Lue keskustelun säännöt.
Vanhempi: huomasitko vasta lasten saamisen jälkeen, että et haluakaan lapsia?
25.06.2016 |
Ja miten siitä selvisit? Eroamalla toisesta vanhemmasta, hoitamalla velvollisuutesi pitkin hampain, asennemuutoksella vai miten?
(Palstavelan sormet varmasti syyhyävät otsikon äärellä, mutta toivoisin ensisijaisesti rehellisiä vastauksia vanhemmilta vaikeasta aiheesta.)
Kommentit (35)
Vierailija kirjoitti:
Kirjoittaja 17 samoilla mennään..Mulla 2 ja 6 vuotiaat ja tää on paskaa. Itken iltaisin kyvyttömyyttäni koska en osaa tai pysty parempaan. Tsemppaan ja pakolla yritän, kaukana on kaikki se mitä ajatteli tämän olevan. Erityislapsen kanssa kaikki on vaikeaa eikä minnekään oikein päästä lähtemään, itsesyytökset kovia ja siihen päälle muiden tuomitseminen. Tukitoimia ja terapiat alkaa. Ei ole parisuhde eikä enää oma pää kunnossa. Hajamielinen jatkuvasti. Jos olisin tiennyt miten yksin tähän jäädään, että kaverit ja suku häviää niin olisi jäänyt unelmaksi lapsellinen elämä. Aamusta iltaan tuskaa, tällä menty pitkään ja on yritetty niin kovasti että on henkisesti aivan tyhjä.
Ihan kuin omalta näppikseltä! Täällä samanikäiset lapset, isompi erityislapsi jonka kanssa ei voi mitään tehdä kuten normaalit ihmiset tekevät. Tukiverkosto kaikonnut ja jatkuva syyllisyys lapsen tekemisistä / pienemmän huomiotta jättämisestä isomman vaativuuden vuoksi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vihasin ikävuosia 1-3, vaikeat uhmat. 4-6 myös aika hanurista. 7-vuotiaan kanssa alkaa välillä olla mukavaa, ja uskon olevani yksi niistä joille "sopii" isommat lapset. Itku on kamalaa kuunnella, samoin taaperon loputtomat, samana toistuvat höpötykset.
Kaiken lisäksi haluaisin vielä toisen lapsen... Tiedän, ettei pitäisi. Olen omaa aikaa rakastava, epäjärjestelmällinen äiti, ja lisäksi inhoan vaan lähes kaikkia lapsiperherientoja ja juttuja joista lapsi tykkää. Luistelemaan viemistä, legopakkausten tekoa,puistoulkoilua, lapsiperheiden juhannustapahtumia, minigolfia, jalkapalloa, jääkiekko-otteluita, uimahallia, kylpylässä ja huvipuistossa käymistä.
Tarvitsisin kai miehen, joka tykkää tällaisesta. Voisin mielellään lisääntyä jos minun tarvitsisi lähinnä imettää, laittaa ruokaa, ja käydä vaikka töissä päivät kun lapsi on ohittanut rinnalla olon.
Vierailija kirjoitti:
Totesin lapsen muutaman ensimmäisen kuukauden aikana, etten ole äitiainesta. En pidä vauvoista enkä taaperoista vaatimuksineen vaikka oma lapsi olisikin. Lapsiluku jäi siis yhteen. Teinin äitinä oloa taas rakastan, meillä on yhteiset intressit ja jutut, siinä mielessä ei kaduta yhtään, en vain ole sovelias pikkulasten äiti. Ei muuten hävetä yhtään.
En minäkään ole koskaan tykännyt hirveästi vauvoista, ne on vaan tylsiä, mutta onneksi omatkin lapset ovat kasvaneet nopeasti. Tein lapsia kun tiesin että aika lyhyen aikaa on pieniä, ja heti kun alkavat puhua ja liikkua ne on hauskoja (vaikka toisten kersat ei). Onneksi ei ole mitään uhmia tai pahempaa murrosikää ollut, ei koliikkia eikä korvatulehduksia, vähällä on päästy.
Huomasin. Toki olin ollut ennalta viisas; olin viettänyt paljon aikaa lapsiperheiden parissa, hoitanut lapsia ja harkinnut asiaa pitkään. Tiesin, mitä odottaa.
En kuitenkaan osannut odottaa haastavaa erityislasta enkä sitä, kuinka nopeasti uupuisin itse. Toki olin tiennyt, että voin saada vaikka vaikeavammaisen lapsen (tai lapsi voi vammautua myöhemmin), mutta en ollut osannut kuvitellakaan, millaista elämä on sellaisen lapsen kanssa, joka on päällepäin ns. normaalin näköinen ja oloinen mutta jolla on vaikkapa nepsy-puolen ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Huomasin. Toki olin ollut ennalta viisas; olin viettänyt paljon aikaa lapsiperheiden parissa, hoitanut lapsia ja harkinnut asiaa pitkään. Tiesin, mitä odottaa.
En kuitenkaan osannut odottaa haastavaa erityislasta enkä sitä, kuinka nopeasti uupuisin itse. Toki olin tiennyt, että voin saada vaikka vaikeavammaisen lapsen (tai lapsi voi vammautua myöhemmin), mutta en ollut osannut kuvitellakaan, millaista elämä on sellaisen lapsen kanssa, joka on päällepäin ns. normaalin näköinen ja oloinen mutta jolla on vaikkapa nepsy-puolen ongelmia.
Miksi et pystynyt? Eikö sinulla ollut riitävästi tietoa tällaisista oireista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En,luulin haluavani yhden lapsen mut halusinkin useamman.Rakastan lapsiani ihan valtavasti ja vanhemmuus on parasta.
En. Ihan vilpittömästi voin sanoa, että äitiys on paras juttu minun elämässäni. Ja mulla on siis aika hankalat lapset ja toisaalta mielenkiintoinen ja vaativa urakin. Mutta en todellakaan kadu. Sitä rakkauden määrää en osannut aavistaakaan, mitä lapsiani kohtaan tunnen. Totta kai on väsymyksen ja vitutuksen hetkiäkin, niitä on kaikessa elämisessä - mutta katuminen on eri juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomasin. Toki olin ollut ennalta viisas; olin viettänyt paljon aikaa lapsiperheiden parissa, hoitanut lapsia ja harkinnut asiaa pitkään. Tiesin, mitä odottaa.
En kuitenkaan osannut odottaa haastavaa erityislasta enkä sitä, kuinka nopeasti uupuisin itse. Toki olin tiennyt, että voin saada vaikka vaikeavammaisen lapsen (tai lapsi voi vammautua myöhemmin), mutta en ollut osannut kuvitellakaan, millaista elämä on sellaisen lapsen kanssa, joka on päällepäin ns. normaalin näköinen ja oloinen mutta jolla on vaikkapa nepsy-puolen ongelmia.
Miksi et pystynyt? Eikö sinulla ollut riitävästi tietoa tällaisista oireista?
Tiedätkö sinä muka sitten täsmälleen, millaisia oireita käytännössä aiheuttaa vaikkapa adhd tai as? Ja vaikka ulkokohtaisesti "tietää" asioita, ei voi tietää, miten raskailta ne tuntuvat omassa elämässä. Mitään ei voi elämättä niitä itse. Aika typerä kommentti sulla.
Ei, korjaan: ihan helv...tin typerä.
Ohis
Olisin todellakin jättänyt lapset tekemättä jos olisin tajunnut mikä rumba niiden kasvattaminen on. Se vie kaiken ajan, voimat ja rahat. Eri asia tietenkin jos olisin niin rikas, että olisin pystynyt himmaamaan kotona ja palkkaamaan kotiapua. Työssäkäyvän ihmisen äitiys on tässä maassa yhtä kärsimystä ellei ole todella hyvä tukiverkko ja paljon rahaa.
Tyhjäähän elämä tietysti olisi jos se olisi pelkkää työntekoa ja omaa harrastamista, aikaa ja rahaa olisi käsittämättömiä määriä. En tiedä kestäisikö minun psyykeni sitäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
1 vuotias on aivan ihana uusien asioiden harjoittelija,kujeilija,hössöttäjä äidin oma hassuttelija.3,4 ja 6 vuotiaat aivan mahtavia tyyppejä joiden kanssa voi jo seukata ja pelailla ja jutella,niillä on jo oma mielipide ja hyviä oivalluksia ja teinit...aivan mahtavaa katsella kun ne räpistelee maailmaan.
Vanhemmuus on parasta,rakastan lapsiani suunnattomasti!!
En ole katunut, mutta tajusin jossain vaiheessa, että VIHAAN taaperovaihetta. Sydämeni pohjasta. Sitä älytöntä pälätystä ja kaiken toistamista, sotkua, tahmaisuutta (vaikka kuinka pesisi ja pyyhkisi), paskanhajua, potalle opettamista, uhmaa, kiukkua....
Kouluikäisten lasten vanhemmuudesta sitten taas nautin. Tämä on ihanaa. Rakastan käydä huvipuistojen hurjimmissa laitteissa isojen lasten kanssa, keskustella avaruudesta, uskonnoista, moraalista, politiikasta... Esiteini-ikäisillä on paljon fiksua sanottavaa! Vaatekaupoissa voin käydä rauhassa joko yksin tai tyttären kanssa, voimme käydä ravintoloissa, pitkillä lentomatkoilla, "aikuisten" leffoissa... Rakastan noita tyyppejä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huomasin. Toki olin ollut ennalta viisas; olin viettänyt paljon aikaa lapsiperheiden parissa, hoitanut lapsia ja harkinnut asiaa pitkään. Tiesin, mitä odottaa.
En kuitenkaan osannut odottaa haastavaa erityislasta enkä sitä, kuinka nopeasti uupuisin itse. Toki olin tiennyt, että voin saada vaikka vaikeavammaisen lapsen (tai lapsi voi vammautua myöhemmin), mutta en ollut osannut kuvitellakaan, millaista elämä on sellaisen lapsen kanssa, joka on päällepäin ns. normaalin näköinen ja oloinen mutta jolla on vaikkapa nepsy-puolen ongelmia.
Täällä on aika eritasoisia kirjoittajia jos verrataan odotuksia ja arkea. Osa vaikuttaa peruskitisijöiltä jotka olisivat tyytymättömiä elämäänsä myös perheettöminä sinkkuina. Kyky nauttia arjesta puuttuu. Mutta sitten on kaltaisiasi ihmisiä joiden lapset ovat olleetkin erityislapsia, sellaiseen ei oikeasti voi etukäteen lapsettomana pysty varautumaan kun normaalilasten kanssa eläminenkään ei siihen valmenna. Minulla oli työtoverina nainen jolla perheessään useampi vaikeastivammainen lapsi - myöhemmin todettiin tuon olevan harvinainen periytyvä syndrooma. Nainen oli positiivinen ja iloinen, mutta kun ystävystyimme hän joskus kertoi heidän arjestaan. Siinä ei huokailtu uhmaiän kiukuille tai teiniängsteille vaan vanhempi sai vaihdissa järjestellä kuinka hyökkää ambulanssilla yhden lapsen kanssa sairaalaan ja saa järjestettyä hoidon toiselle siksi aikaa. Veti nöyräksi omien ongelmien kanssa, tajusi kuinka onnekas oli ja halasi lämpimästi uhmakohtauksen saanutta lastaan. Nyt vanhempana tajuaa kuinka paljon lapset ovat omaan elämään tuoneet - niin iloa kuin surua. Mutta eniten tunnetta ettei oma elämä ole valunut tyhjään, on saanut autettua uusia ihmisiä aikuisiksi asti tässä maailmassa, nauranut ja itkenyt heidän kanssaan. Ja noihin ihmisiin on kasvanut tiukka tunneside joka pysyy ja kestää elämässä, he vieläkin tulevat luokseni iloineen ja murheineen vaikka ovat aikuisia. Ja siis, en huomannut missään vaiheessa katuvani lasten tekoa. Ja arvostan todella paljon vanhempia joilla on erityislapsia, heidän vanhemmuutensa on huomattavasti vaativampaa kuin minun "peruslasten" vanhemmuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomasin. Toki olin ollut ennalta viisas; olin viettänyt paljon aikaa lapsiperheiden parissa, hoitanut lapsia ja harkinnut asiaa pitkään. Tiesin, mitä odottaa.
En kuitenkaan osannut odottaa haastavaa erityislasta enkä sitä, kuinka nopeasti uupuisin itse. Toki olin tiennyt, että voin saada vaikka vaikeavammaisen lapsen (tai lapsi voi vammautua myöhemmin), mutta en ollut osannut kuvitellakaan, millaista elämä on sellaisen lapsen kanssa, joka on päällepäin ns. normaalin näköinen ja oloinen mutta jolla on vaikkapa nepsy-puolen ongelmia.
Miksi et pystynyt? Eikö sinulla ollut riitävästi tietoa tällaisista oireista?
Tiedätkö sinä muka sitten täsmälleen, millaisia oireita käytännössä aiheuttaa vaikkapa adhd tai as? Ja vaikka ulkokohtaisesti "tietää" asioita, ei voi tietää, miten raskailta ne tuntuvat omassa elämässä. Mitään ei voi elämättä niitä itse. Aika typerä kommentti sulla.
Ei, korjaan: ihan helv...tin typerä.
Ohis
Kyllä, tiedän minkälaisia käytännön oireita esimerkiksi ADHD:een kuuluu, koska olen ottanut asiasta selvää. Tiedän myös, että lapsen neuropsykologiset oireet tuntuisivat omassa elämässäni liian raskailta, jotta viitsisin ottaa riskiä ADHD-lapsen saamisesta. Se, ettet sinä ole kyennyt tätä asiaa arvioimaan etukäteen, ei tarkoita, että se olisi mahdotonta kaikille tai että jokaisen pitää oppia nämä asiat kantapään kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole katunut, mutta tajusin jossain vaiheessa, että VIHAAN taaperovaihetta. Sydämeni pohjasta. Sitä älytöntä pälätystä ja kaiken toistamista, sotkua, tahmaisuutta (vaikka kuinka pesisi ja pyyhkisi), paskanhajua, potalle opettamista, uhmaa, kiukkua....
Kouluikäisten lasten vanhemmuudesta sitten taas nautin. Tämä on ihanaa. Rakastan käydä huvipuistojen hurjimmissa laitteissa isojen lasten kanssa, keskustella avaruudesta, uskonnoista, moraalista, politiikasta... Esiteini-ikäisillä on paljon fiksua sanottavaa! Vaatekaupoissa voin käydä rauhassa joko yksin tai tyttären kanssa, voimme käydä ravintoloissa, pitkillä lentomatkoilla, "aikuisten" leffoissa... Rakastan noita tyyppejä!
Itse käyn opettajana joka päivä keskusteluja oppilaideni kanssa eri aiheista, se on osa opetustapaani, ja vaikka pidän sitä tärkeänä ja hyödyllisenä oppilaiden kannalta, en kyllä voi itse sanoa saavani näistä keskusteluista paljoakaan. Nuorella ihmisellä ei voi oikein olla mitään kovin tähdellistä sanottavaa keskusteluun, koska hänen tietonsa, elämänkokemuksensa ja aikaisemman keskustelun tuntemuksensa ovat niin tavattoman paljon rajallisemmat kuin sivistyneellä aikuisella.
Tykkään työstäni, mutta ajatus siitä, että joutuisin vielä kotonakin käymään samantasoisia keskusteluja, on hyvin luontaantyötävä. Viihdyn kuitenkin ehdottomasti parhaiten aikuisseurassa niin ravintolassa kuin huvipuistossakin. Lasten seura ei luokkahuoneen ulkopuolella kiinnosta oikein millään tavalla, ja se häviää aina aikuisten ystävieni seuralle.
Mitä bipolaarisuus haittaa? Olet varmasti paljon muutakin:)