Onko normaalia mietteitä pitkässä avioliitossa..

Vierailija kirjoitti:

10v on lyhyt aika avioliitossa todellakin. Olet nuori, ja eron tullessa valmis vielä perustamaan perheen. Kysy itseltäsi, että haluanko tuon kanssa elää vielä yli 40v? Jos nyt tekee tiukkaa niin entä tulevaisuus? Vanhempana vaikea löytää enää parempaa tilalle. Paljon sinkkumiehiä tarjolla tällä hetkellä :)

Kyllä mietin tulevaisuutta. Olen siitä puhunut avoimesti myös tässä liitossa. En vain voi käsittää, miten ajatukseni ajautuneet tähän umpikujaan:( tuntuu ettei mikään enää parane, koska ajattelen näin. Olen mennyt naimisiin, ja koskaan en ole kuvitellut eroavani.. Ei kuulu tapoihini pettää toisen ihmisen elämää ottamalla eroa. Sisimmässäni itken silti;( tuntuu että teen väärin. Että valehtelen miehelleni. Enkä tiedä mitä tapahtuisi jos kertoisin, olisinko vain enemmän rikki ihmisenä sen jälkeen. AP

Miehessäni ei ole ns. Mitään vikaa. Täydellinen mies, sinkkuna ei varmasti olisi kauaa. Tiedän sen. Kilpailu olisi kovaa hänestä takuulla sinkkuna!! Siltikin niin vastakohta minulle luonteeltaan. Onko se hyvä vai paha. En tiedä. Tällä hetkellä koen sen rasitteena. Koen jopa etten ansaitse häntä kun mietin näin.. Ajattelen näin. Eikä minussakaan vikaa ole, en vain tiedä onko minun oikea paikka tässä ja nyt. AP

Tuo on ihan tuttua minullekin, mieheni ja minä ollaan kuin yö ja päivä. Meillä tosin menee enemmän niin päin että mies on se joka halaa, minä voisin mennä ilman kosketusta varmaan parikin viikkoa. Muut asiat ovat meillä olleet niitä jotka saivat minut jossain vaiheessa katsomaan miestä kuin vierasta. Meillä auttoi keskustelu (lue; itkupotkuraivarit ja siitä rauhoituttua puhuminen). Vasta silloin mies tajusi mitä minä kaipasin ja kuinka todellista ja vakavaa sen kaipuun huomiotta jättäminen oli. Avioero ei ole koskaan ollut yhtä todellinen ajatus kuin silloin. Sen jäljeen asiat ovat muuttuneet, ja avioero ei ole koskaan ollut yhtä kaukainen ajatus kuin nyt. Molemmat meillä ovat takuulla onnellisempia nyt. Minä olen rennompi, tyytyväisempi enkä jaksa jäkättää, jolloin miehellä on enemmän vapautta ja seksiä ja vähemmän nalkutusta kuunneltavana.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on ihan tuttua minullekin, mieheni ja minä ollaan kuin yö ja päivä. Meillä tosin menee enemmän niin päin että mies on se joka halaa, minä voisin mennä ilman kosketusta varmaan parikin viikkoa. Muut asiat ovat meillä olleet niitä jotka saivat minut jossain vaiheessa katsomaan miestä kuin vierasta. Meillä auttoi keskustelu (lue; itkupotkuraivarit ja siitä rauhoituttua puhuminen). Vasta silloin mies tajusi mitä minä kaipasin ja kuinka todellista ja vakavaa sen kaipuun huomiotta jättäminen oli. Avioero ei ole koskaan ollut yhtä todellinen ajatus kuin silloin. Sen jäljeen asiat ovat muuttuneet, ja avioero ei ole koskaan ollut yhtä kaukainen ajatus kuin nyt. Molemmat meillä ovat takuulla onnellisempia nyt. Minä olen rennompi, tyytyväisempi enkä jaksa jäkättää, jolloin miehellä on enemmän vapautta ja seksiä ja vähemmän nalkutusta kuunneltavana.

Kiva kuulla että teille kävi hyvin. Olen mielestäni tehnyt kaikkeni, kertonut asiallisesti ja vähemmän asiallisesti miltä tuntuu.. Vaatinut asioita muuttumaan. Mikään ei muutu. On olo-ota tai jätä-tai sitten mieheni pitää minua itsestään selvyytenä:( eikä vaivaudu siksikään. Olen kuitenkin nainen jonka miehenikin tietää olevan "haluttu" jos olisin vapaa. Eikö sitä arvoa voi tajuta kuin sitten vasta kun hän menettäisi minut. Olen kuitenkin kiltti ja tunnollinen/kunnollinen ihminen. Ehkä kukaan ei voisi ajatella mitä mietin nyt.. Kaikesta. Ehkä tämä menee ohi, toivon niin. Ehkä tämä on uuden alku. AP

Aioin tehdä aloituksen samasta asiasta. Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä jo 27vuotta ja olemme 50vuoden hujakoilla molemmat. Katselen nykyisin usein miestäni ihmetellen, miten kaksi näin erilaista on päätynyt yhteen. Olen kyllä aikaisemminkin sen tajunnut, että olemme niin erilaisia, mutta miksiköhän se nyt korostuu?

Vierailija kirjoitti:

Aioin tehdä aloituksen samasta asiasta. Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä jo 27vuotta ja olemme 50vuoden hujakoilla molemmat. Katselen nykyisin usein miestäni ihmetellen, miten kaksi näin erilaista on päätynyt yhteen. Olen kyllä aikaisemminkin sen tajunnut, että olemme niin erilaisia, mutta miksiköhän se nyt korostuu?

50 kympin kriisi. Kaikkihan eroaa silloin. Mielestäni turhaa kun takana enemmän elämää kuin edessä. Parempi elää loppuun asti kuin erota turhaan.