Miksi joku ei pääse yli tavallisista elämän (pienistä) vastoinkäymisistä?

Vierailija kirjoitti:

Joku vaikka sanoo vähän ilkeästi, työpaikka jää saamatta, tyttöystävä jättää... Eli pieniä ja vähän suurempiakin vastoinkäymisiä, mutta joka tapauksessa sellaisia, joita valtaosa meistä kohtaa monen monta kertaa elämässä. Miksi joku jää vellomaan näihin murheisiin aina suhteettoman pitkäksi aikaa? Onko siinä jotain lapsuudesta taustalla?

Kaikki lähtee kotoa. Iskä ja äiskä ovat vähätelleet, nälvineet, olleet pessimistisiä, paisutelleet kielteisiä asioita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku vaikka sanoo vähän ilkeästi, työpaikka jää saamatta, tyttöystävä jättää... Eli pieniä ja vähän suurempiakin vastoinkäymisiä, mutta joka tapauksessa sellaisia, joita valtaosa meistä kohtaa monen monta kertaa elämässä. Miksi joku jää vellomaan näihin murheisiin aina suhteettoman pitkäksi aikaa? Onko siinä jotain lapsuudesta taustalla?

Kaikki lähtee kotoa. Iskä ja äiskä ovat vähätelleet, nälvineet, olleet pessimistisiä, paisutelleet kielteisiä asioita. 

+ myös muu ympäristö.

Resilienssi on avainsana.

Tästä syystä harvat eläinkannat kasvavat suuriksi koska heikot eivät selviydy. Heikko ihminen selviytyy, koska ruokaa on ainakin näin Suomen oloissa aina saatavilla sen verren ettei nälkään kuole.

Ihmisten kohdalla harvoin yhdestä vastoinkäymisestä lamaantuu.

t. nolla

Vierailija kirjoitti:

Resilienssi on avainsana.

Edelleen: konteksti. Resilienssiä on hyvin turha ottaa esille jos et käsitä millainen ihmisen elämä on ollut. On täysin eri asia selviytyä esimerkiksi isosta traumasta jos on saavuttanut lapsuudessa perusturvallisuudentunteen ja aikuisena tukiverkot ympärillä tilanteen sattuessa. Siinä missä taas sille koko elämänsä kamppailleelle ja yksinäisele pienikin trauma voi olla ylitsepääsemätön asia. Hyvä esimerkki esimerkiksi köyhä, joka joutuu turvautumaan pikavippiin kun ei ole ketään keneltä saisi rahaa ja yhteiskunnan tukiverkot eivät pääse apuun riittävän ajoissa.

Vierailija kirjoitti:

Koska on kivaa olla uhri ja uikuttaa. On muuten tosi rasittavaa käytöstä.

Jos on lapsena kokenut henkistä/seksuaalista- ja/tai fyysistä väkivaltaa niin on vähän varaa valittaakin.

Vierailija kirjoitti:

Koska niillä ei ole koskaan ollut todellista vastoinkäymistä. Silloin ne pienet tuntuu niin isoilta, kun ei ole mihin suhteuttaa ja niissä vellotaan maailman tappiin asti.

Tai sitten niillä on takana jotain suuria vastoinkäymisiä ja siksi se nykyinen liikkumavara on pieni. Eli suuren lisäksi tulee joku pieni, niin se voi katkaista sen kamelin selän.

Jotkut nyt haluavat jatkuvasti määrittää sen, miltä mikäkin asia pitäisi muista tuntua, miten se pitäisi kokea. Tulee vain mieleen takavuosilta se, kuinka moni pahoitti mielensä kun Tuomioja ei osoittanut surua heidän haluamallaan tavalla. Ja halutaan myös määrittää se, kuinka paljon paskaa kunkin meistä pitäisi ottaa niskaan hymyhuulin.

Missä muruseni on -biisi aiheutti tuttavapiirissäni monenlaisia tuntemuksia. Yksi nainen, joka oli menettänyt lapsensa, itkee aina biisin kuullessaan, mut pitää sanoja lohduttavina. Ja sitten ystäväni teinityttö itkeskeli saman biisin myötä pari päivää aiemmin tapaamansa baaripokan perään. Totta kai voisi sanoa teinitytölle, et hei siinä iässä tuppaa ihastumaan ohi kävelevään postinjakajaankin ja ne menee ja tulee ja odotapa, kun alkaa tulla niitä todellisia vastoinkäymisiä. Mutta mitä hvtin hyötyä siitä olisi? Pahoittaisi vain likan mielen entisestään vähättelemällä häntä. Sitä paitsi: nuorena ja kokemattomana kaiken kokee tuhatkertaisena, vanhemmiten on jo nahka paksuuntunut ja se on ihan luonnollista.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi kaikkien muistaa se, että vastoinkäyminen, joka itsestä tuntuu pieneltä, voi jollekin toiselle olla todella suuri. Omat aikaisemmat kokemukset, perhehistoria, kasvatus jne. vaikuttavat valtavasti ihmisen kykyyn selvitä stressistä.

Aivan plus sitten se, millainen elämäntilanne kaikitellen on nyt. Jos ihmisellä on elämässään ihmisiä, jotka tukevat ja auttavat, suuretkaan murheet eivät ehkä kaada. Yksinäiselle takaisku toisensa jälkeen on varmasti liikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Koska niillä ei ole koskaan ollut todellista vastoinkäymistä. Silloin ne pienet tuntuu niin isoilta, kun ei ole mihin suhteuttaa ja niissä vellotaan maailman tappiin asti.

Jos sulla onkin ollut paska lapsuus ja sinusta siksi tuli paska, niin se ei oikeuta ajattelemaan muista samoin.

Käsittelemättömät traumat, tunteet säilyvät alitajuisesti ja putkahtelevat pinnalle sieltä täältä, jos ne jää käsittelemättä. Esim. hylätyksi tuleminen lapsuudessa aiheuttaa kenties pelkoa hylätyksi tulemisesta aikuisena. Sitten, kun se puoliso jättää, nostattaa se esiin tämän lapsuudessa koetun tuskan. Henkilö ei tietenkään (ehkä) muista lapsuuden traumaa, vaan kokee tavallista korkeampaa surua jätetyksi tulemisesta. 

Sama voi olla ongelma, kun työhaastattelu menee huonosti. Ehkä henkilö kokee, ettei ole kelvannut vanhemmilleen sellaisena kuin on. Aina on pitänyt esittää erilaista että on kelvannut. Nyt työhaastattelu tuo esiin saman tuskan, mitä koki lapsuudessa. En kelpaa tähänkään. 

Sama voi tulla myös hyvin, hyvin pienessäkin asiassa ilmi. Esim. henkilö, jota on petetty ja luottamus rikottu saattaa todella suuttua, kun joku on myöhässä tapaamisesta 15min. Henkilö kokee taas saaman luottamuspulan, jota koki aikaisemman petoksen kanssa. Hänet on TAAS petetty, luottamus rikottu. 

Ihan suunnattoman typerää on yrittää määritellä toisen ihmisen puolesta, mikä on iso ja mikä pieni vastoinkäyminen. Okei, jos lyö varpaansa kiveen ja se sattuu, mutta varvas ei murru, se on pieni vastoinkäyminen. Mutta jos eroaa kumppanistaan, ei saa haluamaansa työpaikkaa, menettää mummonsa tms., niin mikä tahansa näistä voi olla sille kokijalle joko pieni vastoinkäyminen tai elämää suurempi asia, eikä sitä voi toinen mennä arvottamaan.

Jollekin työ ei ole erityisen tärkeää, koska elämässä on muutakin. Toiselle se voi olla koko elämä. Tai kumppani on enemmän kuin kumppani. Hän voi olla vaikkapa paras ystävä samalla. Tai mistä syystä ero kellekin tulee: tuleeko se pikkuhiljaa niin, että pariskunta kokee ajautuvansa erilleen ja rakkaus vain hiipuu pois. Vai tuleeko se salamana kirkkaalta taivaalta niin, että vauvaa odottava nainen saa kuulla miehellään olevan suhde naisen parhaan ystävän kanssa? Olisiko ero silloin iso vai pieni vastoinkäyminen?

Elämänhallinta ja perusturvallisuudentunne määrittävät aika pitkälle ihmisten kokemusmaailmaa. Myös ihmisen tyhmyys ja kyvyttömyys asettaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin vaikuttaa.