Miksi anoreksiaan sairastuvat aina hoikat eikä koskaan ylipainoiset?

Lihavan on ehkä normaalia laihduttaa joo, mutta ne keinot erottavat syömishäiriöiset normaaleista laihduttajista. Jos kuvioissa on paastoamista, oksentelua, laksatiivien väärinkäyttöä, ahmimista, kituuttamista, pakkomielteisiä ajatuksia, neuroottista ruuan miettimistä ja kalorien kyttäämistä sekä ahdistusta, mennään häiriökäyttäytymisen puolelle. Syömishäiriöitä on myös muita kuin anoreksia, eikä niiden vaihtuminen toiseen ole yhtään harvinaista. On paljon syömishäiriöisiä, jotka ovat kärsineet esim sekä BEDistä että anoreksiasta. Etiologia voi olla hyvinkin samanlainen, ilmenemismuodot vain vaihtelevat.

Höpöhöpö. Anoreksia ei katso painoa, koska kyseessä on mielenterveysongelma. 150 kiloinenkin voi olla anorektikko. Laihtuminen on vain yksi oireista.

Terveisin entinen syömishäiriöinen

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mulla alkoi syömishäiriö oireilemaan, kun olin lievästi ylipainoinen. Onneksi rakkaat tahdikkaat sukulaiseni huomauttelivat minulle, silloin 12-vuotiaalle tytölle kuinka on vähän "masu Ellallakin kasvanut, hehheh" ja noista kommenteistahan se sitten lähti. Muistan katselleeni ennenkin itseäni peilistä, että vähän on tullut mahaa, mutta ei se minua häirinnyt, etenkin kun olin todella urheilullinen, enkä edes syönyt epäterveellisesti/liikaa. Jälkeenpäin olen tajunnut, että tuo hetkellinen painon kertyminen ajoittui samaan aikaan kuin vanhemmilla siskoillani - juuri ennen sitä kasvupyrähdystä jolloin olisin todennäköisesti palautunut takaisin normaaliksi/hoikaksi. Siskoillani oli siis tapahtunut juuri näin. Mutta sen sijaan että olisin osannut odotella sitä tasaavaa pituuskasvua, aloin laihduttaa hullun lailla. Koska ennestänikin olin jo liikkunut paljon ja syönyt terveellisesti, ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin käytännössä ensin lakata syömästä puolet aterioista, sitten suurin osa, sitten kaikki. Pahimmillani olin välillä 3 vuorokautta syömättä, ja sitten söin omenan ja leivänsiivun, niillä mentiin taas pari päivää helposti. Päätin että näytän minua arvostelleille sukulaisille, että pystyn olemaan se laiha tyttö jonka he halusivat nähdä. Sairasta..

Nyttemmin, 20 vuotta myöhemmin voin jo ihan ok. En oikeastaan edes tiedä miksi kirjoitin tuon tarinani tähän.. Älkää oikeasti edes leikillänne kommentoiko kenenkään lapsen (tai muidenkaan tietysti) painoa tai ulkonäköä. Sinun yksittäinen kommenttisi voikin olla taas yksi lisää hänelle, ja olla se viimeinen pisara joka katkaisee kamelin selän.

Otan osaa. Tämä voisi olla mun kirjoittamani, paitsi että 20 vuoden sijaan siitä on 30 vuotta. Hienoa kuulla, että voit nyt paremmin. Kiinnostaisi tietää, miten sukulaisesi ja perheesi reagoivat sairastumiseesi.

Luuletko vai tiedätkö? Veikkaan ensimmäistä.