Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Arka kysymys (enkelivauva)
25.02.2006 |
Asia on minulle kipeä, mutta päätin kysyä kuitenkin.
Kärsimme lapsettomuudesta (vaikka emme ole siitä puhuneetkaan laajasti). Hoitojen kautta tulin raskaaksi, mutta elämän epäoikeudenmukaisuus iski ja menetimme terveen vauvanalun 4.llä kuulla.
Minulle tuo vauva oli jo olemassa, tunsin liikkeet ja tietysti tämän kamalan ikävän ja tuskan... Siunasimme pienemme jne.
Meille hän on pieni enkelivauva, mutta julkisesti en ole uskaltanut puhua kuin keskenmenosta...
Mikä sinun mielestäsi on enkelivauva. Vasta elävänä syntynyt vauva, joka kuolee?
En haluaisi tähän tuskaan sitä lisää, että joku on jossain työpaikalla huokailemassa niin sitä puhutaan enkelivauvoista vaikka tavallinen keskenmeno vaan...
Ajatelin, että näin nimettömänä uskallatte sanoa mielipiteenne.
(tarkoitus ei siis ole alkaa huudella pitkin kyliä enkelistämme, mutta kiinnostaa, miten muut tuon sanan ymmärrätte)
Lämpöiset ajatukseni kaikille keskenmenon kokeneille / enkelivauvan menettäneille!!
Kommentit (30)
Ensin ap:lle sen verran, että sinulla on oikeus kutsua vauvaasi enkelivauvaksi, hän eli ja sinä olit hänen äitinsä. Mikä muukaan hän oli kuin vauva? Olen pahoillani tapahtuneesta.
Ihmetyttää suuresti nämä, jotka jakavat johonkin hemmetin VIIKKOIHIN sen, että miten ja missä muodossa lasta saa surra! Että jos tällä viikolla km tulee, niin muista, vauvasta et saa puhua. Mutta jos se käy ensi viikolla, niin sitten sinulla on OIKEUS kutsua sitä vauvaksi.
Hei haloo!
Se on todella ihan ihmisestä kiinni, miten paljon suree, ei viikoista. Kyllä täytyy ihmiseltä puuttua joku empatialohko aivoista, jollei tätä ymmärrä.
Kuitenkin 7-vuotiaan lapsen menetys on TÄYSIN eri asia kuin keskenmeno. Jos ei ole, niin silloin kannataa tämän keskenmenon kokeneen hakea apua ja pian.
Olen äärettömän surullinen kasin puolesta, itselläni myös sen ikäinen lapsi ja jos hänet menettäisin...
Masuvauvaa rakastaa, koska se on oma lapsi, tulevien toiveiden kohde,jne.
7-vuotiasta rakastaa tämän lisäksi jo ihmisenä, omana persoonanaan. Häntä rakastaa, koska hän on ollut kanssani niin kauan, olen opettanut häntä, lohduttanut, antanut aikaani ja rakkauttani. Olen seurannut hänen kehitystään koko ajan isommaksi ihmiseksi.
Eikö tässä muka ole eroa keskenmenoon, kysyn vaan?
Kuten sanottu, mutkikas aihe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen surrut nimenomaan sen takia, että muutamat ihmiset jotka ovat kokeneet keskenmenon, ovat väittäneet tietävänsä tai ymmärtävänsä juuri km:n takia suruani. Mutta kun se ei ole ollenkaan sama asia! Olen itse kokenut km:n viikolla 12, ja surin sitä vuoden, luullen ettei suurempaa tuskaa voi olla. Olin täysin väärässä!! Lapsen kuolemaa ei voi kertakaikkiaan verrata mihinkään keskenmenoon, sen ymmärtää jokainen täysjärkinen ihminen! Jopa kriisiavussa sanottiin, että jo eläneen lapsen menettäminen on paljon suurempi tuska.
Vierailija - 25.02. 15:44 vastaa tähän viestiin (28/28)
Jaa-a, mutkikas aihe...
Ensin ap:lle sen verran, että sinulla on oikeus kutsua vauvaasi enkelivauvaksi, hän eli ja sinä olit hänen äitinsä. Mikä muukaan hän oli kuin vauva? Olen pahoillani tapahtuneesta.
Ihmetyttää suuresti nämä, jotka jakavat johonkin hemmetin VIIKKOIHIN sen, että miten ja missä muodossa lasta saa surra! Että jos tällä viikolla km tulee, niin muista, vauvasta et saa puhua. Mutta jos se käy ensi viikolla, niin sitten sinulla on OIKEUS kutsua sitä vauvaksi.
Hei haloo!
Se on todella ihan ihmisestä kiinni, miten paljon suree, ei viikoista. Kyllä täytyy ihmiseltä puuttua joku empatialohko aivoista, jollei tätä ymmärrä.
Kuitenkin 7-vuotiaan lapsen menetys on TÄYSIN eri asia kuin keskenmeno. Jos ei ole, niin silloin kannataa tämän keskenmenon kokeneen hakea apua ja pian.
Olen äärettömän surullinen kasin puolesta, itselläni myös sen ikäinen lapsi ja jos hänet menettäisin...
Masuvauvaa rakastaa, koska se on oma lapsi, tulevien toiveiden kohde,jne.
7-vuotiasta rakastaa tämän lisäksi jo ihmisenä, omana persoonanaan. Häntä rakastaa, koska hän on ollut kanssani niin kauan, olen opettanut häntä, lohduttanut, antanut aikaani ja rakkauttani. Olen seurannut hänen kehitystään koko ajan isommaksi ihmiseksi.
Eikö tässä muka ole eroa keskenmenoon, kysyn vaan?
Kuten sanottu, mutkikas aihe.
Mä jotenkin miellän keskenmenon ihan alkuraskauden keskenmenoksi, sellaiseksi missä ei edes huomaa sitä sikiötä vuodon seassa. (anteeksi jos jotain ällöttää). Mutta silloin rv15 mulla kuitenkin oli tuntien ajan supistuksia ja siis ihan supistuksia olivat, vaikka tietenkin heikompia kuin oikeassa synnytyksessä, ja näin kuitenkin sen vauvan (en tiedä mitä sanaa mun pitäis käyttää?) ja olihan se sellainen selvästi ihminen jo. Kädet ja jalat kippurassa ja pieni pää ja niin edelleen. Ei se musta tunnu keskenmenolta, joskaan ei oikean lapsen menetykseltä. Jos en olis sitä pikkuruista nähnyt ollenkaan, niin luulen että tuntuisi enemmän keskenmenolta kuin nyt. Nyt tuntuu että olen jonkinlaisessa välivaiheessa, koska en koe että myöskään rv4-6 tms koettu keskenmeno olisi sama asia kuin tämä. Mutta ei myöskään kohtukuolema tai ennenaikainen synnytys. Koska vaikkakin oli terve vauvanalku, tällä ei olisi ollut mahdollisuuttakaan selvitä elossa.
Ja kyllä se silloin tapahtuessaan oli mulle mun elämäni suurin suru ja maailmanloppu. Valitettavasti ei käynyt niin onnekkaasti että se sellaiseksi olisi jäänyt, vaan surua on joutunut paljon rajummilla tavoilla sen jälkeen kokemaan, kuten nyt kun elän elämääni pienen lapsen äitinä, ja tiedän ettei lapseni elinennuste ole hyvä. Kuolema kulkee kannoilla, ja jos saisin vaihtaa tämän surun keskenmenoon niin vaihtaisin.
Lämmin osanottoni!!
Suruja ei mielestäni pidä koskaan verrata. Mutta totta kai lapsen menettäminen on aivan eri asia kuin keskenmeno.
Minä näen asian näin:
Sinä suret tulevaisuuden toiveiden lisäksi kaikkia muistoja, jotka satuttavat yksitellen.
Minä itken " vain" toiveita. Menetettyä vauvanalua ei mikään korvaa - mutta osan toiveistani voi joskus täyttää uusi vauva...
jos sellainen suodaan...
Sinun lapseesi liityviä tulevaisuuden toiveita ei voi mikään eikä kukaan koskaan korvata. eikä muistoja.
Voimia! Toivon, että sinulla on muitakin lapsia - en siksi, että he voisivat korvata enkelilapsesi vaan siksi, että jaksaisit elää.
Toivottavasti ymmärsit, mitä tarkoitan.
ap
joka toivoo tilaa ja suvaitsevaisuutta kaikkien suruille
Sisältö jatkuu mainoksen alla
totta, suren sitä ja paljon muuta. Niitä valvottuja öitä, jotka elin lastani hoitaen kun hän oli kuumeessa. Lapseni surun ja ilon päiviä, kun häntä kiusattiin, tai kun hänelle oltiin ystävällisiä. Niitä kyyneliä, jotka valuivat kun hänen isänsä ja minä erosimme. Sitä hymyä kun tajusi, että elämää on myös sen jälkeen.. kaikkea tuota ja paljon muuta. Sen sijaan km:ää en sure, en ole surrut pitkään aikaan. Lasta jota ei koskaan ollutkaan. Mutta tätä tulen suremaan pitkään, tuska ei lopu. Älä kuvittele että sinulta olisi riistetty jotain kallisarvoista, sillä ei ole. Tiedän sen itsekin kokemuksesta.
Vierailija - 25.02. 16:23 vastaa tähän viestiin (33/34)
Sinulle joka olet menettänyt 7-vuotiaasi
Lämmin osanottoni!!
Suruja ei mielestäni pidä koskaan verrata. Mutta totta kai lapsen menettäminen on aivan eri asia kuin keskenmeno.
Minä näen asian näin:
Sinä suret tulevaisuuden toiveiden lisäksi kaikkia muistoja, jotka satuttavat yksitellen.
Minä itken " vain" toiveita. Menetettyä vauvanalua ei mikään korvaa - mutta osan toiveistani voi joskus täyttää uusi vauva...
jos sellainen suodaan...
Sinun lapseesi liityviä tulevaisuuden toiveita ei voi mikään eikä kukaan koskaan korvata. eikä muistoja.
Voimia! Toivon, että sinulla on muitakin lapsia - en siksi, että he voisivat korvata enkelilapsesi vaan siksi, että jaksaisit elää.
Toivottavasti ymmärsit, mitä tarkoitan.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on oikeasti menettää lapsi tai että lapsi kuolee synnytyksessä. Sain jopa kirjoja, jotka käsitteli lapsen menetystä, että osaisin laittaa asiat tärkeysjärjestykseen koska heidän mielestään surin liikaa.
Asia kääntyi sitten niin että koin valtavaa syyllisyydentunnetta surustani, koin olevani normaalia heikompi kuin näin surin vain tälläistä pikkujuttua jne jne.
Luulen, että olisin toipunut paljon paremmin jos mun olis annettu surra ilman syyllistämistä.
Hei ap,
olen kokenut keskenmenon rv14. Vauva olisi ollut ensimmäisemme jota odotimme hartaasti ja olimme siitä ehtineet jo kaikille kertoa. Eka neuvolassa kuuluivat sydänäänet ja toisella lääkärikerralla olivat hävinneet ja vauvamme kuollut, jouduin kaavintaan. Pahalta,todella pahalta tuntui olla samassa toimenpiteessä yhdessä sellaisten naisten kanssa jotka ehdoin tahdoin tappoivat omat vauvansa.
Surin paljon, ja tapani mukaan (kova puhumaan kun olen) kerroin asiasta avoimesti,olinhan jo ehtinyt kertoa vauvasta kaikille. " jauhoin" sairaalakertomustani ja ultrakuvia vauvasta,neuvolakorttia ja kaikkia " todisteita" raskaudestani ja vauvasta, että pystyisin ymmärtämään tapahtuman.Mieheni ymmärsi alkunsa sitten hän sanoi että eiköhän se riitä nyt. Itkin ja loukkaannuin, mutta sen jälkeen ymmärsin että elämä jatkuu sittenkin. Kiitos karun suomalaisen mieheni,<3.
Nyt meillä on viisi ihanaa lasta, olen onnellinen ja kiitollinen heistä. Mutta silti, tietyissä tilanteissa, tilanne ja enkelivauva palaavat mieleeni ja itken vielä. Näin lapsemme ultrassa, kädet,jalat, pieni rakas ihmisentaimi.
Ap, anna surulle aikaa, se täytyy surra, ja käydä läpi niin monta kertaa kuin itsestä tuntuu. miehillä se saattaa kestää vähän aikaa, he eivät tunne alkuraskauden pahoinvointia, ja muutenkin konkreettisia muutoksia itsessään. Muista kuitenkin että elämä jatkuu. Olen lapsilleni kertonut kun he ovat kysyneet kuka oli ensin äidin masussa,kuka sitten, jne, että ensin siellä oli pikkuinen vauva, mutta Taivaan isän otti sen jo takaisin taivaaseen, ja vauva odottaa siellä meitä.
voimia!
Alue: Aihe vapaa
alentaisivat oikean lapsensa menettäneiden surua omiinsa verrattuna. Vittu mitä pöljiä vai vielä" enkelivauva" kas kun ette kuole itsekin siihen saataman suureen suruun!