Mistähän kotiäitiydessä lopultakin on kysymys?

Ihan rehellisesti voin tunnustaa, että kotona on ihanaa ja rentoa, elämä on NIIN onnellista kuin olla voi. Ja töihinmenoa en todellakaan pelkää, huvittava ajatuskin, ehdin olla työelämässä monta vuotta ennen lapsia. Mutta nyt työhön palaaminen tuntuu ikävältä ajatukselta. On niin mukavaa, kun ei ole aamulla hoppu minnekään. Tosin joudun heräämään jo klo 7.30, kun pitää laittaa vanhemmat lapset kouluun. No, onneksi voin ottaa iltapäivällä nokoset.



Ja siitä nautin, että minulla on aikaa harrastaa vaikka mitä, samoin lukea ja opiskella, pitää yhteyttä ystäviin. Koti on aina siisti, vaikka en mikään siivousmaanikko olekaan. Rakastan ruuanlaittoa, sisustamista ja puutarhanhoitoa, nyt minulla on kunnolla aikaa niillekin.



Onneksi mies on hyväpalkkainen, eihän tämä muuten olisi mahdollista, kun nuorin lapsikin on jo 3 v, eikä minulla ole tuloja kuin lapsilisä. No, toisaalta, kun mieheni opiskeli, minä olin työssä ja elimme palkallani monta vuotta. Ennen esikoisen syntymää myin oman yritykseni ja sain aika kivasti siitä rahaa, mutta onhan ne rahat 10 v:ssa käytetty. Sain myös perinnön pari vuotta sitten, mutta sillä ostimme uuden auton ja loput sijoitettiin. Että katsoisin osallistuneeni perheen elatukseen ihan mukavasti itsekin.



Rakkaudesta lapsiin en viitsi edes puhua, sehän on selvä asia jokaiselle normaalille äidille.