaa?
Ai niin, sinua ja sisaruksia oli kielletty menemästä terveydenhoitajalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulinpa uteliaaksi minäkin. Mikä voi olla hitaasti etenevä sairaus, jota ei huomata missään neuvolan tai koulun lääkärintarkastuksessa? Ne on kumminkin pakollisia.
Onhan ihmisillä kaikenlaisia neurooseja ja huonoja kasvatustapoja. Ja pienet lapset ovat suojattomia vanhempiensa suhteen, pitkälti. Mutta niin se on aina ollut ja aina oleva. Valtaosa perheistä on kumminkin ihan ok. Pitäisi kai kehittää koulujen terveydenhoidon ja psykologian palveluita niin, että lapset osaisivat matalalla kynnyksellä mennä kertomaan ongelmista edes sinne.
Ei koulussa erotu muut kuin ihan törkeimmät vakavat tapaukset. Ei siellä kukaan ehdi kyylätä viimeisen päälle tarkkaan, että onko joku oppilas normaali vai ei kuitenkaan. Ne rajatapaukset kun pystyvät halutessaan esittämään aika normaalia. Ja terveydenhoitaja näkee oppilasta vartin joka viides vuosi. Ei siltä voi paljon odottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei koulussa erotu muut kuin ihan törkeimmät vakavat tapaukset. Ei siellä kukaan ehdi kyylätä viimeisen päälle tarkkaan, että onko joku oppilas normaali vai ei kuitenkaan. Ne rajatapaukset kun pystyvät halutessaan esittämään aika normaalia. Ja terveydenhoitaja näkee oppilasta vartin joka viides vuosi. Ei siltä voi paljon odottaa.
Se on toki totta, neurologisia juttuja on vaikea havaita.
Nyt kumminkin ap lähti siis tilanteesta, että vanhemmat estivät siskoa käymästä lääkärissä. Sisko halusi käydä, ja menikin heti, kun voi.
Miksi sisko ei itse ottanut ongelmia esille koulussa? Siellä pääsee terkalle, psykologille ja jopa lääkäriin ihan ilman vanhempien lupaa.
Vierailija kirjoitti:
Jotkut vanhemmat ikään kuin hylkäävät lapsensa. Voi olla ihan siisti ja normaali perhe, mutta lapsista huomaa, että ovat ikään kuin hylätty. Eivätkä lapset osaa vielä aikuisenakaan nähdä, että oikeasti heistä olisi pitänyt huolehtia paremmin.
Kun lapsen aikuisuus alkaa, niin siitä alkaa myös huomaamaan, etteivät elämänhallinnan asiat olekaan hanskassa. Sellaisia taitoja puuttuu, jotka olisi pitänyt opettaa jo lapsena. Ei osata hoitaa omia asioita ja muutenkin pelätään elämää.
Silti lapsuudenkodissa on monesta asiasta huolehdittukin, mutta kasvatus ei ole ollut kokonaisvaltaista. Tätä olen seurannut sivusta ja olen vähän järkyttynyt ja ainakin erittäin surullinen. Ja vanhemmalta kun kysyy, että milloinkas ajattelit opettaa lapsellesi elämänhallinnan taitoja, niin vastaus on, että itse ne sellaiset pitää oppia. Aivan kuin ei tajuaisi, että kyllä me kaikki muut opetetaan lapsillemme nekin asiat mitä hän ei. Miten joku voikin hylätä lapsensa noin! Omaa lastahan pitäisi rakastaa!
Kiinnostaa sun huomiot ja ajatukset tästä asiasta. Jos millään jaksaisit kertoa tarkemmin niin olisi hienoa lukea. Minulta puuttuu jotain tuollaista elämästä. Vanhempani olivat monessa suhteessa kylmiä ja välinpitämättömiä. Ei ne tajunneet koskaan olleensa vajavaisia vanhempia, päin vastoin, olivat nenäkkäitä ja ylpeitä edessäni koska uhrautuivat niin paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei koulussa erotu muut kuin ihan törkeimmät vakavat tapaukset. Ei siellä kukaan ehdi kyylätä viimeisen päälle tarkkaan, että onko joku oppilas normaali vai ei kuitenkaan. Ne rajatapaukset kun pystyvät halutessaan esittämään aika normaalia. Ja terveydenhoitaja näkee oppilasta vartin joka viides vuosi. Ei siltä voi paljon odottaa.
Se on toki totta, neurologisia juttuja on vaikea havaita.
Nyt kumminkin ap lähti siis tilanteesta, että vanhemmat estivät siskoa käymästä lääkärissä. Sisko halusi käydä, ja menikin heti, kun voi.
Miksi sisko ei itse ottanut ongelmia esille koulussa? Siellä pääsee terkalle, psykologille ja jopa lääkäriin ihan ilman vanhempien lupaa.
En ole se keneltä kysytään, mutta voin ihan omasta puolestani kertoa kuinka helposti meillä olisi mennyt seulasta läpi vaikka mitä jos se oppilaasta itsestään olisi ollut kiinni. Kävin kouluni maalaiskoulussa 90-luvulla. Terkkaria ei ollu kuin kerran vuodessa paikalla, lääkäri kävi tasan kerran viidennellä luokalla. Opettajia oli koko koulussa kaksi, opettaja vaihtui joka vuosi kun kukaan ei jaksanut olla siinä 40-oppilaan koulussa pidempään. Liikaa vastuuta kun kerralla piti opettaa esim 3,4,5 ja 6 luokka. Virallinen vastuu oli isomman koulun rehtorilla ja terkalle, noin 20 km päässä olevalla koululla. Mutta kuten sanoin, terveydenhoitaja kävi kerran vuodessa ja rehtori ei vaivautunut paikalle edes joka vuosi. Sellainen meininki ainakin vuoteen 98 meidän ala-asteella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei koulussa erotu muut kuin ihan törkeimmät vakavat tapaukset. Ei siellä kukaan ehdi kyylätä viimeisen päälle tarkkaan, että onko joku oppilas normaali vai ei kuitenkaan. Ne rajatapaukset kun pystyvät halutessaan esittämään aika normaalia. Ja terveydenhoitaja näkee oppilasta vartin joka viides vuosi. Ei siltä voi paljon odottaa.
Se on toki totta, neurologisia juttuja on vaikea havaita.
Nyt kumminkin ap lähti siis tilanteesta, että vanhemmat estivät siskoa käymästä lääkärissä. Sisko halusi käydä, ja menikin heti, kun voi.
Miksi sisko ei itse ottanut ongelmia esille koulussa? Siellä pääsee terkalle, psykologille ja jopa lääkäriin ihan ilman vanhempien lupaa.
En tiedä ap:n tapauksesta mutta osaan hyvinkin kuvitella miksi joku epävarma nuori ei menisi lääkäriin salaa. Jos vanhemmat on vaikka vähätelleet noita oireita tjsp, niin siinä tulee äkkiä ajatelleeksi että eihän ne kivut tai muut olekaan niin pahoja, kuvittelen vaan. Oma äitini oli lääkärikammoinen ja aina vähätteli lääkäreitä joten kärvistelin vuosia päänsärkyjen kanssa kun en viitsinyt mennä tutkimuksiin tai pyytämään migreenilääkitystä. Olisivat vielä luulleet luulotautiseksi tai narkkariksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, miksi joukko idiootteja tällä palstalla jankuttaa vanhempiensa satuttamille, ettei näiden ongelmat ole vanhempien syytä, vaan (aikuisen) lapsen itsensä, koska ei "parane"?
Missä te oikein asustitte, kun teidät olisi pitänyt laskea sinne lääkäriin?? Jossakin tornissa?
Kun lapsen aikuisuus alkaa, niin siitä alkaa myös huomaamaan, etteivät elämänhallinnan asiat olekaan hanskassa. Sellaisia taitoja puuttuu, jotka olisi pitänyt opettaa jo lapsena. Ei osata hoitaa omia asioita ja muutenkin pelätään elämää.
Tämä on juuri oma kokemukseni. En tajunnut lapsena että minä ja sisarukseni jäimme jotain olennaista vaille, päälle päin menestyimme kaikki koulussa ja muualla kodin ulkopuolella hyvin. Taustalla meni jotain muuta pohjavirtaa, joka alkoi näkymään itsenäistyttyämme. Kukaan meistä ei ole oikein pärjännyt elämässään henkisesti. Töitä teemme, mutta henkisesti voimme luultavasti kaikki aika huonosti, parisuhteet ei onnistu eikä yleisesti aikuisen ihmisen elämä, elämme jotenkin puolittaista elämää eikä asiat mene eteenpäin. Vasta pikku hiljaa aikuistuttuani olen huomannut että muilla on jotain, mitä itseltä puuttuu, mutta se on niin vaikeasti määritettävää etten pääse siihen kiinni.
Minulle on jotenkin sama miten tämän elämäni rämmin, mutta minulla on lapsi jonka puolesta olen huomissani nykyisin. Jos alan tahtomattani toistamaan kuviota. Jääkö elämisen taidot opettamatta hänelle, kun ei itse oikein tiedä mitä jäin paitsi. Ja nimenomaan elämänpelko vaivaa minua.
Edellisessä ensimmäinen kappale oli lainausta, ei jäänytkään näkyviin.
Vierailija kirjoitti:
Jotkut vanhemmat ikään kuin hylkäävät lapsensa. Voi olla ihan siisti ja normaali perhe, mutta lapsista huomaa, että ovat ikään kuin hylätty. Eivätkä lapset osaa vielä aikuisenakaan nähdä, että oikeasti heistä olisi pitänyt huolehtia paremmin.
Kun lapsen aikuisuus alkaa, niin siitä alkaa myös huomaamaan, etteivät elämänhallinnan asiat olekaan hanskassa. Sellaisia taitoja puuttuu, jotka olisi pitänyt opettaa jo lapsena. Ei osata hoitaa omia asioita ja muutenkin pelätään elämää.
Silti lapsuudenkodissa on monesta asiasta huolehdittukin, mutta kasvatus ei ole ollut kokonaisvaltaista. Tätä olen seurannut sivusta ja olen vähän järkyttynyt ja ainakin erittäin surullinen. Ja vanhemmalta kun kysyy, että milloinkas ajattelit opettaa lapsellesi elämänhallinnan taitoja, niin vastaus on, että itse ne sellaiset pitää oppia. Aivan kuin ei tajuaisi, että kyllä me kaikki muut opetetaan lapsillemme nekin asiat mitä hän ei. Miten joku voikin hylätä lapsensa noin! Omaa lastahan pitäisi rakastaa!
Nyt vasta huomasin, että minulta oli toivottu lisää. Toivottavasti vielä tavoittaa kysyjän tämän.
Tietysti tässä minulla oli mielessä ihan tietty läheinen ihminen, jonka elämää olen viime aikoina seurannut ja jonka kanssa olen jutellut. En ole tuntenut häntä lapsesta asti enkä tunne kuin toista vanhemmista vähän. Ja siksi minulla onkin paljon kysymysmerkkejä, että miksi hänellä on niin vaikeaa selviytyä tässä elämässä. Kyse on nuoresta aikuisesta.
Vanhemmille kyllä kuuluu kiitos siitä, että joitain perusasioita on kotona opetettu. Hänellä on siisti, kaunis koti, hän on itse siisti ja hyväntuoksuinen. Hän osaa huolehtia raha-asioistaan.
Mutta mitä hän ei osaa: Ruokajutut ovat vähän niin ja näin, mutta siinä toki nälkä on toiminut opettajana. Sosiaalisten suhteiden luominen ja ylläpito ei luonnistu lainkaan. Työnhakuun ei ole kovin hyviä eväitä, eikä ole itse ikinä töitä hakenutkaan. Mutta siinä ollaan me tutut päästy hyvin vaikuttamaan, joten hän on työllistynyt varsin hyvin. On kuitenkin alallaan ihan lahjakaskin.
Vaikka tällä nuorella on paljon asioita hyvin, on koti ja työ, niin hän ei ole onnellinen. Eikä hän osaa tehdä asioita edistääkseen onnellisuuttaan. Näistä ollaan paljon puhuttu, ja tuntuu olevan todella pitkä tie saada hänet tekemään asioita, joilla voisi vaikuttaa omaan onnellisuuteensa.
Kerran minulla oli myös tilaisuus kysyä toiselta vanhemmaltaan, että eikö hän voisi ottaa lapsensa mukaan omaan elämäänsä, jotta lapsi oppisi miten maailmalla toimitaan. Siis toki lapsi käy vanhemmallaan kylässä, käy kutsuttaessa syömässä ja muuta tavallista. Mutta että vanhempi opettaisi miten konkreettisesti vaikkapa parturiaika varataan tai autokaupassa toimitaan. Niin kuulemma ne asiat pitää jokaisen itse oppia. Tuo vastaus tuntui minusta ihan kamalalta ja oman lapsensa hylkäämiseltä. Kun tuollaiset asiat tuntuvat tästä nuoresta vaikeilta.
En tunne tuotakaan vanhempaa kovin hyvin. On tullut mietittyä, että mitähän hänelle mahtaa tarkoittaa se, että rakastaa lastaan. Minulta tuo lapsi on monesti pyytänyt apua. Ei hän siis oikeasti pyydä, mutta antaa vihjeitä, joihin toivoo minun tarttuvan ja kyselevän lisää. Olen suunnattoman iloinen, että hän on löytänyt minut tukea antavaksi aikuiseksi. Kyllä vanhempansakin tukevat, mutta aivan eri asioissa ja eri tavalla. Tämän tilanteen kehittyminen kyllä vaati minulta melkoisen paljon kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä, sillä kyllähän tuo nuori työnsi minua pois moneen kertaan. Mutta huomasin, että siitä huolimatta hakeutui tilaisuuden tullen lähellekin, joten sitten aina juteltiin lisää siitä mihin viimeksi oltiin jääty. Ja näin asiat ovat vähitellen alkaneet minulle valkenemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vasta pikku hiljaa aikuistuttuani olen huomannut että muilla on jotain, mitä itseltä puuttuu, mutta se on niin vaikeasti määritettävää etten pääse siihen kiinni.
Osaako joku arvella, että mitä se on, mitä jää puuttumaan?
Törkeää heitteillejättöä. Omat vanhempani kammosivat poliisia ja kaikkia virkamiehiä niin paljon, etteivät ilmoittaneet,vaikka lähitienoolla stalkkasi pedari pikkulapsia. Eivät kertoneet meille omilleenkaan ettei, sen yhden miehen lähelle saa mennä. Hyssyttelivät koko jutun vaikka tiesivät.