Lue keskustelun säännöt.
Paniikkihäiriöinen mies
16.05.2016 |
Mielipiteitä kaivataan. Ja kokemuksia myös jos joltain löytyy.
Kannattaako paniikki-/ahdistuneisuushäiriöisen miehen kanssa yrittää kehittää mitään vakavampaa? Tää oma mies on aika ajoin ihan ok. On onnellinen ja tyytyväinen minuun/ elämäämme ja omaan elämäänsä. Sitten taas toisinaan ahdistuu ja vetäytyy kuoreensa. Huomaa hyvin läheisyyden hiipumisesta ja yleisestä olemuksesta. Aina ahdistuksen ollessa päällä miettii jaksaako tätä "hälinää" joka minun kodissani vallitsee. Mulla siis vuoroviikoin lapseni ja kaksi koiraa jotka ei tosiaankaan kiipeile pitkin seiniä. Sitten taaa ahdistuksen kaikotessa asia ei häiritse ilmeisesti juurikaan koska ei siitä mainitse.
Nyt taas ahdistuksen tultua mainitsi miettivänsä sopiiko tälläinen hulabaloo hänelle. En tiedä.. Kannattaisiko minun säästää itseäni ja antaa äijän mennä vai miten päin tässä pitäs olla. Toisaalta välitän miehestä, pidän hänen seurastaan ja haluan olla hänen kanssaan. En vain kestä tätä jatkuvaa "varpaillaan oloa" Ja olishan se kiva joskus voida oikeasti sitoutuakin eikä vuodesta toiseen asua erillään ja miettiä koska se ajoittainen ahdistus nyt tekee lopun tästä.
Vai onko mahdollista että miehen ahdistus menee joskus ohi? Hän ehkä tajuaa sen johtuvan mt-ongelmastaan vai mitä. Sori sekava teksti :(
Kommentit (4)
Ei nyt ainakaan ihan vielä viitsis :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut nyt yli 10vuotta ahdistushäiriöisen miehen kanssa.. Alkuun oli kaikki hirveän vaikeaa, mutta mies oli toki silloin nuorempikin. Nykyään on jo helpompaa siinä mielessä ettei mies saa mitään kohtauksia enää. Tarvitsee silti tilaa hirveästi, hälinä saa aikaan pahan olon, hermostuu ja stressaa pienistä asioista. Välilä enemmän ja välillä vähemmän. Välillä tuntuu että Hänelle ideaali elinympäristö olisi mökki keskellä korpea, yksin. Lapsiperhe-elämän kokee todella raskaaksi vaikka meidän lapsi on jo kiltti koululainen. Itse en tuohon miehen ahdisteluun ole enää lähtenyt mukaan, annan tilaa ja aikaa levätä kun tarvitsee, mutta en ole varpaillani. Ja vaikka ahdistus on aika iso osa, niin hyvät puolet hänessä vievät kuitenkin voiton. Hän muistaa myös huomioida vastaavasti minua, ja myös pahoittelee käytöstään jos on ollut ihan törppö.
Kiitos sulle vastaukstasi :) Eli elämä häiriön kanssa saattais jopa onnistua. Tuntuu vaan pahalta että aina ahdistuksen iskiessä se kohdistuu myös minuun ja aletaan miettiä pidetäänkö minusta sittenkään tarpeeksi jne jne.
Jätä se sika