Ihan käsittämätön perhekriisi! mitä tehdä?!?
Nyt on useampien vuosin " ongelmat" kasaantuneet ja tilanne karannut käsistä.
Perhe, äiti, isä ja nyt 18-vuotias nuori neito asustelevat saman katon alla. Tämä neitokainen on useita vuosia ollut hiukan sulkeutunut, koulu ei ole koskaan sujunut, harrastuksia ei ole koskaan ollut, kaverit tulevat ja menevät -> yleensä vain yksi bestis ja pari muuta kaveria mutta ei paljoa. Koskaan ei ole perheelleen ongelmistaan puhunut, vuosikausia on paiskottu ovia jne joten luulisi tuon ikäisellä jo murrosiän olevan ohitse. On ilmeisesti masentunut, puhuu toisinaan itsetuhoisesti, ei ole mistään onnellinen. Tulevaisuudesta puhuttaessa keskustelu loppuu kun seinään: luuri lyödään korvaan, messenger menee kiinni, alkaa huutamaan kun aina painostetaan. Nyt opiskeli 3 vuotta siten että asui viikot asuntolassa, viikonloput vanhempien luona. Koulunkäynti ei sujunut, arvosanat huonoja, paljon poissaoloja ja nyt irtisanoutui koulusta ja 6kk seuraavan koulun alkuun (jos nyt mihinkään pääsee sisään)
Perheen isä, on perheen auktoriteetti. Ollut koko lasten pienen iän reissutyössä ( viikonloppuisin vain kotona). Isän sana on laki perheessä, lapset ovat aina saaneet parasta: vaatteet, stereot yms. harrastevälineet mistään ei koskaan ole ollut pulaa.
Perheen äiti kasvattanut tytärtä lähinnä yksin. Salannut monia asioita isältä mm. tytön bileet, alkoholinkäytön, tupakanpolton, huonon koulumenestyksen yms. tietoon tulleet " ongelmat"
Salannut asioita siksi koska ei ole uskaltanut kertoa syyllisyyden pelossa asioista, kokee että isä syyllistää kaikesta tapahtuneesta kuitenkin häntä.
Mitä tälle tilanteelle oikein pitäisi tehdä? Kukaan nyt ei tiedä mitä tämän nuoren päässä liikkuu, mistä ongelmat johtuvat koska nuori ei halua eikä pysty puhumaan vanhemmilleen. Vanhemmat voimattomia selvittämään mistä on kyse. Lukuisat yritykset tuottaneet vain mehevän riidan kun nuori hermostuu. On vain päivästä toiseen omassa huoneessaan tietokoneen kimpussa, ei ulkoile, ei harrasta, tapaa vain bestistään.
Mitä nyt pitäisi tehdä että saataisiin ongelma selville ja keskusteluyhteydet kuntoon? Vanhemmat ovat huolestuneita koska eivät tiedä yhtään mikä nuoren ongelma on, eikä hän itse halua siitä puhua. Tässä on 6kk seuraavan opiskelun alkuun, miten saataisiin tämä nuori aktivoitua? on aika pitkä aika tuon ikäisen vain lorvia...Perheen isä on ymmällä koska hänet on kaikista ongelmista jätetty ulkopuolelle, perheen äitiä tietysti syytetään ja syytäkin on - ja nyt nämä salailut aiheuttavat ongelmia vielä äidin ja isän välille.
Minä, kirjoittaja, olen tämän perheen toinen lapsi ja olen asunut muualla jo 10 vuotta. En vaan kestä katella tätä ja pelkään että pikkusiskoni ei saa koskaan elämänsyrjästä kiinni jos sama meno jatkuu.
Kommentit (10)
Tunnustan olleeni teini-ikäisenä samankaltainen tyttö, koulu tosin meni hyvin. Omalla kohdallani olisi ollut kaikkein pahinta, jos oma äitini olisi ruvennut kyselemään(meillä myös vanhemmilla ongelmia, isäni oli alkoholisti). En varmana olisi kertonut mitään. Lähinnä ystäväni olisivat voineet minulle puhua, suosittelen heidän jututtamista! Muutenkin voisit kuunnella heidän mielipidetään siskostasi, ovatko he huolissaan? He voisiva myös saada siskosi keskustelemaan ammattilaisen kanssa. Minäkin tiesin, että minulla on ongelmia, mutta olisin tarvinnut ystäväni patistamaan minut hoitoon. Minä löysin vastaukset itse itsestäni ja olen nyt kahden pienen lapsen äiti ja vakituisessa työsuhteessa. On varmasti turhauttavaa katsoa tilanneta sivusta, mutta loppujen lopuksi tilanteeseen voi vaikuttaa vain siskosi. Häntä ei voi pakottaa keskustelemaan ongelmistaan jos hän ei halua. Ikävä kyllä.
Ja olen muutaman muun kanssa hieman erimieltä hänen kypsyydestään, kaikki eivät ole 18-vuotiaina " aikuisia" , en minä ainakaan olisi vielä silloin yksin pärjännyt. Jos hänet nyt heittää kotoa pois, hän voi sulkeutua aivan kokonaan (se vähäinenkin turva, mikä hänellä on, otetaan pois). Nyt hän sentään on kotona ja äiti tietää hänen olevan yhtenä kappaleena! Itsetuhoinen nuori tarvitsee valvontaa ja kotona se on helpompaa kuin jos hän asuisi muualla. Taas omassa kodissa jatkuvasti ramppaava äiti antaa kuvan holhouksesta, eikä osoita suurta luottamusta.
Paljon voimia ja jaksamista!
* ota siskoa kädestä kiini ja vie nuorisopsykiatrille. (psykiatri on lääkäri, psykologi ei.) Tuo ei tosiaan tarkoita, että siskosi olisi hullu tms. Moni käy ihan normaalien murkkuoireiden takia.
* kissa pöydälle. Järjestä tapaaminen, jossa koko perhe läsnä ja mieluusti täysin ulkopuolinen ammattilainen " jakamassa puheenvuoroja"
* Koko perhe perheneuvolaan
* **
Perheen ainoa poika oli melkein yksin äidin kasvattama, isä oli pelkkä auktoriteetti, joka kuitenkin odotti pojalta suuria. Tilannetta oli hämmentämässä vielä isoäiti, joka hemmotteli poikaa ja tasoitteli tämän elämää silloin, kun vanhemmat yrittivät saada poikaa ryhdistäytymään. Tämä poika oli kyllä hyvä koulussa, mutta kesätyöt eivät koskaan kiinnostaneet (miksi olisivatkaan, kun äiti tai isoäiti oli aina valmis maksamaan matkat ja stereot ja puhelimet ja auton kulut). Nyt poika on 25 v. ja asuu taas kotona jätettyään opinnot kesken, tekee satunnaisesti töitä, mutta elää ja harrastaa ja jopa matkustelee pääosin vanhempiensa rahoilla. Isä on katkera sekä pojalle että äidille, kun pojasta ei tullutkaan mitään - poika välttelee vanhemmilleen puhumista, kun nämä kuitenkin " aina painostavat häntä ryhtymään johonkin..." Ihan kiva poika edelleen, mutta minkäänlaisia tulevaisuuden näkymiä hänelle ei ole. Voin kuvitella että hän asuu loppuelämänsä vanhempiensa talossa ensin aikamiespoikana ja lopulta yksinäisenä vanhuksena.
Sivusta seuranneena sanoisin, että suurin virhe tuossa perheessä oli että rahahanoja ei pantu kiinni eikä poikaa pakotettu ottamaan vastuuta elämästään. Hänen oli mahdollista lusmuilla ja sen hän myös teki. Jos hänelle olisi ilmoitettu, että vanhemmat kyllä ostavat ruuat ja antavat katon pään päälle, mutta raha muuhun on hankittava itse, luulen että hän olisi voinut ryhdistäytyä. Samaten äidin ja mummon olisi pitänyt lakata suojelemasta poikaa ja hoitamasta hänen asioitaan (äiti mm. hankki pojalle lyhytaikaisen kesätyön suhteilla vielä kun poika oli 20 v.)
Minusta sinunkin siskollesi pitäisi tehdä säännöt selväksi ja laittaa hänet itse ottamaan vastuu omasta elämästään. Meillä oli aikoinaan kotona sääntö, että niin kauan kuin opiskeli, sai asua kotona vanhempien kustannuksella. Käyttörahaa saimme sen verran että pysyimme vaatteissa ja pääsimme välillä elokuviin, mutta muut rahat oli hankittava omilla töillä. Tekosyitä ei sallittu: kesätöihin oli mentävä vaikka siivoojaksi, jos ei muuta löytänyt ja jos halusi omaa rahaa. Jospa teidänkin vanhempanne lakkaisivat maksamasta mitään ylimääräisiä kuluja siskollesi ja tekisivät selväksi että hänen on joko palattava opiskelemaan tai haettava töitä ja ryhdyttävä maksamaan oma ylöspitonsa. Tällainen tietysti edellyttää että siskosi on sen verran fiksu että ryhdistäytyy eikä heittaydy suutuspäissään ihan hunningolle...
Oisko mahdollista udella tietoja nuoren naisen kavereilta? Kaverit ovat usein lojaaleja toisilleen, mutta jos sanoisi olevansa todella huolissaan ja haluavansa tietää edes suunnilleen, mikä mättää?
18v on täysi-ikäinen ja hänen pitäisi kyetä jo ottamaan vastuu omasta elämästään. Jos taustalla on masentuneisuutta, voi tosiaan ohjata hoitoon, mutta pakottaa ei pysty. Minustakin pahinta, mitä tuon ikäiselle voi tehdä on " estää" itsenäistyminen ja vastuunkantamisen aloittaminen. Siinä tekee lapselle karhunpalveluksen. Eli jos ei mene opiskelemaan, niin siteen ulos kotoa, töihin ja omaan asuntoon. 18 vuotiaana ei olla enää murrosikäisiä!
usein liiallinen paapominen on myös sitä, että estää itsenäistymisen. Vaikka se ei olisi ajatuksenakaan, niin ylihuolehtiminen on sitä, että " kun et sinä kuitenkaan pärjää, niin me koitamme tehdä asiat sinun puolestasi" .
Ja sitten kun tämä nuori ei olekaan onnellinen ja tyytyväinen ja hypi riemusta kattoon, kun näin tietä tasoitellaan (vaan hän on esim. masentunut ja lamaantunut), kaikki voivottelevat ympärillä ja yrittävät keksiä uusia keinoja nuoren " aktivoimiseksi" . Ne ovat tuhoon tuomittuja.
Musta tuntuu, että tyttö tarvitsisi perheen ulkopuolista, viisasta ihmistä juttukumppanikseen. Ongelmat ovat varmaan aika pitkältä ajalta, eli ne eivät ehkä ihan nopeasti selvene. Olisi tärkeä nyt löytää syitä siihen, miksi hän ei näe tulevaisuuttaan sellaisena, että hän voisi siihen aktiivisesti osallistua. Tai miksi hän ei ajattele, että hänellä olisi mahdollisuuksia tehdä mitä vain. Nuorella ihmisellä kun on kaikki tiet vielä avoinna.
En usko, että kovuus auttaa. Jos tyttö on masentunut, kehotus " reipastua" on kärpäsen surinaa. Yli 50% ihmisistä uskoo, että esim. huonommuuden tunteista pääsee eroon sillä, että lopettaa olemasta niin ankea. Voihan sitä niin ajatella, mutta ei se niin ole.
tietenkään virheiden kaivelu ei ole ratkaisu tulevaisuuteen:
- äiti salaa tekemiset!! Tämä on yksi typerimpiä temppuja vanhemmilta, joka syö kummankin arvovaltaa. Vanhempi asettuu lapsen puolelle hänen huonossa käytöksessään.
- amiksen asuntola! jokainen ammattikouluope sanoo, ettei ikinä saa päästää lastaan sinne asumaan. Ne on ihan surmanpesiä.
Mutta tulevaisuuden suhteen ei auta kuin laittaa lapsi " omilleen" . Rahahanat kiinni kunnes koulu alkaa taas maistua.
Lähipiirissäni on ollut vähän vastaava tilanne. Isä oli aina poissa, kotona ollessaan alisti äitiä henkisesti, materiaa riitti. Lapsi tosin pärjäsi koulussa, koska ajatteli, että vain siten kelpaa isälleen. Kuitenkin murkkuiässä oli vahvaa oireilua, kuten koulukiusaamista, viiltelyä, ryypiskelyä ym. Äiti tiesi osasta tapauksista, mutta salasi ne isältä, koska pelkäsi tätä. Äiti antoi rakkauden ja turvan, isä oli siis pelottava.
Opiskeluaikana nuorella oli paha masennuskausi, jonka juurille ei oikein päästy. Nyt tämä nuori on yli kolmenkymmenen ja tiettyjen tilanteiden johdosta on joutunut purkamaan oman elämänsä vyyhtiä aika syvältä. Hän on päätynyt ainakin siihen, että kotona oli aika outo, pelottava ilmapiiri. Perusturvallisuus oli ok, mutta silti jotakin oli pielessä ja se oli vanhempien parisuhde.
Äitiä ei saisi ainakaan syyllistää. Isänkin syyllistäminen on väärin, mutta hänen käytöksensä ainakin yo. tapauksessa selitti osan ongelmista.
Kyllä tuossa tilanteessa tarvitaan ammattiauttajaa ja nopeasti. Jos kerran rahaa on, niin yksityisesti perheterapiaan tai nuorisopsykiatrille.
Meidän perheessämme oli esim. sellainen " vika" , että jos minulla oli joku ongelma (ja niitähän riitti), niin tuloksena oli se, että vanhempani heittäytyivät täysin avuttomiksi ja varsinaisen kaoottisen epätoivon sekä itsesäälin valtaan.
Näin siis silloin kun kovasti olisin apua kaivannut, isäni ja äitini keskittyivät joko riitelemään keskenään tai syyttelemään toisiaan. Seuraava hetki oli syvät itkukuorot siitä, että noin kauhea lapsi on saatu ja PITÄÄKÖ SE NYT VIEDÄ HOITOON. (Ikäänkuin rangaistukseksi. Ja sehän on kamalaa meille, kun kaikkemme olemme tehneet eikä mikään kelpaa. Ja miksi sinä et vain voi voida hyvin kuten kaikki muut ihmiset.)
Mun mielestä olisi ollut näin jälkikäteen ajatellen aivan hirvittävän HIENO asia päästä sinne " hoitoon" 2-kymppisenä. Ettei olisi tarvinnut monta vuotta hukata tekemällä hanttihommia ja opiskelemalla aloja, jotka eivät kiinnosta ollenkaan. Kun monta vuotta meni siihen, että ajatus oli vain seuraavassa päivässä korkeintaan, mieluummin " tässä ja nyt" . Sinne huomiseen ei ahdistukselta nähnyt.
Eihän nyt 32-vuotiaana elämä tietenkään ole takanapäin, mutta monta asiaa olisin tehnyt toisin, jos " oireiluun" olisivat vanhemmat reagoineet jo yli 10v sitten. Pelkkä " rahahanojen kiinni laitto" ei yleensä ole se, minkä avulla nuori pääsee irti ongelmistaan.
Tietysti se voi pakottaa hänet toimimaan ja joskus aikakin auttaa. Voisin väittää, ettei KUKAAN ihminen silkkaa laiskuuttaan halua " olla yhtään mikään" . Uskon aika pitkälle S. Freudin määritelmään mielenterveydestä " terve ihminen pystyy tekemään työtä ja rakastamaan" . Terve ihminen on kiinnostunut asioista (tietysti ihan omista jutuistaan), hänellä on unelmia ja ajatuksia huomisenkin suhteen.
En ole koskaan tuntenut ainuttakaan (esim) tosi paljon ryypiskelevää ja epäsäännöllistä elämään viettävää ihmistä, joka kaiken sen " sekoilun" tekisi vain hauskanpidon takia. Jossain vaiheessa se alkaa olla pakoa todellisuudesta, eikä sekään musta johdu vain siitä, että " no kun ei se kestä sitä, että sen pitäis jotain tehdäkin" . Ehkä ei, mutta siihenkin on muu syy kuin vain perimmäinen laiskuus.
tässä tilanteessa on mielestäni ollut ensimmäinen itsetuhoinen ilmaisu. Ainakin näin oli minulla murrosiässä. Apua ja nimenomaan ulkopuolista tässä tarvitaan, ei välttämättä ammattiauttajaa. Ihan joku miel. aikuinen joka pystyy samalla olemaan kaveri ja samalla aikuinen kuunnelleessaan tytön murheita. Mistä sellaisen saa se onkin hyvä kysymys... Minä sain kun oma äitini jaksoi siihen uskoa ja luottaa että kaikki menee vielä loppujen lopuksi hyvin.