Kun vanhemmat ihan oikeasti pilaavat lapsensa elämän.

Up

Varmaan aika monilla tuollaisia tuntemuksia, että on epävarma miten toimitaan joissakin tilanteissa. Eihän vanhemmat voi joka asiaa erikseen opettaa, mutta ehkä se olisi sitten tyyliin jotain sellaista, mitä voisi opettaa, että on rohkeutta tarttua asioihin ja ottaa selvää, jos ei tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vasta pikku hiljaa aikuistuttuani olen huomannut että muilla on jotain, mitä itseltä puuttuu, mutta se on niin vaikeasti määritettävää etten pääse siihen kiinni.

Osaako joku arvella, että mitä se on, mitä jää puuttumaan?

Ehkä sellainen syvä, melko vakaa, lämmittävä rakkauden tunne. Tasainen hyvä olo. Se tulee kun on rakastettu ja itse rakastaa. Itseltäni se puuttui lapsena, myös aikuisena paljoltikin.

Onko vanhanaikaista vetää tähän taas se vanha muotiselitys: Jospa puuttuva osa on itsetunto? Onhan se kuitenkin aika keskeinen juttu, ja sen puuttuminen vaikuttaa melkein kaikkeen.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan aika monilla tuollaisia tuntemuksia, että on epävarma miten toimitaan joissakin tilanteissa. Eihän vanhemmat voi joka asiaa erikseen opettaa, mutta ehkä se olisi sitten tyyliin jotain sellaista, mitä voisi opettaa, että on rohkeutta tarttua asioihin ja ottaa selvää, jos ei tiedä.

Varmaan kaikilla onkin epävarmuutta joskus jostain. Mutta kun otsikossa sanotaan, että vanhemmat pilaavat lapsensa elämän, niin kyseessä lienee vähän mittavampi ongelma. Eivätkä ne vanhemmat opeta sitä rohketta, kun se rohkeus mitä eniten tarvittaisi olisi rohkeus vastustaa vanhempiaan.

Vierailija kirjoitti:

Onko vanhanaikaista vetää tähän taas se vanha muotiselitys: Jospa puuttuva osa on itsetunto? Onhan se kuitenkin aika keskeinen juttu, ja sen puuttuminen vaikuttaa melkein kaikkeen.

En ole koskaan ymmärtänyt sanoja huono itsetunto. Sitä ei voi korjata, se muotoutuu kokemuksista. Se on epämääräisin selitys pahalle ololle. Jos tiedostat olevasi huono vaikkapa juoksemisessa niin onko se hyvää vai huonoa itsetuntoa juoksemisen suhteen?

Aloin tämän keskustelun johdosta miettimään omaa lapsuuttani ja nuoruuttani.

Huomasin, että vaikka minulla olikin huolehtivat vanhemmat, eivät he luovuttaneet minua maailmalle valmiina pakettina, joka oli täydellisesti valmennettu elämää varten. Erittäin monet asiat joutui itse oppimaan ja välillä meni pieleen, että puskat rytisi.

Olennaisinta on mielestäni se, että on saanut sellaiset eväät, että uskaltaa selviytyä, tehdä omia valintoja, vaikka kuinka pässinpäisiä. Omasta nuoruudesta muistan päällimmäisen tunteen olleen sen, että halusin tehdä asiat ihan toisin kuin vanhempani. Seuraus oli se, että, vaikka jotain olikin opetettu, niin niitä oppeja en kyllä noudattanut. Halusin itse hoitaa omat kolaukseni ja hyvin usein salasin vanhemmiltani pahimmat mokani.

Nyt sitten, kunnolla aikuisena, minulla on mahdollisuus kasvattaa omat lapseni parhaan kykyni mukaan, mutta luulenpa vahvasti, että he tulevat arvostelemaan monia ratkaisujani yhtä kitkerästi kuin täällä keskustelijat.

Äitini oli ilonpilaaja. Jos iloitsin spontaanisti jostakin, hän teki kaikkensa riistääkseen ilon minulta. Olin kai niin ei-toivottu henkilö, että iloni oli hänelle isku vasten kasvoja. Isäni ei sallinut minkäänlaista tunteiden ilmaisua. Tämä on kaikki hyvin pienimuotoinen kuvaus todellisuudesta, jossa elin.

Yritän ymmärtää millainen olisin, jos olisin saanut kasvaa rauhassa siksi ihmiseksi joka syvimmiltäni olen.

Fyysinen ja henkinen väkivalta aiheuttaa turvattomuutta, levottomuutta, äo:n laskua, keskittymisvaikeuksia, vääristää minäkuvaa ja itsetuntoa. Niin ja aiheuttaa elämänhallinnan ongelmia. Ja syvää uupumusta ja jatkuvaa, sietämätöntä stressiä.

Uskon, että syvin minuuteni on pohdiskeleva, tarkkaavainen, luottavainen, kiitollinen, ystävällinen, luova ja rohkea sekä eloisa. Siis olisin, jos en olisi ollut kaltoinkohdeltu.