En halua lapsestani "ainoaa lasta"

Joo, hirveitä nakuilijoita yleensä ovat. Siitä ne tunnistaa julkisella paikalla.

En ole. En tosin tunne kovin montaa ainoaa lasta, mutta ne tuntemani ovat aivan normaaleja, jopa tavallista kypsempiä ikäisekseen. (Hyvä tai huono asia, miten sen ottaa)

En ole huomannut samaa, en todellakaan! Mutta pari kaveriani on ainoita lapsia ja he ovat sanoneet, että toivoivat kovasti sisarusta silloin kun olivat lapsia. Kadehtivat kuulemma niitä, joilla oli sisarus. Toisella kavereistani on nyt vanhemmat jo aika heikossa kunnossa (yli 75-vuotiaita) ja kaverilla on paljon huolta ja järjestelyitä liittyen vanhempiensa tilanteeseen. Hän sanoo, että nyt aikuisenakin olisi ihanaa, jos olisi sisarus, jonka kanssa jakaa näitä huolia.

Jaa mun mielestä taas juurikin toisinpäin. Ainokaiset ovat itsevarmoja, hyvin elämässä pärjääviä ihmisiä. Ovat saaneet hyvät eväät elämään kun vanhemmilla ollut enemmän energiaa eikä ole sisaruksia ollut viemässä huomiota.

Eiköhän se ole ihan siitä kiinni että miten lapsesi kasvatat.

En minäkään halunnut ja olen itse ainoa lapsi. Mutta kaikki eivät vain voi valita asiaa.

Kaikki ainokaiset jotka tunnen opiskelee tällä hetkellä yliopistossa ja yks on kiertämässä maailmaa, ovat kaikinpuolin fiksuja ihmisiä, tietävät paljon asioista ja maailman menosta. Tekevät järkeviä ratkaisuja elämässään.

Meidän lapsi toivoo sisarusta. Mutta niin ihana kuin tuo lapsi onkin, me ei toista lasta tahdota koska elämä on hyvä juuri näin. Haluaa hän myös ponin, kilpikonnan, Frozen-linnan ja lentämisen taidon. Jännä nähdä mistä asiasta hän tulee istumaan aikuisena tuntikausia terapiassa.

No mulla on yksi lapsi, ei olisi riittänyt energiaa useampaan lapseen kun haluan tehdä niin paljon muutakin kun olla vaan mammalomalla. Lisäksi raskaus oli ihanaa aikaa mutta synnyttää en haluaisi enää koskaan! Olis pitänyt sektio aikoinaan valita, vaikkakin lopputulos oli onneksi onnistunut ja minä ja lapsi hyvinvoivia.

N35

Varmaan mulla on vaan sattunut vaikeampia tapauksia vastaan, kun teillä ei ole samanlaisia kokemuksia. Ap

Mulla on täysin päinvastainen näkemys. Ainoat lapset ovat anteliaita ja empaattisia. Isojen sisaruskatraiden lapset ovat joutuneet jakamaan ja taistelemaan kaikesta joten heistä tulee helpommin juuri niitä pihejä, itsekkäitä ja kompromisseihin haluttomia nuoria ja aikuisia, koska he kokevat tulleensa yliajetuiksi koko ikänsä.

Tutkimusten mukaan ainoat lapset menestyvät koulussa paremmin ja kouluttautuvat pidemmälle kuin monilapsisten perheiden lapset. Kaikkein heikoiten pärjäävät lapset, joilla on alle 2v ikäerolla syntynyt sisarus - heillä on jopa muita suurempi mielenterveysongelmien riski aikuisuudessa. Ei kannata kantaa huolta ainokaisista, heillä on asiat usein melkoisen hyvin. 😄

Sillä ei ole mitään merkitystä onko lapsella sisaruksia vaiko ei, sillä on merkitystä miten lapsen kasvatat!

Tutkimusten mukaanhan tuo on juuri toisin päin: Koska ainokainen joutuu esim. tekemään töitä enemmän saadakseen leikkikaverin, niin hänen käytöstapansa ja ystävällisyytensä pitää olla hyvät tai erinomaiset. Sisarushan on aina leikkikaverina, vaikka samana päivänä olisikin kiskonut sisarusta hiuksista, ottanut tavaran kädestä, sylkenyt, kahminut parhaat tavarat jne.

Samoin tutkimusten mukaan ainokaiset yllättäen osaavatkin jakaa niin omastaan kuin yhteisestä hyvästä paremmin kuin sisaruskatraassa asuneet. Ovat saaneet huomiota ja hyväksyntää, ja sitä huomiota ja hyväksyntää sitten jakavat monesti itsensä kustannuksella.

Lisäksi ainokaisilla on aggressiivisia käyttäytymisen muotoja vähemmän kuin heillä, joilla on varsinkin oman ikäisiä sisaruksia. Vaikka ainokaista lyötäisiin tai potkaistaisiin, niin he eivät harvemmin vastaavat väkivaltaan valkivallalla, vaan yleensä menevät pois tilanteesta.

Tuntemani ainoat lapset ovat kyllä ihan normaaleja ihmisiä. 

Meidän lapsi jäänee ainoaksi. Vähän surettaa se, ettei voi antaa hänelle sisarusta, koska itse olen läheinen sisarusteni kanssa ja on ihanaa, että he ovat olemassa. Tunnistan silti, etteivät sisarukset ole tuoneet elämääni pelkkää positiivista. Olen sairastanut masennusta, jonka taustalla on keskimmäisen sisarukseni syntymä ja siihen liittyvän sisaruskateuden huono käsittely vanhempieni taholta. Nuorempi sisarukseni taas oli lapsena erittäin sairas ja hänen syntymänsä laukaisi äidissäni synnytyksen jälkeisen masennuksen. Koko ydinperheemme hajosi lopulta ja kuka tietää, mitä vaikutuksia näillä tapahtumilla oli. Ainakin vanhempieni avioliiton rakoileminen alkoi nimenomaan pikkusiskoni vauva-aikana. 

Mieheni sisarukset ovat myös tärkeitä hänelle, mutta heistä ainoastaan yksi pärjää täysin omillaan. Muista on huolta ja heitä saa olla jatkuvasti tukemassa. 

Kumpikaan meistä ei tietenkään toivo, että olisimme ainoita lapsia. Kun sisaruksia on, niin heitä rakastaa kyllä (tai no, kaikki eivät kyllä tule millään tavalla toimeen sisarustensa kanssa ja esim. perintöriidat voivat olla kammottavia). Mutta on hyvä tiedostaa, että sisarus on lapselle paitsi rikkaus niin myös riski. Jos vaikka saisin vaikeasti ja pysyvästi sairaan lapsen tai hankalan erityislapsen, niin kyllä se objektiivisesti katsoen olisi parempi tälle nykyiselle, että pysyy ainoana. 

Minulla on kolme lasta suurilla ikäeroilla, esikoisen ja keskimmäisen välillä on melkein seitsemän vuotta ikäeroa ja keskimmäisen ja nuorimman välillä viisi vuotta. En olisi pystynyt todellakaan pienemmällä ikäerolla lapsia hankkimaan. Koen että suurempi ikäero on enemmänkin hyödyksi, niin lasten kuin vanhempienkin jaksamisen kannalta.

Ja Aplle: en ole huomannut ainokaisissa mitään epänormaalia, fiksuja ihmisiä ovat.

Minä olen huomannut että ainoat lapset ovat kovin herkkähipiäisiä ja ottavat itseensä helposti. Eivät ole lapsena oppineet että sisarusten välinen naljailu ja tappelu on eri asia kuin että oikeasti kiusataan.

Jotkut on kateellisia yksilapsisille.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut on kateellisia yksilapsisille.

Mulla on yksi lapsi ja odotan toista, miksiköhän ihmeessä odotan kun kerta olen kateellinen yksilapsisille... :D

Mä olin ainoa lapsi ja olin lapsena tosi yksinäinen. Nyt aikuisena olen arka ja ahdistunut. Ainokaisena muhun kohdistui ihan hirveästi toiveita ja odotuksia, joita en ole kyennyt täyttämään, ja nyt aina kun tapaan vanhempiani tai puhun heidän kanssaan, niin aina on jollain tavalla läsnä se miten suuri pettymys olen heille. Elän ihan normaalia elämää, olen koulutustani vastaavissa töissä ja on puoliso jne, joten en ole koskaan oikein ymmärtänyt, mistä se valtava pettymys oikein kumpuaa. Olen ajatellut, että jos minulla olisi sisaruksia, vaatimukset ja odotukset olisivat ehkä kohtuullisemmat kun olisi useampi lapsi, joihin niitä kohdistaa… Tietysti tämä ongelma on perheessä eikä niinkään siinä, onko sisaruksia vai ei. Mutta usein toivon, että olisi joku toinen, joka jakaisi samat kokemukset, ehkä taakka olisi pienempi. Ja 10-20 vuoden päästä, kun vanhemmat alkavat sairastella, se vähän pelottaa, kun olen sitten yksin kaiken kanssa.