Lue keskustelun säännöt.
Rakastan lastani mutta en pidä hänestä
25.06.2016 |
Anteeksi töksähtävä otsikko, en osannut oikein muotoilla tätä ajatusta.
Olen 37-vuotias nainen ja minulla on 6-vuotias tytär mieheni kanssa. En ole koskaan erityisesti pitänyt lapsista mutta omaani rakastan. Vauva- ja pikkulapsiaika oli hankalaa, ja aikaisemmasta elämästäni luopuminen oli vaikea prosessi. Odotin asioiden helpottuvan lapsen kasvaessa, ja monien käytännön asioiden kohdalla niin kävikin, mutta olen myös huomannut tyttärestä kasvavan kovaa vauhtia minun vastakohtani: äänekäs, kiukutteleva, vaativa, ekstrovertti, ei kiinnostunut lukemisesta, huono keskittymään, säntäilijä. On hänessä tietenkin myös paljon hyviä ominaisuuksia, mutta tunnen eläväni jollakin tavalla vieraan ihmisen kanssa. Minun on vaikea ymmärtää lastani, eikä hänen kanssaan tunnu löytyvän oikein sellaista yhteistä olemisen tapa, josta kumpikin nauttisi.
Kovasta yrityksestäni huolimatta tunnen jo nyt epäonnistuneeni kasvattajana, ja se purkautuu esimerkiksi kiukuttelutilanteissa siten, etten jaksa olla kärsivällinen. Tarvitsen aika paljon omaa aikaa, ja lapsen mesoaminen ja jatkuva kontaktin hakeminen uuvuttavat minua. Kivahtelen ja vetäydyn, ja siitä tulee entistä pahempi olo. Mieheni osaa olla tyttäreni kanssa paljon luontevammin, ja lapsi onkin selvästi "isin tyttö". Tuntuu, etten tätä asiaa voi enää muuttaa.
Olen todella pettynyt siihen, että vanhemmuudesta tuli tällaista. Onko joku muu täällä kokenut suhdetta lapseensa samalla tavalla?
Kommentit (36)
Ymmärrän AP:ta. Oma lapseni on jo aikuinen ja rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta, mutta ellei hän olisi oma lapseni, en varmaan olisi hänen kanssaan tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä jää yksin, hae keskusteluapua perheneuvolasta.
Pojallani oli vähän tuonkaltaisia oireita. Päiväkodissa hän sai onneksi 2 lapsen paikan ja alustavat tutkimukset. Löytyi lievä kehitysviivästymä. Suvussamme on tuota ja muita neurologisia erityisjuttuja, joten osasin vaatia jatkossa lisätutkimusta. Siitä on ollut hyötyä mm lisä-ja erityisopetuksen järjestämisessä.
Olemme toki tapelleet, mutta samalla olemme läheiset. Nyt teini-ikäinen poikani osaa arvostaa saamaansa apua ja tukea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vilpittömät pahoitteluni :( Juuri tämän takia en ole itse koskaan uskaltanut tehdä lapsia, koska pelkään että jotain tällaista käy.
Älä nyt vaan luule, että kaikille kävisi... Vain tietynlaisille ihmisille, niin kuin ap:kin kuvaili. Oli vaikeaa luopua entisestä elämästä, tarvitsee paljon rauhaa ja yksinoloa, siinä jo monta riskitekijää.
Öh. Tuo kuvaa 99 % vapaaehtoisesti lapsettomista. Introversio on monta kertaa yleisempää veloissa kuin koko populaatiossa.
Niin? Ymmärsitköhän viestini jotenkin väärin?
Itse olen muuten äärimmäinen introvertti, mutta perhe-elämä sopii silti minulle eikä vanhemmuus kaduta, rakastan lapsiani.
Ehkäpä olet kimpassa introverttimiehen kanssa ja lapset ovat samanlaisia? Tai ehkä miehesi osallistuu perhe-elämään niin paljon, että lapsiperhe-elämään usein liittyvä sähellys ei haittaa sinua niin paljon että ahdistuisit?
Lapset eivät ole introverttejä eivätkä rauhallisia. Tuo osui kyllä oikeaan, että mieheni osallistuu mielellään perhe-elämään ja tykkää olla lasten kanssa. Ahdistun kyllä useinkin esim. mölystä, mutten "syytä" siitä lapsia tai heidän käytöstään, vaan tiedostan "vian" olevan itsessäni.
Toisin kuin omat vanhempani, jotka vain pitivät minua hankalana ja tuhmana lapsena, josta eivät pitäneet. En siksi pidä ap:n asenteesta. Jos miettii jatkuvasti tuollaisia, niin takuulla huomaa kohta pitävänsä lastaan syypäänä ikävään oloonsa. Silloin on entistä vaikeampaa suhtautua lapseensa rakkaudella ja kärsivällisyydellä.
Itse olen Vela, mutta kyllä minä silti ymmärrän aloituksen. Se lapsi todella on loppujen lopuksi oma erillinen ihminen. Yhtä lailla kuin ystävät ja naapurit. Minulla oli/on tällainen ääri-ekstrovertti ystävä, jonka hosotusta joudun vähän rajoittamaankin että hän ei polta minua loppuun. En voisi kuvitellakkaan samaa mitä kävisi jos samanlainen tulisi lapseksi. 24/7 vaatisi huomiota ja sitä sun tätä. Ei tässä lapsessa siis vikaa olisi, mutta en minäkään kaikkeen taivu eikä kuulukaan. Äitikin on lopulta oma erillinen ihminen omine tarpeineen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se että joku lapsista tulee huomattavastikin paremmin juttuun jonkun toisen esim. toisen vanhemman kanssa ei myöskään häiritse ollenkaan.
Miten onnistut tässä? Minusta tämä tuntuu epäonnistumiselta. Kyllähän äidin nyt pitäisi hyväksyä lapsensa ehdoitta ja olla se läheisin tuki ja turva. Näin ainakin minun "sisäisen sääntöni" mukaan. -ap
Minusta kysymys on juurikin lapsen hyväksymisestä ehdoitta. Siitä että hyväksyn lapseni ja arvostan häntä vaikka hän tuleekin paremmin toimeen jonkun toisen luonteisen ihmisen kanssa kuin itseni.
Esimerkiksi mieheni pystyn hyväksymään ehdoitta. Hänessä ei ole mitään sellaista, mikä haraisi minua vastaan. Suhteemme on aina ollut luonteva ja hyvä. Muuten emme olisikaan yhdessä, enkä varmasti olisi hankkinut lasta muunlaisen miehen kanssa. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän AP:ta. Oma lapseni on jo aikuinen ja rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta, mutta ellei hän olisi oma lapseni, en varmaan olisi hänen kanssaan tekemisissä.
Kauhean iso ristiriita tässä viestissä. Rakastatkohan nyt kuitenkaan, ihan sillä tavalla mitä kuvittelet?
Ymmärrän hyvin ap:ta, vaikka itselläni ei lapsia olekaan. Mutta on pari muuta lähisukulaista, joita rakastan, vaikka en heistä hirveästi pidäkään. Veriside luo sen rakkauden automaattisesti. Voisin kuolla heidän puolestaan. Mutta jos eivät olisi sukua, en varmaan olisi heidän kanssaan tekemisissä.
Luota siis ap siihen, että rakkaus riittää ja kantaa. Lapsesi on vielä niin pieni, että hänen luonteensakin ehtii ennen aikuisuutta muuttua moneen kertaan. Luultavasti vielä tulee sekin tilanne, että rakastamisen lisäksi myös pidät hänestä valtavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama juttu täällä. Mun tyttäreni on jo aikuinen nyt, emmekä ole juuri enää tekemisissä koska olemme niin erilaisia. En käsitä, miksei saa sanoa, jos oma lapsi on aivan erilainen kuin haluaisi ja olisi yrittänyt kasvattaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se että joku lapsista tulee huomattavastikin paremmin juttuun jonkun toisen esim. toisen vanhemman kanssa ei myöskään häiritse ollenkaan.
Miten onnistut tässä? Minusta tämä tuntuu epäonnistumiselta. Kyllähän äidin nyt pitäisi hyväksyä lapsensa ehdoitta ja olla se läheisin tuki ja turva. Näin ainakin minun "sisäisen sääntöni" mukaan. -ap
Minusta kysymys on juurikin lapsen hyväksymisestä ehdoitta. Siitä että hyväksyn lapseni ja arvostan häntä vaikka hän tuleekin paremmin toimeen jonkun toisen luonteisen ihmisen kanssa kuin itseni.
Esimerkiksi mieheni pystyn hyväksymään ehdoitta. Hänessä ei ole mitään sellaista, mikä haraisi minua vastaan. Suhteemme on aina ollut luonteva ja hyvä. Muuten emme olisikaan yhdessä, enkä varmasti olisi hankkinut lasta muunlaisen miehen kanssa. -ap
Jos puolison valinnassa kriteerinä olisi se että pystyn hyväksymään ihmisen tai rakastamaan tätä olisin voinut varmasti solmia parisuhteen lähes kenenkä tahansa kanssa.
Mutta parisuhteeseen minusta vaaditakin ehdottoman hyväksymisen lisäksi sitä että pidetään toisen luonteesta ja luonne on sellainen että itsellä on suhteellisen helppo tulla toimeen sen luonteisen henkilön kanssa.
Joku ehkä vaatii sitä että luonne vastaa mahdollisimman paljon omaasi joku haluaa sen ennemmin täydentävän omia "puutteita".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän ap:n ajattelua. Minä rakastan tytärtäni aivan valtavasti, mutta kun hän oli pikkulapsi, en vaan osannut olla hänen kanssaan. (6-vuotiaat o rasittavia btw.) Mutta silti tein aina selväksi rakkauteni häntä kohtaan. Ja silloin kun sain puhelun koululta, että ambulanssilla lähdettiin ajamaan sairaalaan, pesäpallo tuli päähän... -mun leijonanemon rakkaus räjähti minun sisällä ja kaikki muu oli yhdentekevää. Tilanne ei ollut vakava, kuhmu päässä ja kipeä jonkun aikaa, lievä aivotärähdys. Mutta pitivät varmuudeksi sairaalassa yön. Tyttö on edelleen omanlaisensa, mutta nyt kun se on teini, siitä onkin tullut aika valloittava. NYT viihdyn hänen seurassaan.
Se, että antaa lapsen olla oma persoonansa, on myös sitä, että hyväksyy itsensä sellaisena kun on. Liika yrittäminen on vaan tyhmää ja antaa lapsellekin turhautuneen olon.
Eihän se sitä tarkoita, etteikö hyväksyisi lapsen persoona, jos kokee yhdessäolon välillä raskaaksi ja kuluttavaksi. Minulla kolmesta lapsesta yksi, jonka kanssa vuorovaikutus ja yhdessä tekeminen haastavaa. Totta kai tajua, että aikuisen ja vanhempana on minun asiana sopeutua ja joustaa, mutta toki välillä väsyttää.
Enkä ole koskaan sanonut, että lapsessa olisi jotain "vikaa". Päinvastoin, olen aina nostanut esiin niitä positiivisia puolia niistä temperamenttipiirteistä, jotka tekevät välillä vuorovaikutuksen välillämme raskaaksi.
Ja nyt kun tämä lapsi jo melkein täysi-ikäinen, hän itsekin näkee, mistä ne väärinymmärrykset ja kahnaukset meidän välillä syntyy. Ollaan kumpikin todettu, että meillä on varmasti hauskaa, kun saadaan viettää aikaa yhdessä sitten, kun lapsi asuu omillaan. Koska kumpikin toisistamme tykätään - ja minä tietysti rakastan häntä ihan ehdoitta ja täydestä sydämestä - mutta tämä saman katon alla asuminen käy välillä raskaaksi.
En koe, että olisin äitinä epäonnistunut. Ja tuokin, että jos ei vaan oikein löydy sellaista yhteistä tekemistä, mikä olisi mieluisaa kummallekin. Eihän se ole tahallista ja ainut, mitä vanhempi voi tehdä, on joustaa ja tehdä silti. Mutta jos lapsi on toiminnallinen ja nauttii raisusta menosta ja vanhempi hidastempoinen kirjatoukka, niin se vaan on niin. Rakkauden määrää tämä tuskin vähentää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyviä ja arvokkaita kommentteja vaikeasta aiheesta. Kiitos niistä! -ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän AP:ta. Oma lapseni on jo aikuinen ja rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta, mutta ellei hän olisi oma lapseni, en varmaan olisi hänen kanssaan tekemisissä.
Kauhean iso ristiriita tässä viestissä. Rakastatkohan nyt kuitenkaan, ihan sillä tavalla mitä kuvittelet?
Mikähän se ristiriita mahtaa olla? Ja tottakai rakastan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vilpittömät pahoitteluni :( Juuri tämän takia en ole itse koskaan uskaltanut tehdä lapsia, koska pelkään että jotain tällaista käy.
Vela selittää itselleen valinaa ja ilakoi.
Vierailija kirjoitti:
Onneksi tuolla lapsella on isä ja heillä hyvä suhde.
Surullista sinussa on se että haluaisit lapsen olevan kaltaisesi ja itsesi jatke, et oma persoonansa.
Meidän vanhempien velvollisuus on hyväksyä lapsemme sellaisina kuin he ovat. Toki kasvatamme heistä yhteiskuntakelpoisia ja toiset huomioonottavia.
Lapsi kaipaa hyväkstyksi tulemista omana itsenään.
Tämä on sinulle kasvunpaikka hänen vanhempanaan.
kolmen keskenään erilaisen lapsen äiti, lapsista kukaan ei ole kloonini
Tässä meillä on äiti, joka TIETÄÄ. Kiitos, röyh..
Minusta kysymys on juurikin lapsen hyväksymisestä ehdoitta. Siitä että hyväksyn lapseni ja arvostan häntä vaikka hän tuleekin paremmin toimeen jonkun toisen luonteisen ihmisen kanssa kuin itseni.