Miksi joku ei pääse yli tavallisista elämän (pienistä) vastoinkäymisistä?

Vastoinkäymiset kuuluvat normaaliin elämään. Meillä kaikilla on niitä.

Osa ihmisistä jää rypemään sinne pohjalle ja osa taas tuntuu selviävän mistä vaan voittajana. Pohjamudista nousu ei ole helppoa kenellekään. Osa meistä on vaan voittajia luonteeltaan ja osa on niitä, jotka antaa periksi. En sitten tiedä, onko nuo synnynnäisiä ihmisessä vai ympäristötekijöiden aikaansaannosta - ehkä molempia. Näin mä luulen, että se menee.

"Heikot sortuu elon tiellä."

Vierailija kirjoitti:

Voisiko sitten olla vielä, että jos on temperamentiltaan joustava, niin osaa luonnostaa pujotella vastoinkäymisistä eteenpäin paremmin. Ja vielä toinen asia, että osa meistä on varsin herkkiä, ja sellaiselle ymmärrettävästi asiat tuntuvat voimakkailta, kun toinen samaan aikaan on että höh vaan. Ap

Tietty joustamattomuus + herkkyys (ja epävakaus persoonassa) vaikeuttaa. Mutta on niintä muitakin syitä kuten traumatisoituminen.

Vierailija kirjoitti:

Voisiko sitten olla vielä, että jos on temperamentiltaan joustava, niin osaa luonnostaa pujotella vastoinkäymisistä eteenpäin paremmin. Ja vielä toinen asia, että osa meistä on varsin herkkiä, ja sellaiselle ymmärrettävästi asiat tuntuvat voimakkailta, kun toinen samaan aikaan on että höh vaan. Ap

Myös tukiverkosto vaikuttaa ja sen puuttuminen. Tuo turvan tunnetta, kun on ympärillä joku jolle oikeesti voi puhua ja helpottaa olo, kun taakkoja voi jakaa ja ehkä helpompi voi silloin suhtautua asioihin tyylin "höh" ja puskee eteenpäin. Toisaalta jos kantaa kaiken yksin helposti voi "kaatua taakkojen alle". Yksin on aina raskaampaa.

Itselleni ei ole (vielä) tapahtunut ihan mitään hirveän kauheaa mutta joskus on silti tuntunut että kaadun tähän ja tähän jään. Nyt riittää.

Jostain silti aina löytyy sitä voimaa jatkaa.

Jos ei muuten niin sisulla. Joskus olen miettinyt itsemurhaa mutta aina, ehkä juuri sillä sisulla, päättänyt että perkele, katotaan tää loppuun asti. Ja hyvin pyyhkii.

Riippuu monesta asiasta, ihmiset vain on erilaisia.

Mutta tuli mieleeni kun mummuni kuoli, serkut (vanhemmat alkoholisteja, ei siis turvallista lapsuutta) romahtivat ihan täysin ja vaikuttivat todella masentuneilta. Me siskon kanssa (tasapainoinen, turvallinen lapsuus ja lämpimät välit vanhempiin) ei oltu moksiskaan. Oltiin surullisia tottakai, mutta tiedettiin jo kauan että kuolee (kuten serkutkin) ja oltiin iloisia että mummu sai elää hyvän elämän ja oli täyspäinen loppuun asti (esim. vielä paria päivää ennen keskusteltiin normaalisti).

Varmasti myös luonteesta kiinni ja siitä kuinka paljon vastoinkäymisiä on kokenut...

Vierailija kirjoitti:

Riippuu monesta asiasta, ihmiset vain on erilaisia.

Mutta tuli mieleeni kun mummuni kuoli, serkut (vanhemmat alkoholisteja, ei siis turvallista lapsuutta) romahtivat ihan täysin ja vaikuttivat todella masentuneilta. Me siskon kanssa (tasapainoinen, turvallinen lapsuus ja lämpimät välit vanhempiin) ei oltu moksiskaan. Oltiin surullisia tottakai, mutta tiedettiin jo kauan että kuolee (kuten serkutkin) ja oltiin iloisia että mummu sai elää hyvän elämän ja oli täyspäinen loppuun asti (esim. vielä paria päivää ennen keskusteltiin normaalisti).

Alkoholistien lapselle mummu on voinut olla se tosiasiallinen ja ainoa vanhempi.

Vierailija kirjoitti:

Itselleni ei ole (vielä) tapahtunut ihan mitään hirveän kauheaa mutta joskus on silti tuntunut että kaadun tähän ja tähän jään. Nyt riittää.

Jostain silti aina löytyy sitä voimaa jatkaa.

Jos ei muuten niin sisulla. Joskus olen miettinyt itsemurhaa mutta aina, ehkä juuri sillä sisulla, päättänyt että perkele, katotaan tää loppuun asti. Ja hyvin pyyhkii.

Mulla myös toi joku itsepintainen ajatus, suorastaan v*tutus että katotaan nyt kuitenkin vielä, hammasta purren. Ole tosi itsepäinen ihminen. Ehkä tämä sitten on se kohta missä siitä on hyötyä :D

En saanut kotoa mitään eväitä tunteiden käsittelyyn ja olin nuorena sellainen että jokainen pieni asia kaatoi kumoon. Sitten keski-ikää lähestyessä opettelin tuskallisessa prosessissa tunnistamaan ja sallimaan tunteita itselleni ja pärjäämään niiden kanssa. Nyt ei voi kuin ihmetellä miten helppoa elämä voi olla, vaikka vastoinkäymisiä on moninkertaisesti nuoruuteen verrattuna. Oli se vain aika äärimmäistä. Olin nuorena käytännössä pinnan alla hädissäni koko ajan ja kroonisessa ylikuormituksen tilassa. Joku terapeutti kirjoitti papereihin että peittää hyvin, ja pakkohan se oli osata peittää kun koko lapsuus perustui omien tunteiden peittämiseen vanhemmilta. Kaikenlaisia virstanpylväitä oli paranemisessa. Esim se kun opin siirtämään työhuolet hetkeksi sivuun ruokatunnin ajaksi. Kuvittelin etten tule koskaan pystymään siihen ja syömään rauhallisena mutta niin vaan opin!

Viimeisin murhe on rakkaussuhde, joka olikin miehen puolelta pelkkää hyväksikäyttöä. Sitä ennen avioero, lapsen sairastuminen parantumattomasti ja huoi joka päivästä. Kun mietin noita aiempia, joista olen noussut, tiedän, että tuo kusipää ei kummittele päässäni enää kauan. Joudun kyllä näkemään useinkin, mutta kuljen ohi nokka taivasta kohti. Kele, tulen selviämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko sitten olla vielä, että jos on temperamentiltaan joustava, niin osaa luonnostaa pujotella vastoinkäymisistä eteenpäin paremmin. Ja vielä toinen asia, että osa meistä on varsin herkkiä, ja sellaiselle ymmärrettävästi asiat tuntuvat voimakkailta, kun toinen samaan aikaan on että höh vaan. Ap

Myös tukiverkosto vaikuttaa ja sen puuttuminen. Tuo turvan tunnetta, kun on ympärillä joku jolle oikeesti voi puhua ja helpottaa olo, kun taakkoja voi jakaa ja ehkä helpompi voi silloin suhtautua asioihin tyylin "höh" ja puskee eteenpäin. Toisaalta jos kantaa kaiken yksin helposti voi "kaatua taakkojen alle". Yksin on aina raskaampaa.

Samaa mieltä. Ja jos ne läheiset, joiden tulisi olla turvaverkkona kuten vanhemmat tai puoliso/seurustelukumppani, syyttävätkin sinun itsesi olevan syypää kaikkeen, niin ulospäin näkyvä pieni vastoinkäyminen voi ollakin todella suuri.

Mikä on tavallinen (pieni) elämän vastoinkäyminen?

Vierailija kirjoitti:

Mikä on tavallinen (pieni) elämän vastoinkäyminen?

Ohops, ne olikin lueteltuna tuossa ap:n aloituksessa. Siis jotkut ovat niin ratkaisukeskeisiä ihmisiä, että kun tulee tilanne jota he eivät pysty heti ratkaisemaan, alkaa hirveä stressi ja sitä vatvotaan mielessä ja masennutaan lopulta aivan zombiksi.

Pidän omituisena, että joku katsoisi oikeudekseen leimata jätetyksi tuleminen joksikin "pieneksi vastoinkäymiseksi" ottamatta huomioon henkilön taustaa. Tai ylipäänsä mitään ongelmia ilman kontekstin vaikutusta. On eri tilanne tulla jätetyksi kerran lyhyestä suhteesta kuin vaikka 10 kertaa peräkkäin tai yksipuolisella päätöksellä pitkästä liitosta.

Onko teillä pokkaa sanoa, että pitkiä aikoja työttömänä ollut olisi vain heikko kun se 30. työhaastattelu ei tuottanut tulosta ja paikka meni sivu suun?

Sellainen joka on saanut lapsena rakkautta omana itsenään kaikkine onnistumisine ja epäonnistumisineen ei luonnollisesti käsitä kuinka ihmisen koko olemassaolon oikeutus voi olla jostain näennäisen merkityksettömästä asiasta kiinni. Jos olet esim saanut positiivista huomiota vain menestyessäsi jossain, silloin epäonnistuminen tarkoittaa samaa kuin rakkauden mahdollisuuden menetys. Jos lapsi yksi on epäonnistuessaan voinut kiivetä vanhemman tai jonkun muun syliin lohdutettavaksi, ja lapsi kaksi on saanut epäonnistumisestaan viikon mykkäkoulun, näillä lapsilla on täysin erilaiset valmiudet kestää epäonnitumista.

On Identiteetti ongelmia. Ihminen ei tiedä millainen oikeasti on ja tämän takia murtuu pienenkin vastoinkäymisen edessä. Esim avioero, potkut.

Vierailija kirjoitti:

Joku vaikka sanoo vähän ilkeästi, työpaikka jää saamatta, tyttöystävä jättää... Eli pieniä ja vähän suurempiakin vastoinkäymisiä, mutta joka tapauksessa sellaisia, joita valtaosa meistä kohtaa monen monta kertaa elämässä. Miksi joku jää vellomaan näihin murheisiin aina suhteettoman pitkäksi aikaa? Onko siinä jotain lapsuudesta taustalla?

Mulla koulukiusaaminen ja kotiolotkin. Ne ilkeät sanat ja ulkopuolelle jättäminen satuttivat todella. Ne palaavat aina mieleen. Noista pienemmistä tämän hetken vastoinkäymisistä kyllä ihan jatkan elämää, mutta nuoruuden kokemukset veivät pohjan ja kun ei ole löytänyt suurta kaiken korjaavaa rakkauttakaan, työt menivät ym, niin voi olla lyöty olo.

Murhe, jossa sinä itse vellot, voi olla jonkun toisen mielestä täysin mitätön.

Toisten murheet on aina helpompi kantaa.

Vierailija kirjoitti:

On Identiteetti ongelmia. Ihminen ei tiedä millainen oikeasti on ja tämän takia murtuu pienenkin vastoinkäymisen edessä. Esim avioero, potkut.

Nuo ovat kyllä jo isompia vastoinkäymisiä, että jos ne eivät satuta, mietin mistä jäästä ihminen on valettu.

Vierailija kirjoitti:

Pidän omituisena, että joku katsoisi oikeudekseen leimata jätetyksi tuleminen joksikin "pieneksi vastoinkäymiseksi" ottamatta huomioon henkilön taustaa. Tai ylipäänsä mitään ongelmia ilman kontekstin vaikutusta. On eri tilanne tulla jätetyksi kerran lyhyestä suhteesta kuin vaikka 10 kertaa peräkkäin tai yksipuolisella päätöksellä pitkästä liitosta.

Onko teillä pokkaa sanoa, että pitkiä aikoja työttömänä ollut olisi vain heikko kun se 30. työhaastattelu ei tuottanut tulosta ja paikka meni sivu suun?

Samaa mieltä.

Vierailija kirjoitti:

On Identiteetti ongelmia. Ihminen ei tiedä millainen oikeasti on ja tämän takia murtuu pienenkin vastoinkäymisen edessä. Esim avioero, potkut.

Tätä se ihan pohjimmiltaan on.