Ei yhtään ystävää

Mulle voit jutella.

Täällä sama tilanne. Mies löytyy mutta lapsia meillä ei vielä ole. Nuorempana oli jonkin verran kavereita mutta kasvettiin erilleen kun lähdettiin eri puolille Suomea opiskelemaan. Itse en oikein uusiin opiskeluympyröihin sopeutunut kun en pidä juomisesta minkä ympärillä nuo opiskelijatapahtumat hyvin pitkälti pyörivät. Keskityin sitten enemmän opiskeluun. Työni on tällä hetkellä aika sosiaalista joten siellä sentään tulee juteltua ihmisten kanssa.

Miten tuo on mahdollista ? Olethan käynyt koulua, opiskellut ja nyt olet mukana työelämässä. Ihmisiin tutustuu puhumalla, kertomalla jotain itsestään.

Kannattaa hakeutua mukaan ystävätoimintaan eli alkaa ystäväksi yksinäiselle. Yleensäkin pitää hakeutua ihmisten seuraan. Kuoro, kirjaston kirjallisuusryhmä jne. Tärkeintä on olla Itse aktiivinen.

Mulla on, mutta suurin osa niistä on rasittavia riippakiviä, voisin antaa heidät sinun ystäviksesi. Siis ovat oikeasti vaikeita ihmisiä, imevät voimat ja takaisinpäin et saa yhtään mitään.

Sitten on muutama oikeasti kiva, mutta heillä on enemmän omi kiireitään.

Joskus tuntuu, että olisi parempi yksin.

Onko sulla ap ehkä ongelmana ajanpuute? Ystävyyssuhteiden haaliminen ja ylläpitäminenkin vaatisi aikaa. Jokainen ystävyyden virittely ei kanna hedelmää ja syitä on monia. Jos vaikka lähtee hieromaan ystävyyttä 5:n eri ihmisen kanssa, joihin tutustuu esim. lasten harrastuksissa, töissä, päiväkodin pihalla, postilaatikolla (naapureita) jne. niin näistä 5:stä ehkä 1 jää lopulta ystäväksesi. Osalla ei ole aikaa, osalla on jo tarpeeksi ystäviä ja omat piirinsä, osan kanssa ei kemiat synkkaa tarpeeksi, sitten on joku jonka kanssa menee yksiin. :) Mutta se ystävyyden hierominen vaatii paljon ystävyyttä haluavalta, kahvittelukutsuja, lenkkikutsuja, iloista rupattelua, kiinnostusta sen ystäväkandidaatin asioista, pientä avunantoa arkeen jne.

Itselläni ainakin kun lapset oli ihan pieniä, niin ei millään aika ja energia meinannut riittää ystäväsuhteiden ylläpitoon. Nyt kun lapset on koululaisia, tilanne alkaa muuttua. :) Eli aika aikaansa kutakin.

Niin ja onhan ap, sulla kuitenkin ne ihanat lapsesi ystävinäsi.

Minäkään en ole koskaan tajunnut kuinka saadaan ystäviä. Jotkut tuntuvat tutustuvan uusiin ihmisiin missä vain. Se on todellinen mysteeri. Vaikka itsekkin koitan saada ihmisiä tekemään asioita kanssani tai kahville niin ehkä tulevat kerran , mutta sen jälkeen alkaa kaikki tekosyyt miksi seuraavat kuukaudet on kiireisiä jne.

Sama tilanne. En tosin kärsi siitä yhtään, vaan se on oma valintani. En ole vielä tavannut niin fiksua ihmistä, jonka kanssa tahtoisin vapaa-ehtoisesti viettää vapaa-aikaani. Ja kun seurailen tuttujen ystäväkuvioita, niin tulee kyllä mieleen, että olenpa onnekas kun minulla ei ole sosiaalisia paineita olla ystävistä riippuvainen. Monet ovat ystäviensä kanssa vaan siksi, koska niin kuuluu tehdä. Vaikka ystävistä seuraisi enemmän pahaa oloa ja harmeja kuin hyvää.

Jeesus haluaa olla ystäväsi. <3

Aloita lukemalla raamatusta evankeliumeja.

Entä miehesi? Onko hänellä ystäviä? Mulla masennuksen ja sosiaalisn fobian takia nuorena erkaantui ystäväkuviot ja oon nyt vanhempana miehen ystäven avulla pikkuhiljaa opetellut "kaverikelpoiseksi". Entä sukulaisesi? vanhemmat, tädit, serkut? ei sen ystävän kanssa tarvitse niin samanikäisiä edes olla. Ent sisaruksesi ja heidän puolisonsa?

Mä olen aika samassa tilanteessa aika yllättäen. Olen aina ollut todella sosiaalinen, tutustun helposti uusiin ihmisiin ja aina jostain joku ystävä on löytynyt, nettipalstalta tai salilta, milloin mistäkin.

Jokunen vuosi sitten paras ystävä jotenkin loittoni. Ollaan me varmaankin vielä kavereita mutta kuilu on tullut.

Olen elänyt todella rankkoja aikoja, samalla eläen ruuhkavuosia. Muutama ystävyyssuhde on hautautunut jonnekkin. Tänä keväänä pistin tietoisesti ns välit poikki muutamaan ystävyyssuhteeseen, vaikka oli kivaa jne niin loppupeleissä vei voimia todella paljon kun se oli vain yhden ihmisen elämän ruotimista.

Nyt sitä on sitten huomannut ettei niitä enää ole. Yksi ystävä on mutta meillä ei ole aikaa toisillemme :( tuntuu todella oudolle.

Suku on myös loitonnut. Olin todella romuna eräässä vaiheessa kun läheinen teki kuolemaa ja luultavasti olen puhunut jotain jonka takia suku hylkäsi. En oikeastaan edes tiedä mitä on tapahtunut, suvun vanhin pää ei pidä yhteyttä, eivät enää edes tervehdi ja nuoremmat ihan kuin pelkäisivät. Ehkä asia joskus selviää tai sitten ei.

Juuri nyt teen tavallaan surutyötä tämän viimeisimmän ystävyyssuhteen loppumisen suhteen. Nyt tämä yksinäisyys jotenkin konkretisoituu mutta kyllä mä silti muistan miten ahdistavaa sekin oli kun se oli niin yksipuolista, minä olin pelkkä antava osapuoli, "ystävä" oli se saajapuoli koko ajan.

Niin, mietin usein itsekin miten se on mahdollista??? Mutta näin vain on, ikävä kyllä. Vaikka toki olen käynyt kouluja ja ollut useammassakin työpaikassa jne.

Lähipiiriä on äiti, sydänsairas ja rollaattorilla liikkuva. Mies, hänellä ystävyyssuhteet hoituvat työaikana ja haluaa vapaa-ajat olla itsekseen. Muuta lähipiiriä ei ole. Minulla ei ole sisaruksia, miehen vanhemmat kuolleet. Muu suku on hyvin etäistä. (olen kyllä yrittänyt lähentyä osan kanssa mutta väkisin ei sitäkään voi tehdä jos toinen ei halua)

Lapsistani yksi on jo täysi-ikäinen, seuraava teini-ikäinen ja 2 alle koulu-ikäistä.

Ja tosiaan, elämä on melko hektistä mutta olen valmis ollut järjestämään aikaa muillekin asioille kuin kodille/työlle/perheelle.

-Ap

Tämä olisi voinut olla minun kirjoittamani vielä n.vuosi sitten (paitsi että mulla on vain kaksi lasta eikä kumpikaan "erityisiä"). Mutta siis mä aloitin uudessa työssä ja sain sieltä hyvän ystävän, työkaverista. Sen jälkeen me muutettiin vähän kauemmas keskustasta omakotitaoalueelle, ja naapurista löysin sydänystävän. Olen ystävistäni nyt tosi onnellinen ja osaan arvostaa heitä ihan hirveästi.

Onneksi on tämä netti, jossa sulla niin isot ystäväpiirit kuin vain haluat. Muistan itse nuorena, kun ei ollut näitä vauvapalstoja muualla kuin lehdissä. Silloin jos juhannusta vietti yksin, niin aika totaalista oli se yksinäisyys. Mutta häntä pystyyn joka tapauksessa. Ehkä sinäkin vähitellen. Älä tee asiasta itsellesi isoa ongelmaa. Sulla on lapsia, joista on seuraa. Lasten kautta voit tutustua muihin vanhempiin. Jos on erityisen tuen tarpeessa olevia lapsia, niin on näitä eri yhdistyksiä, jotka järjestävät retkiä, harrastustoimintaa.

Vierailija kirjoitti:

Miten tuo on mahdollista ? Olethan käynyt koulua, opiskellut ja nyt olet mukana työelämässä. Ihmisiin tutustuu puhumalla, kertomalla jotain itsestään.

Kannattaa hakeutua mukaan ystävätoimintaan eli alkaa ystäväksi yksinäiselle. Yleensäkin pitää hakeutua ihmisten seuraan. Kuoro, kirjaston kirjallisuusryhmä jne. Tärkeintä on olla Itse aktiivinen.

Tämä kommentti tulee aina esiin näissä keskusteluissa ja osoittaa aina kysyjältään aikamoista idiotismia. Ensinnäkin, vaikka on käynyt koulua ja opiskellut, niin voi olla ettei sielläkään ollut ystäviä tai opiskelupaikka on saattanut olla jossain toisella puolella suomea tms. Ei jotkut 10v sitten suoritetut opinnot takaa nykypäivään enää mitään ystäviä. Työelämässä ei todellakaan myöskään välttämättä ystäviä saa. Meillä töissä esimerkiksi lähes kaikki muut ovat minua n.20v vanhempia miehiä. Ihan kaikella ystävyydellä, 50-60v miehellä ja 30v pienten lasten äidillä harvoin on ihan kamalasti aineksia syvään ystävyyteen... Lisäksi se, että ollaan samassa työpaikassa ei takaa ystävyyttä vaikka elämäntilanteet täsmäisikin. Kyllä ystävyyteen vaaditaan muutakin, kuin sama työpaikka/ammatti...

Siitä olen samaa mieltä, ettei ystäviä kotona surkuttelemalla löydä. Täytyy tutustua naapuruston ihmisiin esim. puistoissa/omakotiyhdistyksen toiminnassa, voi aloittaa jonkin harrastuksen tai vapaaehtoistyön jne.

-Ap kirjoitti:

Niin, mietin usein itsekin miten se on mahdollista??? Mutta näin vain on, ikävä kyllä. Vaikka toki olen käynyt kouluja ja ollut useammassakin työpaikassa jne.

Lähipiiriä on äiti, sydänsairas ja rollaattorilla liikkuva. Mies, hänellä ystävyyssuhteet hoituvat työaikana ja haluaa vapaa-ajat olla itsekseen. Muuta lähipiiriä ei ole. Minulla ei ole sisaruksia, miehen vanhemmat kuolleet. Muu suku on hyvin etäistä. (olen kyllä yrittänyt lähentyä osan kanssa mutta väkisin ei sitäkään voi tehdä jos toinen ei halua)

Lapsistani yksi on jo täysi-ikäinen, seuraava teini-ikäinen ja 2 alle koulu-ikäistä.

Ja tosiaan, elämä on melko hektistä mutta olen valmis ollut järjestämään aikaa muillekin asioille kuin kodille/työlle/perheelle.

-Ap

Tja. Sulla on mies joka haluaa olla itsekseen vapaa-ajat? Eikö hänestä ole sinulle seuraa?

Toki miehestä ja lapsistakin seuraa on mutta sitä kaipaa ihan muutakin. Ja rientoihin tms. Harvoin yhdessä pääsee kun toisen on jäätävä lapsenvahdiksi jne.

Lähinnä kaipaan vinkkejä miten te muut saatte ystävyys- suhteen?

Enkä todellakaan nyhjötä vaan kotona. Vedän vertaistukiryhmää, teen vapaaehtoistyötä silloin tällöin jne. Olen sosiaalinen, silti ystäviä en vain saa. On monia tuttuja kyllä, mutta aina se jää siihen että ollaan facebook kavereita ja moikataan/jutustellaan kun nähdään jne.

Erityislapseni ovat sen verran "huomiota herättäviä" että lähes kaikki ns. tavis vanhemmat karttavat meitä esim. Puistoissa. Esim. 6 v. Tyttäreni ei saanut yhtään ainutta kutsua syntymäpäiville koko päiväkoti aikana.

-ap

Baareista löytää kavereita :) Minäkin olen hankkinut varmaan loppujen lopuksi kaikki sieltä ja minulla on todella laaja ystäväpiiri.

Minullakaan ei ole yhtään ystävää, eikä miehelläni. Mies käy kyllä töissä ja näkee muita ihmisiä. Minulla on vain lapseni, äitini ja mieheni.Olen sairaseläkkeellä kotona. Ja rahaa on hyvin vähän. En voi edes itse harrastaa mitään missä näkisin edes ihmisiä. Elämä tuntuu välillä toivottomalta.

Mies ja lapsia. Ja kauhean yksinäistä, voi jee. Itse olen viimeksi keskustellut jonkun kanssa joulukuun 19. päivä viime vuonna.

Itselläni on sama. Olen introvertti ja en kaipaa isoa rumbaa ympärille. Hyvä ystävä tai pari olisi juuri hyvä. Vanhat ystävät ovat jääneet, enkä enää löydä uusia. Olen jotenkin menettänyt sen taidon kai. Sitä paitsi kolmekymppisillä yleensä jo on omat ystävät, eikä uusille ole aikaa. Minullakaan ei kovasti ole aikaa, toisin kuin nuorena, kun on myös työ, erityislapsi, harrastus ja mies. Silti on kamalaa, kun ei ole ketään, kenen kanssa jakaa asioita ja viettää vapaa-aikaa. Mieskin on niin kiireinen, ja kaipaahan sitä muutakin seuraa kuin miehen ja lapsen.