Muita luusereita?

Mä olen mielenterveysongelmainen toipuva alkoholisti. En ole tehnyt töitä juuri koskaan ja olen jo melkein 30-vuotias. Asun superpienessä yksiössä. Mulla ei ole juuri toivoa työllistyä, enkä ehkä ole koskaan opiskelukunnossa. Kroppa on täynnä arpia, koska olen ollut itsetuhoinen. Kavereita ei ole.

Miten teillä muilla menee? Mulla pyyhkii ihan hyvin. Kaikki voi olla kaupan, mutta sieluani en ole myynyt. Olen luuseri, mutten paha. Hei, vaikka olisit paha, niin hyvyys on uusiutuva luonnonvara. Aurinko ei valikoi, kenen silmiin se paistaa. Kuolinvuoteellaan harva harmittelee, kun ei saavuttanut tarpeeksi korkeaa statusta. Siinä mietitään, että kunpa olisi muistanut vain elää ja antaa aikaa asioille ja ihmisille, jotka sitä oikeasti tarvitsevat.

Olen yrittänyt lähteä oman käden kautta kahdesti. En ole koskaan tuntenut mitään ylitsevuotavaa kiitollisuutta, kun olen selvinnyt, mutta se pistää miettimään. Olemme helposti liiskaantuva ötököitä. Mitä järkeä on tuntea syyllisyyttä ja häpeää jutuista, joille ei enää voi mitään? Mitä järkeä on juosta koko ikänsä rahan, statuksen ja hyväksynnän perässä? Miksi pitää olla niin aikuinen? Ei meistä varmaan kukaan oikesti ole. Kaikki näyttää kauempaa katsottuna aika järjettömältä. Itse olen muuttanut elämääni radikaalisti. Se oli vaikeaa. Tuhosin ihmissuhteita ja otin riskejä, mutta muuten olisin vaan elänyt kitumalla. Olisin katunut sitä jälkeenpäin. En tullut rikkaammaksi ja kaikenkaikkiaan musta pidetään vähemmän, mutta olen tyytyväisempi. Elän pidempään näin.

Meillä on aina enemmän vapautta kuin miltä vaikuttaa, mutta meitä pelottaa. Kun sen pelon tunnistaa, on voittanut jo puoliksi. On myös muistettava sellainen asia kuin armo. Se, ettei kykene, ei tee ihmisestä huonoa.