Mikä on ollut elämäsi rankin ajanjakso?

Vierailija kirjoitti:

Joulukuu 1995 - helmikuu 1996

Mitä silloin siis tapahtui?

Yrittäjä miehen burnout ja sitä seuraava taloudellinen katastrofi ja molempien luottotietojen menetys. Nyt maksellaan pikkuhiljaa ulosottoon velkoja. onneksi nyt molemmat olemme työssä. Paljon ei käteen jää. Mutta onneksi meillä on katto pään päällä ja toisemme <3

2009-2013 vainoaminen säädön taholta, jota tapailin alle puoli vuotta. Ei auttanut lähestymiskiellot ja rikosilmoitukset, lopulta en voinut poistua asunnostani ja pelkäsin henkeni puolesta. Nyt ollut pari vuotta rauhallisempaa. Tuo loppui vasta kun myin edellisen asuntoni ja salasin uuden.

Vierailija kirjoitti:

Vaikeinta ollut 15 vuoden jakso yksinäisyyttä, syrjäytymistä ja sen hyväksymistä etten koskaan tule seurustelemaan tai saamaan omaa perhettä.

-N35

Täällä suunnilleen sama, yksin ollut koko elämän joitakin jaksoja lukuunottamatta, tosin elättelen vielä toivoa suhteesta nyt kun on hyvä työpaikka.

Esikoisen syntymä. Kaikki oli loistavasti, mutta minulla synnytyksen jälkeinen masennus. Kesti n. 5kk.

Viimeiset nelisen vuotta. Loppuunpalamisesta on seurannut vaikka ja mitä. Pahimpana ehkä se, miten pari läheisimpänä pitämääni ihmistä ei ole kyennyt olemaan millään lailla tukena, pikemminkin kampittaneet kompuroivaa.

Olen kyynistynyt, enkä luota enää kuin harvoihin ihmisiin. Paineensietokyky on tainnut alentua pysyvästi, ja pelkään uutta alamäkeä sekä sitä, etten siitä enää kuntoutuisi.

Vuosien 93-94 aikana 8kk jakso.

Äiti sairastui,  suuri rakkauteni lähti elämästäni, muutin lasten kanssa muualle, vaihdoin työtä, äiti kuoli, samaan aikaan työskentelin osittain ulkomailla kun olisi pitänyt lohduttaa lapsia ja isää.  

Hengissä on selvitty vaikka oman surutyön teinkin vasta isäni kuoltua v 2000

Vaikeinta..kyllä se oli 24 vuotta avioliittoa ja seurustelusuhdetta ex-miehen kanssa. Nuorena hölmönä en nähnyt hänessä mitään vikaa..mutta näin jälkikäteen paljonkin. 

Menetin tuona aikana kaikki ystävät ja sukulaiset, itsetunnon ja nuo vuodet elämästäni. Talous oli tiukilla koko ajan ja köyhyys oli arkipäivää, paitsi exällä..

Se aika oli kaikkineensa todella raskasta. Vanhempani kuolivat, appivanhemmat myös, suru kulki mukana. Terveyteni meni, nyt sitten olen jo eläkkeellä, kun ei kunto riitä töihin.

Joskus mietin, kun saan kuulla jälleen kerran olleeni todella paha ihminen, miksi minua hän ei jättänyt jo aiemmin?? Mutta kukapa työhevostaan ja pankkiaan pihalle potkaisisi..

Nyt yritän päästä jaloilleni..

surkeinta aikaa oli varmaan koko lapsuus siihen asti että muutin omilleni. Olin pahasti koulukiusattu eikä minulla ollut ikinä ainoatakaan kaveria. Lapsuus meni pitkälle siinäkin kun kotona seurasin miten sairaalloisen mustasukkainen isäni hakkasi äitiäni, joskus myös minuakin. Lapsena valvoin usein öitä korva seinää vasten jotta olisin valmiina soittamaan hätänumeroon kun se pahoinpitely taas alkoi vanhempien makuuhuoneessa. Isä kuoli onneksi ollessani 14v, joten sen suhteen asia helpotti aiemmin.

Viimeiset kolme vuotta kun teinini joutui huonoon seuraan ja hakoteille. Tästä seurannut laitoskierrettä, päihderiippuvuus, huumeita ja koko perhe kärsii jatkuvasta stressistä ja huolesta. Lastensuojelusta ja terveydenhuollosta haettu itse aktiivisesti apua, mutta siellä tehdään vain huostaanottopäätöksiä tiskin takana mutta hätätilanteessa istutaan kädet ristissä. Nuori ollut nytkin kuukauden hatkoilla eikä poliisi tai lastensuojelu laita tikkua ristiin asian eteen vaikka on todennäköistä, että hän käyttää huumeita. Koko perhe kärsii tästä, oma terveys alkaa mennä huolesta ja pelosta. Eikä loppua näy.

Tajusin 10 vuoden masentelun ja oireilun jälkeen, että vika ei ollutkaan minussa, vaan narsistisessa ex-kumppanissani. Hienoa hukata elämän parhaat vuodet siihen, että joku paska tuhoaa sun itsetunnon, etkä tunne olevasi kelvollinen parisuhteeseen, koska olet niin surkea "säälittävä luuseri", ex:n sanoin. Asioiden tajuaminen ja siitä seurannut shokki, jonka seurauksena päädyin terapiaan. Jospa nämä tästä selviää, vaan koville on ottanut.

Up

Minulla todettiin perussairaus, joka vaatii päivittäistä lääkitystä, estää lapsienteon ja lopulta tappaa. Kuukautta myöhemmin jouduin isoon leikkaukseen, sillä murtunut jalkani ei parantunu kunnolla. Koulu keskeytyi ja sairastuin masennukseen. Päälle vielä kaksi sukulaistani menehtyi. Olen vielä alaikäinen, ja jo nyt tuntuu siltä että happi alkaa loppua mun osalta.

Viimeiset 6 vuotta ollut yhtä helvettiä. Lapsella todettu add ja muita häiriöitä. Ensin kolme vuotta taisteltu tutkimuksiin pääsystä ja samaan aikaan koulun kanssa josta ei saatu mitään apuja ongelmiin. Ravattu lääkäreillä, kuntoutuksessa. Kiusaamista tämän takia.

Tämä taistelu ja suuret muutokset työpaikalla (työnkuvan 100% muutos) ajoi mut burn outiin. Tämän jälkeen kiusaamista töissä.

Sairastuin ahdistuneisuushäiriöön.

Vuosi sitten ädillä todettiin aivokasvain jota ei pystytty leikkaamaan eikä hoidotkaan tehoa siihen. Nyt vaan odotellaan kuolemaa, mitään muuta ei voi tehdä. Lapsella puhjennut lievä masennus äitini sairaudesta johtuen, lisää lääkäriläyntejä.

Syksystä lapsi pääsee erityisluokalle joten toivon että se osuus hieman helpottaa.

Ehkä viime kevät/kesä/syksy kun sairastuin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Olin monta kuukautta ihan sekaisin enkä tiennyt mikä mulla oli. Tuli tyhmäiltyä aika paljon maanisina jaksoina ja lopulta yritin itsemurhaa. Tosin koen että tää nykyinenkin ajanjakso on rankkaa kun pitää oppia elämään kyseisen sairauden kanssa. 

Olin n. 22-vuotias, kun 2-vuotiaalla esikoisella epäiltiin autismia, ollessani neljännellä kuulla raskaana ajettiin koko perhe autossa kolari (toinen auto ajoi päälle ja töytäisi sen verran että meidän auto törmäsi kaiteeseen ja kiepsahti katolleen, ja liukui sellaiset sata metriä järkyttävässä kipinäsateessa katollaan tietä pitkin), seuraava lapsi syntyi yllättäen kehitysvammaisena ja sydänvikaisena, avosydänleikkaus tehtiin 3 kk:n iässä, asuttiin kaukana molempien perheistä eli meillä ei ollut minkäänlaista tukiverkostoa ja miehen oli pakko käydä töissä. Siitä alle vuoden päästä mies petti.

Nykyään "autisti" on 18-vuotias suorastaan ylettömän fiksu nuori aikuinen, jonka elämässä on kaikki loistavasti ja josta olen aivan älyttömän ylpeä. Pikkusisaruksensa on parasta, mitä olisin elämältä koskaan voinut saada. Meidän perheen sielu ja sydän. Olisipa joku silloin osannut kertoa minulle kuinka upean lapsen olin saanut, ja ettei tulevaisuudesta olisi kannattanut niin huolehtia. Miehen kanssa palasimme lyhyen erojakson jälkeen yhteen, koska rakastimme ja rakastamme edelleen toisiamme. En tule ikinä unohtamaan pettämistä, mutta olemme päässeet siitä yhdessä yli entistä vahvempina ja varmoina siitä, että kumpikaan ei enää ikinä halua vaurioittaa suhdettamme millään tavalla.

Onpa pitkiä rankkoja ajanjaksoka ihmisillä elämässään... Minä olen kipuillut avioeroa nyt muutaman kuukauden ja tämä on ehdottomasti ollut elämäni rankinta aikaa, mutta kuitenkin vain muutama kuukausi elämästäni. Ja silti olen jo ihan uupunut ja kyllästynyt tähän kipuun.

Puolison vaikea sairaus ja kuolema nuorena.

Mulla oli vastaava "katovuosien" jakso 1995 - 2002 Siihen sisältyi  parhaan ystävän syöpäsairaus ja kuolema, isän syöpäsairaus ja kuolema leikkauskomplikaatioihin, äidin iso mutta hyvälaatuinen kasvain, siskon kasvain, oma keskenmeno ulkomailla, kuopuksen raskaus ja syntymä, muutto, työpaikan vaihto sekä itsellä että miehellä, kahden hometalon loukku ja oikeudenkäynti, jossa läpikäytiin kaikki oikeusasteet, kunnes myyjä ei saanut enää valituslupaa korkeimpaan oikeuteen, jolloin saimme korvaukset;  sekä luonnollisesti isonpuoleinen remontti, jonka keskellä elettiin ja pyöritettiin normaalia arkea. Normiarkeen kuuluivat kolme lasta ja molempien vanhempien haasteelliset duunit. 

Erityisen vaikeaa oli 2000, jolloin olin aivan poikki ja odotin kesälomaa kuin kuuta nousevaa, ja sitten kun loma alkoi, isä kuoli ja se loma meni sitten siinä. Kaikki nuo läheisten sairaudet saivat minullekin aikaiseksi fyysisiä oireita. Olin varma, että minullakin oli syöpä.  Kumma kyllä olen aina pystynyt, ja myös tuona aikana pystyin nukkumaan ilman ongelmia. Työterveyslääkäri olisi antanut minulle sairauslomaa, mutta en minä sitä pitänyt, koska työt olisivat olleet kasautuneena odottamassa sen jälkeen, en olisi hyötynyt siitä kummemmin. Toisaalta se säännöllinen arkielämä kiireineen piti minut tolkuissani.

Up