Sinä, joka päädyitkin haluamaan lapsia yli 30-vuotiaana, vaikka et ajatellut niitä koskaan haluavasi, mikä muutti mielesi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain opiskelut valmiiksi 27 vuotiaana, sitten matkusteltiin yhdessä, ostettiin asunto ja 32 vuotiaana oltiinkin valmiita hankkimaan lapsi :). Ja nyt 37 vuotiaana meillä onkin jo kaksi lasta.

Kiva juttu. :D Voisitko vastata vielä kysymykseen? :) -ap

Vastaus kysymykseesi : Oli aika hankkia lapsia, oli saatu viettää riittävästi aikaa kahdestaan :). Ei oltu missään vaiheessa päätetty, että ei hankita lapsia. Onneksi saatiin lapset, tiedän toki, että raskaaksi tuleminen vaikeutuu iän karttuessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain opiskelut valmiiksi 27 vuotiaana, sitten matkusteltiin yhdessä, ostettiin asunto ja 32 vuotiaana oltiinkin valmiita hankkimaan lapsi :). Ja nyt 37 vuotiaana meillä onkin jo kaksi lasta.

Kiva juttu. :D Voisitko vastata vielä kysymykseen? :) -ap

Vastaus kysymykseesi : Oli aika hankkia lapsia, oli saatu viettää riittävästi aikaa kahdestaan :). Ei oltu missään vaiheessa päätetty, että ei hankita lapsia. Onneksi saatiin lapset, tiedän toki, että raskaaksi tuleminen vaikeutuu iän karttuessa.

Okei, et sitten jaksanut lukea otsikkoa. Tämä oli tarkoitettu ihmisille, jotka eivät lapsia ajatelleet hankkivansa. -ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain opiskelut valmiiksi 27 vuotiaana, sitten matkusteltiin yhdessä, ostettiin asunto ja 32 vuotiaana oltiinkin valmiita hankkimaan lapsi :). Ja nyt 37 vuotiaana meillä onkin jo kaksi lasta.

Kiva juttu. :D Voisitko vastata vielä kysymykseen? :) -ap

Vastaus kysymykseesi : Oli aika hankkia lapsia, oli saatu viettää riittävästi aikaa kahdestaan :). Ei oltu missään vaiheessa päätetty, että ei hankita lapsia. Onneksi saatiin lapset, tiedän toki, että raskaaksi tuleminen vaikeutuu iän karttuessa.

Okei, et sitten jaksanut lukea otsikkoa. Tämä oli tarkoitettu ihmisille, jotka eivät lapsia ajatelleet hankkivansa. -ap

Jaksoin lukea, mutta koen kuuluvani ko joukkoon, koska en edes miettinyt perheen perustamista ennen kolmeakymppiä. Tapasin mukavan miehen 27-vuotiaana,  mutta lapsista en haaveillut.  Ei oltu päätetty hankkia lapsia  tai olla hankkimatta. Uskon, että tällaisia ihmisiä on muitakin kuin me ts. elämää ei nyt niin kovasti suunnitella eteenpäin :). 

Olin kerran lenkillä ja näin mahdottoman suloisen kaksivuotiaan pojan. Puolentoista vuoden päästä (noin) meillä olikin poikavauva ja perään tuli tyttö.

Ei sen vauvakuumeen kehittymiseen enempää tarvita. :)

Vierailija kirjoitti:

Olin kerran lenkillä ja näin mahdottoman suloisen kaksivuotiaan pojan. Puolentoista vuoden päästä (noin) meillä olikin poikavauva ja perään tuli tyttö.

Ei sen vauvakuumeen kehittymiseen enempää tarvita. :)

Ajatella jos joku hankkisi koiran, kun on kerran lenkillä nähnyt suloisen koiran. Sellaista ihmistä pidettäisiin täysin vastuuttomana hulttiona! Jostain syystä lasten hankinta sallitaan kevyin perustein. Olen kyllä huomannut sen, että lapsia hankkineet ovat yleensä pinnallisia ihmisiä, jotka eivät syvällisiä asioita mieti.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä klassisesti "tapasin oikean miehen". En halunnut lapsia, erityisen vähän vauvoja, koska olin saanut ihan tarpeeksi lapsia hoitaa. Minulla ei ollut mitään vauvakuumetta, nautin elämästä ilman lapsia.

Sitten exä jätti minut. Exällä oli kanssani samanlainen maailmankatsomus eli perheeksi riittää kaksi aikuista, lapsia ei tarvita.

Kului pari vuotta ja löysin nykyisen mieheni. Hänelle oli alusta alkaen selvää, että haluaa lapsia. Minä olin toista mieltä, mutta tajusin, että jos en halua lapsia (omia tai adoptoituja), niin menetän tuon ihanan ihmisen. Mietin, mitä minulla oli lastensaamista vastaan ja tajusin, että negatiiviset asiat olivat lopulta yhdentekeviä.

Minulla on nyt 3 lasta eikä kertaakaan ole ollut tunnetta, että lapsia olisi pakko saada.

Melkein kuin minulla. Tosin "uusi mies" ei pitänyt lastensaamista ehdottomana asiana, se oli hänelle itsestäänselvyys, jos yhdessä ollaan. Ainoa poikkeus olisi tilanne, jossa ei voi saada lapsia. Tajusin, että en koskaan aikaisemmin ollut ihan oikeasti pohtinut lapsiasiaa alusta loppuun, olin vain pitänyt varmana sitä, että lapsia en halua. Miksi en - sitä tuli mietittyä. En keksinyt yhtäkään syytä sille, miksi juuri minulla ei pitäisi olla lapsia. Nyt lapsia on kolme, ihan hyviä tyyppejä, joista en ikinä luopuisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin kerran lenkillä ja näin mahdottoman suloisen kaksivuotiaan pojan. Puolentoista vuoden päästä (noin) meillä olikin poikavauva ja perään tuli tyttö.

Ei sen vauvakuumeen kehittymiseen enempää tarvita. :)

Ajatella jos joku hankkisi koiran, kun on kerran lenkillä nähnyt suloisen koiran. Sellaista ihmistä pidettäisiin täysin vastuuttomana hulttiona! Jostain syystä lasten hankinta sallitaan kevyin perustein. Olen kyllä huomannut sen, että lapsia hankkineet ovat yleensä pinnallisia ihmisiä, jotka eivät syvällisiä asioita mieti.

Suurimmalla osalla tutuistani on koira juuri siksi, että on kohdattu joku ihana koira ja päätetty, että miksipä ei meillekin. Kukaan ei pidä heitä hulttioina. Useimmilla on joku koirakokemus lapsuudesta tai nuoruudesta (ihan kuten meillä kaikilla kokemuksia lapsista).

Kasvoin aikuiseksi ja löytyi ensimmäinen sopiva puoliso jonka kanssa pystyin kuvittelemaan perheen perustamista. Päätettiin antaa lapsen tilille mahdollisuus kun olin 37v (alettiin seurustelemaan kun olin 34v)

Olin 38v ekan syntyessä, 40v tokan syntyessä. Nuorempana en olisi koskaan kuvitellut olevani tässä tilanteessa. Enpä tiennyt mitä olisi jäänyt väliin 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin kerran lenkillä ja näin mahdottoman suloisen kaksivuotiaan pojan. Puolentoista vuoden päästä (noin) meillä olikin poikavauva ja perään tuli tyttö.

Ei sen vauvakuumeen kehittymiseen enempää tarvita. :)

Ajatella jos joku hankkisi koiran, kun on kerran lenkillä nähnyt suloisen koiran. Sellaista ihmistä pidettäisiin täysin vastuuttomana hulttiona! Jostain syystä lasten hankinta sallitaan kevyin perustein. Olen kyllä huomannut sen, että lapsia hankkineet ovat yleensä pinnallisia ihmisiä, jotka eivät syvällisiä asioita mieti.

Suurimmalla osalla tutuistani on koira juuri siksi, että on kohdattu joku ihana koira ja päätetty, että miksipä ei meillekin. Kukaan ei pidä heitä hulttioina. Useimmilla on joku koirakokemus lapsuudesta tai nuoruudesta (ihan kuten meillä kaikilla kokemuksia lapsista).

No minä kyllä pidän! Ei Koirat eikä lapset ole "ihania ja söpöjä", ne on elämänmittainen (joko koiran tai oman) sitoumus huolehtia toisesta elävästä olennosta. Ruokkia, ulkoiluttaa, opettaa, käyttää lääkärissä, maksaa sen kaikki kulut ja ottaa vastuu sen elämästä ainakin 20 vuotta, joskus pidempäänkin. Ja samalla luopua omasta vapaudesta, ajasta, joskus myös fyysisestä terveydestä. 

Ja tämä päätös tehdään "näin söpön otuksen" perusteella? Aivan päätöntä! 

Se oli nimenomaan tuo oikea mies -selitys. Ja sitä myötä ehkä arvojenmuutos.

Ennen sitä en koskaan pitänyt parisuhdetta saati perhe-elämää suuressa arvossa, enkä ajatellut haluavani kumpaakaan, vaan olin hyvin uraorientoitunut. Sitten kun "sen oikean" tapasi, niin vuosien myötä se parisuhde muuttuikin aika tärkeäksi, ja sitten sitä alkoikin miettiä, että se perhe-elämäkin voisi sittenkin olla itselle mieluinen vaihtoehto.

Puolisolla taas ei ollut ennestään mitään kiveen hakattua ajatusta siitä, haluaako lapsia vai ei. Silloin kun alkuun sanoin, että minä en halua, se oli hänelle ihan ok ja myöhemmin kun aloin pohtia, että se voisi olla sittenkin vaihtoehto, oli se myös hänelle ihan ok. Kummallekaan meistä se ei kuitenkaan ollut edelleenkään välttämätön asia ollakseen tyytyväinen elämäänsä, joten eroa tuskin olisi tullut sen takia, jos lapsia ei olisikaan siunaantunut.

Täällä yksi sellainen. Opinnot oli tehtynä ja maailmalla matkattu. Vakityö, vakipuoliso ja yhdessä ostettu pieni suloinen rintamamiestalo. En koskaa ollut ajatellut, että haluaisin lapsia. Synnytys kauhistutti, vauvat eivät olleet söpöjä, eikä ollut kokemusta pikkusisaruksista tmv. Mies sen sijaan oli hoitanut vanhemman sisarensa lapsia paljonkin, itse lähinnä välttelin pikkulapsia. Luulin elämäni olevan täydellistä ja koirat riittäisivät hellittäväksi, mutta sitten yli 30v mietin yksin kivassa talossani ja puutarhassani, kun mies teki pitkää työpäivää, että enkö oikeasti haluaisi kokea raskautta ja äitiyttä. Heräsi uteliaisuus asiaa kohtaan ja sen myötä sitten seurasi ensimmäinen raskaus. Se oli kyllä mielenkiintoinen kokemus naisen kropan mahdista ja tuntemuksista. Synnytyksestäkin selvittiin kaikki hengissä. Näin sitä sitten oltiin pieni perhe . Kaksi vuotta myöhemmin syntyi pikkusisarus.  Nyt ovat jo teinejä ja täytyy sanoa, että onpahan ollut matka. Mutta koen olevani plussan puolella siinä mitä elämä on antanut ja että silloinem päätös oli oikea. Ilman lapsia olisi jäänyt hirveän paljon kokematta, näkemättä ja ymmärtämättä. Ydinperheenä elellään edelleen, vähän isommassa talossa ja koirien kera ja nyt jo taas enemmän vapautta itsekin mennä ja harrastaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain opiskelut valmiiksi 27 vuotiaana, sitten matkusteltiin yhdessä, ostettiin asunto ja 32 vuotiaana oltiinkin valmiita hankkimaan lapsi :). Ja nyt 37 vuotiaana meillä onkin jo kaksi lasta.

Kiva juttu. :D Voisitko vastata vielä kysymykseen? :) -ap

Monelle alle 30-vuotiaalle lapset eivät ole ajankohtainen ajatus. Tuttavapiirini lapset ovat syntyneet 30...45 -vuotiaille vanhemmille.

-ohis

Aloin haluta lapsia sen jälkeen, kun olin etäännyttänyt suhteet omiin vanhempiini ja sitä kautta traumaattiseen lapsuuteeni. Ensimmäinen lapsi 36-vuotiaana, seuraava 39- ja viimeinen 41-vuotiaana.

Mun mieli vaan yksinkertaisesti muuttui. En osaa sanoa sen tarkemmin että miksi. Niin vaan tapahtui. 

T. Kahden ihanan lapsen äiti 

Sisarukselle kävi vahinko ja maailman kolmanneksi ihanin olento syntyi. Nyt itsellä kaksi ihaninta. 

Mä ajattelin aiemmin että en halua omia lapsia.

Sitten pidin ensimmäistä kertaa sylissäni erästä tiettyä vauvaa, nimittäin kummityttöäni, kyseenalaistin kaikki elämänvalintani, ja puoli vuotta sen jälkeen olinkin itse raskaana :)

Up

31-vuotiaaksi en halunnut lapsia, ikinä. Tein abortin 30-vuotiaana enkä ole koskaan miettinyt asiaa sen jälkeen. Kuin olisi hammaslääkärissä käynyt. Sitten vuotta myöhemmin kuitenkin tuli tunne että haluan vauvan. En osaa selittää miksi. Tulin heti raskaaksi ja sain kuuden vuoden aikana kolme lasta. Nyt on ensimmäinen on 15-vuotias enkä voi kuvitellakaan, millaista vela-elämä olisi ollut. Ehdin enne lapsia asua ulkomailla moneen kertaan, opiskella, saada hyvän uran ja ostaa parikin asuntoa, en todella tiedä mitä nämä 15 vuotta olisi nyt tehty jos lapsia ei olisi. 

Te joilla vauvakuume alkoi lähipiirin raskaudesta ja kesti sen jälkeenkin, eikö teille tullut mitään "pudostusta" tuosta tunteesta kun vauva syntyi ja siitä katosi se uutuudenviehätys? Itselläni kävi näin, läheinen sai lapsen, jaksoin intoilla ja vauvakuumeilla pari kuukautta itsekin ja sitten tuli sellainen outo tyhjyys. Ai, se olikin vain ihan samanlainen kuin kaikki muutkin lapset. Koko ajatus alkoi tuntua vastenmieliseltä ja nyt tuo lapsi, niin hirveältä kuin tuntuukin sanoa, ärsyttää ihan samalla tavalla kuin muut lapset. Taitaa olla merkki siitä että minun ei kannata hommata omia.