Vierailija

En jaksa tähän pitkästi avautua... monenlaista takana, paniikkihäiriötä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja nyt monen tekijän summana alkaa masennus pukata päälle. Viime vuosiin on mahtunut ihan liikaa kaikkea ikävää, ihmissuhteita on kariutunut kun olen viimeinkin opetellut pitämään puoliani - se on ollut joillekin liikaa.

Voinko enää saada apua mistään, ja jos, niin miten osaisin hakeutua kunnolliseen terapiaan?

Kommentit (11)

Vierailija

Ei kai siihen mitään syytä ole, miksei nelikymppinen hyötyisi terapiasta. Itse terapiassa käyneenä haluaisin muistuttaa parista seikasta:

1) Sinun ei tarvitse hyväksyä ensimmäistä terapeuttia, jonka tapaat. Jos tuntuu, ettei teillä synkkaa, yritä löytää toinen.

2) Terapiasta hyötyminen riippuu siitä, paljonko itse on valmis avautumaan. Jos käsittelemättömät asiat jäävät käsittelemättä terapiassakin, teet turhaa työtä ja maksat turhaan laskuja. Kaikkea ei tarvitse vuodattaa kerralla, ja hyvä terapeutti ehkä myös ohjaa istuntoja niin, että yksittäisellä käynnillä taakka ei muodostu kohtuuttomaksi.

Itse olen höytynyt myös lääkehoidosta, joten jos et vielä ole käynyt psykiatrin pakeilla, niin käväisepä terveyskeskuksessa pyytämässä lähete. Psykiatrin jonot ovat tosin valitettavan pitkät.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Miksei olis? Onko elämä jotenkin ohi nelikymppisenä vai. Ainoastaan enää noin puolet jäljellä. Että mitäs sitä turhia enää, kärsitään pois loputkin vaan.

Vierailija

Nythän se vasta kannattaakin. Nelikymppisenä pystyy oman kokemuksen mukaan paljon paremmin analysoimaan itseään ja muita jne. Moni pershäiriö helpottaa juuri keski-iässä kun on tarpeeksi kauan lyönyt päätä seinään, samalla on jotain pientä aina oppinutkin. Uskon että hyödyt terapiasta enemmän nelikymppisenä kuin nuorempana.

Vierailija

Ihmisen elämänkaareen voi mahtua monenlaista kriisiä nuoruusvuosien jälkeenkin. Aikuistumiskriisiä, keski-iän kriisiä, vanhenemisen aiheuttamaa ahdistusta ja uudelleen orientoitumisen vaikeutta eläkkeelle jäätyä, vanhuuden aiheuttamaa kriiseilyä - eli vastaus kyllä!

Ja 40-vuotiaalla voi olla suurin osa elämästään vielä edessäpäin!

On aika järkyttävää tämä nykyinen nuoruudenpalvonta, kun ne nuoruusvuodet ovat vain ihan pieni murto-osa elinkaarta, yksi silmänräpäys. Suuri osa vanhoista ihmisistä suvustani ovat eläneet 90-vuotiaiksi, eräs 95-vuotiaaksi. Hyväkuntoisia vanhuksia on suvussani useampi oikein reippaasti yli 80-vuotias. Ja näin se menee muillakin.

Vierailija

Itse olen juuri aloittanut psykoterapian, ikää 43, kärsinyt toistuvista masennuksista 2-kymppisestä lähtien enkä yhtään epäile, etteikö terapiasta olis hyötyä. Tsemppiä!

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Miksei olis? Onko elämä jotenkin ohi nelikymppisenä vai. Ainoastaan enää noin puolet jäljellä. Että mitäs sitä turhia enää, kärsitään pois loputkin vaan.

Minä hakeuduin vähän päälle nelikymppisenä terapiaan osittain sen vuoksi, että elämä tosiaan tuntui olevan ohi ja muutos parempaan olisi liian myöhäistä. Ei ne ajatukset oli vielä täysin väistyneet, mutta ymmärrän että sellaiset ajatukset eivät ole totta vaan depression ja persoonallisuushäiriön ilmentymä.

Vierailija

Kiitos rohkaisevista viesteistänne :)

Kuinka sitten päästä terapiaan? Täytyykö olla lähete vai miten? Tarvitsisin kunnollista terapiaa eikä pelkkää juttelua psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa (sitä takana yht. noin 6v aikoinaan...).

ap

Vierailija

Vuoden verran siinä prosessissa kesti, eka lääkäri teki lähetteenpsyk. polille, siellä käynti psykiatrilla ja sen jälkeen muutaman kuukauden terapia-arvio jonka jälkeen psykiatri teki b-lausunnon Kelalle ja laitoin hakemuksen kuntoutuspsykoterapiaa varten, joka hyväksyttiin.. natsas onneksi jo ekan terapeutin kanssa :-)kauan se kesti, mutta kun ei ollut varaa itsellä maksaa koko systeemiä ja uskon että on sen arvoista.

Seiska

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla