Millä nostattaa positiivista mieltä, kun elämä kokee vastoinkäymisiä?

Ajattelen, että "this too shall pass". Ei työttömyys ole minulle maailmanloppu ja olen laatinut vaihtoehtoisen suunnitelman ellen työllisty alle vuoden kuluessa. Olen siis juuri valmistumassa.

Eniten minua tosin stressaa sinkkuuteni.

Positiivisuutta saa mm. keskittymällä niihin elämän olosuhdetekijöihin, jotka ovat hyvin. Kiitollisuus on positiivisen mielen avain. Jos olet fyysisesti terve, siinä on yksi kiitollisuuden aihe. Jos sinulla on rakastava elämänkumppani, jota sinä rakastat, siinä toinen jne. Sen sijaan, että keskittyisit pelkästään niihin asioihin, jotka ovat huonosti, keskity niihin, jotka ovat hyvin.

Tilapäinen kikka on positiivinen asennoituminen: päätät olla tänään tai jonain lyhyenä ajanjaksona positiivinen ja esim. hymyillä, vaikkei hymyilytä yhtään ;) Omien kokemusteni mukaan tuo toimii, mutta ainoastaan tilapäisesti – mikään loppuelämän ratkaisu tietoinen, positiivinen asennoituminen ei ole (omien kokemusteni mukaan).

1. En tee mistään mielialoista ongelmaa. En siis yritä olla positiivinen jos ei siltä tunnu. En priorisoi iloa surun edelle, positiivisuutta negatiivisuuden edelle, vaan kaikki saa olla niin kuin se on. Ja kaikki muuttuu mielessä, aina, ei mistään voi pitää kiinni pysyvästi eikä mitään voi välttää pysyvästi. Parempi antaa vaan kaiken tulla ja mennä.

2. Elän nykyhetkeen keskittyneenä. Ei nykyhetkessä ole koskaan liikaa kestettäväksi, jos siihen ei tuo ajattelulla mukaan mennyttä tai tulevaa, joita ei oikeasti ole edes olemassa. Yleensäkin minusta ihmisten olisi hyvä tiedostaa, kuinka paljon ahdistuksestaan he luovat ajattelullaan. Sinun tapauksessasi tulee esiin korostuneesti pelko tulevaisuudesta. Mutta sinä itse ajattelet ajatuksesi, ja voit valita mitä pyörittelet mielessäsi, ja miten ajatuksiisi suhtaudut. Mitä jos palaisit tähän hetkeen, sen aistimuksiin, ja lopettaisit huolimyllyn pyörittämisen? Tai jos et heti pysty, sanoisit sille, että höpön höpön, minä en muuten usko tuota pessimististä märinää jota sinä, mieli, jatkuvasti jauhat, vaan minä aion luottaa että kaikki järjestyy kyllä jotenkin. 

1. Tarkastelen tilannetta neutraalisti: mikä on ongelma, ikävä tunne tms.

2. Hyväksyn, että se on tilanne NYT

3. Kiitän siitä

Kokeile ja katso mitä tapahtuu ilman ennakko-odotuksia...😊

Minun elämässäni on ollut paljon asioita, jotka eivät ole menneet oppikirjojen mukaan. Osa ihan hirveitäkin. Olin ollut työttömänä, lapseni vammautui ja sen sellaista. Mulla on kaksi neuvoa näihin tilanteidiin.

Ensimmäinen on se, mikä ylläkin on todettu: koittaa keskittyä siihen, mikä missäkin tilanteessa on hyvin. Kuten nyt sun kohdalla, ja omallanikin, että oli se hyvä parisuhde ja rakastava/rakastettu mies.

Toinen on se, että koittaa kustakin huonostakin tilanteesta tehdä kuitenkin niin hyvän kuin voi. Minä koitin hoitaa sen vammaisen lapseni niin hyvin kuin voin ja tarjota hänelle keinoja niin hyvään elämään kuin mahdollista (ja vaikka tuolloin ei siltä näyttänyt, se näyttää itseasiassa olevan melko tavsllinen ja yhteiskuntakelpoinen elämä). Sinä pelkäät olevasi taloudellinen taakka miehellesi, mutta vt kuitenkin ajatella myös henkistä puolta: kuormitatko lisäksi valituksellasi ja ahdistuksellasi ja syyllisyydentunteillasi, vai yritätkö olla hönelle henkiseksi tueksi ja iloksi arjessa. Ei asioista saa täydellisiä, mutta vähän parempia kuitenkin. Me emme aina voi valita hyvän ja huonon vaihtoehdon välillä, vaan joskus on valittava huonon ja vielä huonomman välillä.

Vierailija kirjoitti:

1. Tarkastelen tilannetta neutraalisti: mikä on ongelma, ikävä tunne tms.

2. Hyväksyn, että se on tilanne NYT

3. Kiitän siitä

Kokeile ja katso mitä tapahtuu ilman ennakko-odotuksia...😊

Tämä kiittämisohje annetaan usein elämäntaito-oppaissa, mutta minusta se on aika kova vaatimus oikeasti isojen asioiden äärellä, ja pahimmillaan sen soveltaminen johtaa henkiseen epäaitouteen, jossa ahdistuksen päälle liimataan ikään kuin taikatemppuna kiitos, uskoen että todellisuus muuttuu kunhan vaan kiittää, vaikka kyyneliä pidätellen.

Toki, jos aidosti kokee että pystyy kiittämään siitä minkä elämä on heittänyt eteen, niin siitä vaan. Mutta jos ei koe, niin ei tarvitse väkisin yrittää. Hyväksyminen ja tyytyminen on jo ei-vastustamista, joka on rakentava henkinen asenne, ei ole pakko iloita ja kiittää. Pääasia kunhan ei kiukuttele turhaan sitä vastaan mille ei mitään voi ja näin lisää kärsimystään.

Koita löytää itsestäsi human being sen sijaan, että olet human doing. Olet hyvä ihmisenä, ei työttömyys vie arvoasi ihmisenä. 

Pitkälti samassa tilanteessa olen ja samojen asioiden kanssa pähkäilen, vaikka olenkin jo nelikymppinen. Sen verran olen oppinut, että asiat voisivat aina olla huonomminkin. Siksi koetan olla kiitollinen siitä hyvästä, mikä minulla vielä on. Olen terve, minulla on ympärilläni jokunen rakastava ihminen, katto pääni päällä, ruokaa kaapissa, kesä edessä ja rutkasti aikaa tehdä asioita, joita töissä ollessa ei ehtinyt tai jaksanut. Parhaansa pitää yrittää aina, mutta stressaaminen asioista, joihin ei voi itse vaikuttaa, saa lopulta vain aikaan sairastumisen - joko psyykkisen tai fyysisen. 

Kun on oikein huono hetki, puran pahan oloni lenkkipolulla metsässä. Siellä ei haittaa, vaikka muutaman kyyneleenkin vuodattaisi. 

Ei muuta kun saunaa ja kossua.

Kun luin otsikon ajattelin sanoa "Hanki poikaystävä, se on naisille helppoa", mutta näköjään oletkin tämän osuuden jo hoitanut. Mies on varmasti valmis sinut elättämään ja pitämään sinusta huolta, joten näköjään sulla ei mitään ongelmaa oikeastaan olekaan.

Mua helpottaa ajatus että ei ihmisen tarvitse aina olla onnellinen ja nauttia elämästä.Joskus riittää että henki kulkee .Hyväksyy ne vaikeat asiat ja menetykset ja varsinkin hyväksyy ne huonot fiilikset eikä väkisin yritä vähätellä niitä ja muuttaa huonoa fiilistä hyväksi.Että oppii kestämään sen kun tuntuu paskalta.

Tunteet menee aina ohi, ei saisi alkaa rypemään tunteissa muttei toisaalta pyristellä vastaankaan.

Olen itse ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana enemmän työttömänä kuin töissä. Minulla on yksi alakoululainen lapsi ja suhde lapsen isään on olemassa, mutta ei meillä tunnu mitään yhteistä olevan. Emme oikeastaan jaa tätä elämää yhdessä, vaikka parisuhteessa olemmekin.

Olen kokenut sen vaiheen kun töitä etsi pakkomielteisesti, vaikka ei siitä mitään hyötyä ollut. Olin vaan ihan loppu. Tämän työttömyys jakson (alkoi viime syksynä) olen ottanut rauhallisemmin. Vaikka töitä haenkin niin en niin pakonomaisesti kuin ennen. Ironiselta tuntuu, että nyt kun olen keskittynyt muuhunkin (kuten kuntoiluun ja kielten opiskeluun) sairastuin refluksiin, eikä ole mitään pientä närästystä vaan puolen vuoden ajan joka öistä happojen suuhun nousua, joka aiheuttanut pahoja kurkku-, nenänielu- ja hammaskipuja.

Joskus on vain niitä aikoja kun pitää olla itselleen armollinen ja keskittyä täysin omaan hyvinvointiin ja päivistä selviämiseen. Sitten kun fyysinen ja henkinen kunto sallii yrittää tehdä mahdollisuuksien mukaan niitäkin asioita, jotka tuottaa itselle iloa.

Oon vähän samassa jamassa. Työttömäksi valmistuin. Mua lohduttaa ajatella että monella on sama asia meneilläään. Ja toisaalta en koe että ammattini tai työssä olo tekisi minusta yhtään erilaista ihmistä, mitä olen ilman niitä. Elämä kantaa, asioita tapahtuu ja mikään ei ole varmaa, on vaan meidän menneitä ehdollistuneita ajatuksia ja tunteita asioista jotka tuntuu tutulta/varmalta/epävarmalta. Yks päivä tässä tajusin että itse olen ollut liian takertunut mielikuvaan itsestäni tässä ammatissa mihin valmistuin. Näin aiemmin oman tulevaisuuteni jossa teen tätä työkseni. Olin takertunut siihen mielikuvaan itsestäni. Mutta tajuan nyt, että olen minä ja yhtä arvokas, teen sitten siivoojan töitä tai oman alan töitä. Miksi en olisi? Usein itselleen on helppo olla ankara, jos joku ystävä olisi samassa tilanteessa niin tukisin häntä ehdottomasti.