Onko nelikymppisenä terapiaan hakeutumisesta enää mitään hyötyä?

Tietysti auttaa vieläkin.

Ei kai siihen mitään syytä ole, miksei nelikymppinen hyötyisi terapiasta. Itse terapiassa käyneenä haluaisin muistuttaa parista seikasta:

1) Sinun ei tarvitse hyväksyä ensimmäistä terapeuttia, jonka tapaat. Jos tuntuu, ettei teillä synkkaa, yritä löytää toinen.

2) Terapiasta hyötyminen riippuu siitä, paljonko itse on valmis avautumaan. Jos käsittelemättömät asiat jäävät käsittelemättä terapiassakin, teet turhaa työtä ja maksat turhaan laskuja. Kaikkea ei tarvitse vuodattaa kerralla, ja hyvä terapeutti ehkä myös ohjaa istuntoja niin, että yksittäisellä käynnillä taakka ei muodostu kohtuuttomaksi.

Itse olen höytynyt myös lääkehoidosta, joten jos et vielä ole käynyt psykiatrin pakeilla, niin käväisepä terveyskeskuksessa pyytämässä lähete. Psykiatrin jonot ovat tosin valitettavan pitkät.

Miksei olis? Onko elämä jotenkin ohi nelikymppisenä vai. Ainoastaan enää noin puolet jäljellä. Että mitäs sitä turhia enää, kärsitään pois loputkin vaan.

Nythän se vasta kannattaakin. Nelikymppisenä pystyy oman kokemuksen mukaan paljon paremmin analysoimaan itseään ja muita jne. Moni pershäiriö helpottaa juuri keski-iässä kun on tarpeeksi kauan lyönyt päätä seinään, samalla on jotain pientä aina oppinutkin. Uskon että hyödyt terapiasta enemmän nelikymppisenä kuin nuorempana.

Ihmisen elämänkaareen voi mahtua monenlaista kriisiä nuoruusvuosien jälkeenkin. Aikuistumiskriisiä, keski-iän kriisiä, vanhenemisen aiheuttamaa ahdistusta ja uudelleen orientoitumisen vaikeutta eläkkeelle jäätyä, vanhuuden aiheuttamaa kriiseilyä - eli vastaus kyllä!

Ja 40-vuotiaalla voi olla suurin osa elämästään vielä edessäpäin!

On aika järkyttävää tämä nykyinen nuoruudenpalvonta, kun ne nuoruusvuodet ovat vain ihan pieni murto-osa elinkaarta, yksi silmänräpäys. Suuri osa vanhoista ihmisistä suvustani ovat eläneet 90-vuotiaiksi, eräs 95-vuotiaaksi. Hyväkuntoisia vanhuksia on suvussani useampi oikein reippaasti yli 80-vuotias. Ja näin se menee muillakin.

Kannattaa ehdottomasti, olisi ollut hyvä itsellekin.

Nyt vanhempana eletty elämä kaatuu entistä rankempana niskaan.

Itse olen juuri aloittanut psykoterapian, ikää 43, kärsinyt toistuvista masennuksista 2-kymppisestä lähtien enkä yhtään epäile, etteikö terapiasta olis hyötyä. Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Miksei olis? Onko elämä jotenkin ohi nelikymppisenä vai. Ainoastaan enää noin puolet jäljellä. Että mitäs sitä turhia enää, kärsitään pois loputkin vaan.

Minä hakeuduin vähän päälle nelikymppisenä terapiaan osittain sen vuoksi, että elämä tosiaan tuntui olevan ohi ja muutos parempaan olisi liian myöhäistä. Ei ne ajatukset oli vielä täysin väistyneet, mutta ymmärrän että sellaiset ajatukset eivät ole totta vaan depression ja persoonallisuushäiriön ilmentymä.

Kiitos rohkaisevista viesteistänne :)

Kuinka sitten päästä terapiaan? Täytyykö olla lähete vai miten? Tarvitsisin kunnollista terapiaa eikä pelkkää juttelua psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa (sitä takana yht. noin 6v aikoinaan...).

ap

Vuoden verran siinä prosessissa kesti, eka lääkäri teki lähetteenpsyk. polille, siellä käynti psykiatrilla ja sen jälkeen muutaman kuukauden terapia-arvio jonka jälkeen psykiatri teki b-lausunnon Kelalle ja laitoin hakemuksen kuntoutuspsykoterapiaa varten, joka hyväksyttiin.. natsas onneksi jo ekan terapeutin kanssa :-)kauan se kesti, mutta kun ei ollut varaa itsellä maksaa koko systeemiä ja uskon että on sen arvoista.

Seiska

Up