Ylen aamu tv.n punavuorelaisperhe.

Mielestäni olisi lastensuojeluilmoituksen paikka. Lapsella on oikeus terveelliseen ja turvalliseen kasvuympäristöön, johon kuuluu muun muassa oma huone. Emme elä enää mitään 70-lukua.

Riippuu niin paljon perheestä.

Meitä on neljä, ja neliöitä n. 200. Vähempi ei riittäisi.

Mitä sillä on väliä? Monenlaisessa voi elää ja hyvää elämää. Ei neliöt ole yhtä kuin hyvä elämä. Onko sulla elämää?

Oho ja kun heillä on eri prioriteetit ja meillä ihan toisenlaiset.

Onkohan ne onnellisia? Onko hevonkukussa asuvat jättineliöperheet onnellisia? Kuka on onnellisempi?

Minusta he vaikuttivat oikein tyytyväiseltä ja iloiselta perheeltä. Jutussakin todettiin, että tämä ajatus siitä että jokaisella pitäisi olla oma huone on murentumassa. Enemmän henkilökohtaisella tasolla totean myös että itseäni ahdistaisi se tavaramäärä, mikä heilläkin oli joka paikassa. Mutta ehkä kaikkeen tottuisi, jos olisi pakko ja toisaalta kyseisen perheen kohdalla on oma valinta.

Luulen että heillä homma toimii vielä sen pari vuotta, kun lapset ovat pieniä.

Vierailija kirjoitti:

Minusta he vaikuttivat oikein tyytyväiseltä ja iloiselta perheeltä. Jutussakin todettiin, että tämä ajatus siitä että jokaisella pitäisi olla oma huone on murentumassa. Enemmän henkilökohtaisella tasolla totean myös että itseäni ahdistaisi se tavaramäärä, mikä heilläkin oli joka paikassa. Mutta ehkä kaikkeen tottuisi, jos olisi pakko ja toisaalta kyseisen perheen kohdalla on oma valinta.

Ajatus omasta huoneesta -mentaliteetti on murenemassa vain pääkaupunkiseudulla, jossa yritetään vakuuttaa perheille, että kaikki on hyvin ja vanhempien seksi sujuu näppärästi, vaikka samassa huoneessa asuisi 5 ihmistä. Näin siksi, että asunnot ovat kalliita ja ne halvemmat ja suuremmat kämpät on kaupunkisuunnittelijoiden mielestä liian kaukana ja yhdyskuntarakenteen kannalta vääränlaisia. Siksi meille kerrotaan, että on ihan kiva asua ahtaasti ja kaikki on tyytyväisiä, vaikka osalla porukasta ei ole omaa sänkyä. Tärkeintä on ratikakiskot lähikadulla ja hyvät harrastusmahdollisuudet.

Itse en mahtuisi tuollaisen porukan kanssa noin pieneen asuntoon. 61,5m2 on oikeasti todella vähän. Hirveät määrät tavaraa joka paikassa asunnossa, mutta jos tykkää asua kirpputorinomaisessa kodissa, niin eipä se minulle kuulu.

Järkyttävän paljon neliöitä vievää tavaraa ja roinaa. Muuten yks lysti miten kukakin asuu.

Other people stuff is shit.

Jonkun mielestä ok noin ja jonkun ei. Jokainen saa päättää omasta puolestaan onneksi varojensa puitteissa.

Meillä on yli 160 neliötä ja lapset haluaa olla samassa huoneessa, toinen jo kouluikäinen. Onhan tuo pieni asunto en mä sillä, mutta sopu sijaa antaa. Eniten ihmetyttää mihin kaikki tarpeelliset urheiluvälineet, kausivaatteet jne mahtuu.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on yli 160 neliötä ja lapset haluaa olla samassa huoneessa, toinen jo kouluikäinen. Onhan tuo pieni asunto en mä sillä, mutta sopu sijaa antaa. Eniten ihmetyttää mihin kaikki tarpeelliset urheiluvälineet, kausivaatteet jne mahtuu.

Noissa vanhoissa kerrostaloissa on verkkokellarit tai ullakko. Ei urheiluvälineitä tai kausivaatteita ole tarkoituskaan säilyttää asunnossa sisällä.

Lapsena meillä oli 4 jäsentä perheessä ja asuttiin sekä 110 neliöisessä että 90 neliöisessä. Kummatkin toimivat hyvin, mutta en voisi kuvitella asumista niin, että kaikilla ei olisi omia huoneita. Pienet lapset voivat toki olla yhteisessä huoneessa, mutta kyllä kouluikäiset jo kaipaavat omaa tilaa/rauhaa.

Kun minä olin pieni (80 luvulla), naapurirapussa asui perhe, jossa aikuisten lisäksi neljä lasta. Asuivat 65 neliön kaksiossa. Tytöillä oli makuuhuone, pojilla olohuone, vanhemmilla oli parvisänky eteisessä. Olohuoneen virkaa toimitti isohko keittiö, jossa seinälle taitettava ruokapöytä. Ruokailua varten sohva nostettiin eteiseen parvisängyn alle, pöytä levitettiin esiin ja lasten huoneista haettiin tuolit pöydän ympärille.

Sitä tappelun määrää siinä perheessä. Lapset viettivät enimmäkseen aikaa ulkona pahanteossa, kun ei sisälle sopinut rauhoittumaan. Isä vietti illat taloa rakentamassa ja äiti yritti hallita kaaosta kotona. Kun talo saatiin asuttavaan kuntoon, perhe muutti sinne keskeneräiseen taloon. Vuotta myöhemmin tuli ero. Äiti muutti lasten kanssa vuokra kolmioon, mies alkoholisoitui, keskeneräinen talo jäi kesken ja myymättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta he vaikuttivat oikein tyytyväiseltä ja iloiselta perheeltä. Jutussakin todettiin, että tämä ajatus siitä että jokaisella pitäisi olla oma huone on murentumassa. Enemmän henkilökohtaisella tasolla totean myös että itseäni ahdistaisi se tavaramäärä, mikä heilläkin oli joka paikassa. Mutta ehkä kaikkeen tottuisi, jos olisi pakko ja toisaalta kyseisen perheen kohdalla on oma valinta.

Ajatus omasta huoneesta -mentaliteetti on murenemassa vain pääkaupunkiseudulla, jossa yritetään vakuuttaa perheille, että kaikki on hyvin ja vanhempien seksi sujuu näppärästi, vaikka samassa huoneessa asuisi 5 ihmistä. Näin siksi, että asunnot ovat kalliita ja ne halvemmat ja suuremmat kämpät on kaupunkisuunnittelijoiden mielestä liian kaukana ja yhdyskuntarakenteen kannalta vääränlaisia. Siksi meille kerrotaan, että on ihan kiva asua ahtaasti ja kaikki on tyytyväisiä, vaikka osalla porukasta ei ole omaa sänkyä. Tärkeintä on ratikakiskot lähikadulla ja hyvät harrastusmahdollisuudet.

Ennen asui 10 henkeä samassa huonessa ja lapsien määrästä saattoi päätellä, että seksi sujui. eikö nykyään ole mitään muuta mielessä kuin seksi? huoh

Mun mielestä lapsille tulee oma huone ajankohtaiseksi ehkä silloin kun menee kouluun tms. Me asuttiin samoilla huudeilla pienenä, meillä oli 200 neliön kämppä mutta koska lapsia oli neljä niin ei meillä ollut kaikille omia huoneita. Tilaa oli kyllä ihan mainiosti. En koe traumatisoituneeni siitä, että sain ensimmäisen oman huoneeni 12-vuotiaana.

Tärkeintähän on että perhe on onnellinen, ymmärrän hyvin halun asua keskustassa kaikkien palveluiden lähellä. Itsekin Punavuoressa kasvaneena pidän sitä mainiona paikkana lapsiperheelle.

Meillä on molemmilla lapsilla omat huoneet, mutta siitä huolimatta kouluikäinenkin notkuu kaikkinpäivät olohuoneessa muiden mukana. Omassa huoneessaan käy vain nukkumassa ja murjottamassa. Läksyt tekee lattialla tai ruokapöydällä. Samoin nuorempi. Lelut keskaa joka kerta olohuoneeseen. Jos tavara ei olisi näin paljon, pärjäisivät varmaan yhteisessä huoneessa.

Mä en ole koskaan oikein ymmärtänyt tätä oman huoneen merkityksellisyyttä. Itse kasvoin perheessä, jossa olis 7 henkeä eikä meillä koskaan ollut omia huoneita. Oma koulupöytä oli jokaisella, mutta ei me niiden ääressä koskaan läksyjä tehty vaan keittiön pöydällä, ihan hyvässä sovussa. Isäni perheessä oli kuusi lasta ja omaa tilaa sai kesäisin aitan vintillä nukkuessa. Ihminen sopeutuu. Ei ole mitään yleispäteviä tilavaatimuksia, joihin kaikilla joko olisi halua tai edes mahdollisuutta. Suomessa.

Mitä enemmän ihmisiä haluaa asua samalla pienellä alueella, sitä kalliimmaksi tila käy. Helsingissa tilaa on ruhtinaallisesti verrattuna esimerkiksi Tokioon.

Mieluummin ahtaasti Punavuoressa kuin paljon tilaa jossain perähikiällä.