En uskalla koskaan soittaa meidän omaa kerrostaloasunnon summeria kotiin mennessäni. Entä jos sieltä kuuluisi minun ääneni?

Katsoin joskus aikoinaan elokuvan, jossa alussa päähenkilö joutui omista, onnellisista häistään lähtiessään onnettomuuteen ja menetti tajuntansa.
Seuraavassa kohtauksessa on onnettomuudesta paljon aikaa ja päähenkilö toipunut. Hän menee omalle asunnolleen ja yrittää avata ovea avaimella. Ei toimi. Soittaa ovikelloa ja joku aivan tuntematon nainen avaa oven . Kertoo asuneensa ko. asunnossa toistakymmentä vuotta. En oikein muista mitä siinä elokuvassa sitten oikein tapahtui, mutta muistan kyllä että se oli vaikuttava ja mulla meni siitä vähän pää pyörälle.

Siiitä on jäänyt semmoinen olo, että entä jos soittaisin omaa summeriani ja sitten sieltä vastaisikin minä itse, minun äänellä, että "Haloo kuka siellä": Niin mitä mä sitten tekisin?? Kuka mä oikein olen ja missä??

Mies kysyy joka kerta kun mennään yhdessä sisälle, että haluatko kokeilla oletko jo kotona? Sitä naurattaa ja toisaalta muakin naurattaa mutta toisaalta vähän pelottaa. Entä jos?

Ehkä samasta syystä en voi katsoa mitään sci-fi-elokuvia missä matkustetaan ajassa mihinkään suuntaan. Menen ihan sekaisin niistä. Mieskin sanoi ettei nää taida oikein sopia sulle, kun mua vaan itketti viimeisimmän katsomisen jälkeen. Siinä Mathew Mcconahy matkusti avaruuteen ja jotenkin palatessaan sen oma tytär oli vanhus ja kertoi ikävöineensä isäänsä koko elämänsä.