Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Entinen paniikkihäirikköinen, punastelija, jännittäjä ja ujo.
10.06.2016 |
Olin lapsena tosi rohkea, en jännittänyt esiintymistä tai muutakaan huomiokohteena oloa. Teini-iässä päälle pukkasi tosi pahan paniikkihäiriön, punastelun ja jänittämisen ja myös tulin hyvin ujoksi. Nuo rampauttivat minut melkein tyystin, opiskelu jäi melkein kokonaan pois, en pystynyt käymään töissä kuin pätkittäin, löysin kummiskin hyvän puolison joka alkuihmetyksen jälkeen ymmärsi minun ongelmia. Jouduin sitten eläkkeelle jo kolmekymppisenä. Oli tosi turhauttavaa kun ei voinut opiskella ja käydä töissä kuten muut ihmiset, enkä mennyt kuin pakosta esim. sukujuhliin ja sielläkin istuin kasvot punaisena, vatsa kivikovana ja hiestä märkänä ja kauppaankin oli hankala mennä kun tuo paniikkihäiriö saattoi iskeä keskenkaiken vaikka kassalla. Näin meni n. 20 vuotta, mutta sitten nuo vaivat alkoi häviämään pikkuhiljaa, saatoin mennä esim. kielikursille ja pärjäsinkin siellä kohtuu hyvin, punastelu väheni, sain rohkeutta esiintyä, pidin jopa puheen yhdessä tilaisuudessa, alussa jännitti, mutta kaikki meni hyvin ja lopulta jopa nautin siitä, vaikka välillä ajatus vähän katkeili, mutta huumorilla siitä selvittiin. En jännitä enää kuin hiukan, ei ole paniikkihäiriöitä ja enkä punastelekkaan enää, vaan menen rohkeasti tilanteisiin ja itsevarmuus on kasvanut. En tiedä itsekkään mistä tämä muutos johtui, vai onko niin että ikä armahtaa ja eikä enää suhtaudu esim. omiin mokiin niin herkästi. Mukava nyt elää tällaistakin vaihetta elämässään.
Kommentit (8)
Itsetunto ei ole välttämättä mikään pysyvä ominaisuus. Se voi muotoutua elämän ja kokemuksen myötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuli hyvä mieli tuosta tekstistä :)
Itsetunto kasvaa, kun menee pelkoa kohti. Tee sitä mikä jännittää etukäteen. Kun huomaat pikkuhiljaa pekosi vähentyvän, alat uskoa itseesi. Sitä se itsetunto on = itseensä luottamista ja uskomista.
Samoja kokemuksia, olen itse nyt työkseni esiintyvä. Hyvä me! Tsemppiä kaikille muillekin meikäläisille! :)
Olen voittanut pahan paniikkihäiriön. Kymmenen vuotta sitten luulin kohtaloni olevan sinetöity työttömyyteen ja neljän seinän sisälle. Mutta hyvä terapia teki tehtävänsä, opin hallitsemaan paniikkihäiriöni. Nykyisin jopa esiinnyn, en spontaanisti vaan hyvällä harjoittelulla. Ja esityksiä on kiitelty. Onhan ne raskaita, mutta on kivaa myös välillä tehdä jotain todella haastavaa. MInulle esiintyminen on sitä, tosi haastavaa. Ja ihan ilman paniikkikohtausta nykyisin. Elämä sujuu ihan eri mallilla, vaikka aika arka olenkin. Elämänlaatu on todella hyvä, on maisterin paperit ja hyvä työpaikka, ystäviä ja ihana parisuhde. Ennen kaikki pelotti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsetunto kasvaa, kun menee pelkoa kohti. Tee sitä mikä jännittää etukäteen. Kun huomaat pikkuhiljaa pekosi vähentyvän, alat uskoa itseesi. Sitä se itsetunto on = itseensä luottamista ja uskomista.
Pitiki elää näin vanhaksi että tämän oivalluksen kuuli. Aivan itseensä luottamista. Miksi mä itteni pettäisin? Kyllähän mä itseeni luotan. Oonko mä itselleni jotenki niin outo ja vieras että mun pitäis pelätä et petän itseni? En!
Haasteisiin hakeutuminen ja esiintymisen harjoittelu (aiheeseen perehtyminen) on tärkeää. Silloin se sujuu paniikkihäiriöiseltäkin. Tärkeintä on kuitenkin opetella ns. hidastamaan omaa kiihtyvää pulssia ja tyynyttäviä hengitystekniikoita. Kukaan ei arvaisi päällepäin, että semmoista joudun tekemään pärjätäkseni (tai onnistuakseni loistavasti!).
T: entinen paniikkihäiriön orja
Alue: Aihe vapaa
:)