Miten teillä on "naksahtaut" kolmenkympin kriisiss?

Kyllä - kaikki klassiset: sain 3. lapsen, lähdin opiskelemaan ja erosin miehestäni. Kaikki 3 vuoden sisällä.

Tajusin oman arvoni ja  ettei mies siitä muutu  (kunnollinen mutta kylmä) joten mielummin yksin lasten kanssa kuin ilman rakkautta ydinperheenä. Ja elämä parani heti 110% kaikilla.

Mitä toi otsikko on suomeksi?

Eihän 30v ole mitään, mielestäni 40v on enemmänkin "kriisialtista aikaa"....

30v ihminen on vielä selkeästi nuori, mutta 40v on taitekohta jossa ei enää ole nuori varsinaisesti....

En tiedä, en ole niin kamalan vanha :D

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, en ole niin kamalan vanha :D

Perus :D

30-vuotiaana elämän suuntaa ehtii vielä muuttaa ja ehkä sen tskia toiset päätyvät radikaaleimpiin ratkaisuihin kuin nelikymppisenä. Itse mietin, haluanko enempää lapsia ja pelkään olenko valinnut väärän miehen, vielä ehtisi vaihtaa.

Kolmikymppisenä ei mitään mutta nelikymppisenä aloin etsiä sisältöä tyhjään elämään... Ihastuin toiseen mieheen ja petin hänen kanssaan miestäni. Mies sai tietää ja tässä nyt sitten sinkkuna elelen ilman miestä, ilman lapsiani. Että näin! :-(

Ei kannata kriisiytyä näin pahasti ainakaan.

Jonkunnäköinen kriisi oli kolmekymppisenä mutta se ei ollu mitään verrattuna 40-kriisiin. Pistin elämäni kokonaan uusiksi vähän ennen kun täytin 40. Työ, ero, uusi mies (naimisiin uuden miehen kanssa), eron myötä myös uusi koti. Käytännössä rakensin uuden täysin erilaisen elämän. Niin ja laihduin noin 20 kiloa

Silloin olin nuori joten ei ollut kriisiä. 40v. kriisi on paha. Sitä on vieläkin.

46v.

Minun kolmenkympin kriisini täyttää 27.

35, ei kriisiä.

Kamalaa, miten jotkut eroavat kunnollisista miehistä.

Itselle tämä kolmenkympin kolkutteleminen on osoittautunut todelliseksi kriisiksi. Tuntuu, että lähipiirin ihmiset tietävät, mihin menevät elämässä, ja itse vain seilailen. Tuntuu, etten työelämässä ole päässyt vielä mihinkään, sillä olen opiskelija ainakin vielä pari vuotta. Muut ystäväni ovat tehneet siinä vaiheessa uraa jo vuosia. Hieman tosin lohduttaa, että ala on niitä harvoja melko varmasti työllistäviä, mutta nuoren haahuilin monta vuotta etsien omaa polkuani. Harmittaa myös, että työkokemusta on kertynyt lähinnä hanttihommista.

Kipuilen myös lasten hankkimisten kanssa. En tiedä haluanko lapsia vai en. Eikä tiedä kumppanikaan. Toisaalta lapset tuskin ovat ajankohtaisia muutenkaan ennen kuin olen opiskelut saanut päätökseen, mutta silloin olen jo VANHA.

Myös pitkäaikaiset kaverisuhteet tuntuvat ottavan osumaa, kun kasvamme eri suuntiin, vaikkakin vielä suurin osa onkin lapsettomia. Uusiakaan kavereita ei tunnu tällä hetkellä löytyvän, joten sosiaalinen elämäkään ei ole niin vilkasta kuin voisi toivoa. Itselle mies ei riitä kaveriksi, vaan kaipaan muutakin seuraa.

Kaikin puolin siis on elämänsuunta hukassa, suhteeseeni olen aika tyytyväinen ja olen terve, mutta muut osa-alueet elämässä kaipaisivat kohennusta kipeästi.

Mä luulin että mulla oli kamala ikäkriisi, kun täytin 30 vuotta. Ei ollut mitään siihen verrattuna, kun täytin 40 ja aloin elää jo viidenkympin kriisiä. Siis VAIN 10 vuotta siihen, että tulee 50 vuotta mittariin. APUAAAAA!!!!!! Vanhuus lähenee ja valoa kohti kuljetaan.

Tuntuu että alan löytää itseni. Uskon että läheiseni saattavat kokea etteivät tunne minua enää mutta minusta tuntuu että se vanha tunnistettava minä en ole ollut minä kaikilta osin vaan olosuhteeni.

Nyt itsenäisenä kolmekymppisenä naisena alan tietää kuka olen heikkouksineni, vahvuuksineni ja toiveineni ja ne toiveet saattavat olla jotain ihan muuta kun aiemmin olen edes uskaltanut myöntää.

Kyllä nelikymppisenä kerkeää vielä elämän suuntaa vaihtamaan. Itse suunnittelen opintoja kun lapset on tehty. Tuntuu että elämä muutenkin on alkanut vasta kolmekymppisten jälkeen. Vaikka kyllä itsekin kriiseilin rankasti. Tein lapsen idiootin kanssa, olin yh, menin naimisiin toisen idiootin kanssa kolmen kuukauden seurustelun jälkeen. Erottiin ja tapasin nykyiseni. Nyt elämä on mukavaa, yhteisiä lapsiakin on. Opinnot ja työelämä kutsuu. Myöhemmin vanhuus, hauta ja valo tunnelin päässä.

Mulla ei ole ollut  mitään 40v eikä 50v kriisiä vaan elämä on ollut hyvää ja onnellista tuon kolmenkympin hässäkän jälkeen. Lapsista kasvoi upeita aikuisia ja heillä elämä on mallillaan kaikin tavoin. Ehdin vielä saamaan nykyisen mieheni kanssa kuopuksen joka on jo teini.

Hyvä että "naksahti" enkä uhrannut itseäni.

1

Ei vielä mitenkään, kun en mitenkään keksi miten voisin parantaa elämääni rikkomatta perhettämme. Mies luistaa vastuistaan minkä ehtii ja minä sitten hoidan kaiken. Lapset rakastavat isäänsä eikä miehen töppäilyt vaikuta lapsiin. Olen miettinyt erilaisia vaihtoehtoja, jotta jaksaisin tätä. Itsemurha tuntuu houkuttelevimmalta ratkaisulta tässä vaiheessa.

Jännä huomata, että monella 30v kriisi liittyy perheeseen. Lähestyvät tasavuosisynttärit ovat saaneet itseni miettimään kulunutta nuoruutta, joka on mennyt varsin pitkälle töitä tehdessä. Hauskaa olisi voinut pitää enemmän. Sama fiilis oli toisaalta jo parikymppisenä, kun "hurjin nuoruus" tuntui jo silloin olevan ohi.

On todennäköistä, että kriisi johtaa kohdallani parisuhteen päättymiseen. Perhettä rakastavalle ja lapsista pitävälle tyttöystävälle 30v on viimeinen hetki käynnistää lasten hankinta. Hankkikoon perheensä jonkun toisen kanssa.

Itse ajattelin juosta ja lujaa. Kun vielä pystyy.

Ei minulla naksahtanut mitenkään erityisesti, jos sillä tarkoitetaan sitä, että teki radikaaleja ratkaisuja vaikka kaikki oli hyvin. Enemmän se ikä meni siihen, että oppi sopeutumaan elämän kupruihin, hyväksymään oman keskeneräisyytensä ja kestämään pettymyksiä, todella isojakin sellaisia.  Kolmenkympin kieppeillä oli rankkaa aikaa. Lähes kaikki ongelmat olivat kuitenkin omien valintojeni seurausta eikä niitä kriiseilemällä ratkaista, saati että niitä voisi paeta tai vaan aloittaa jossain alusta, kun päätökset elämässä koskevat siinä iässä usein muitakin ihmisiä kuin vain itseä. Enemmän se vaatii sellaista "eteenpäin sanoi mummo lumessa" - asennetta, että otetaan ongelma kerrallaan, kohdataan se, ratkaistaan se (ja samalla kestetään se sietämätön vaihe jossa täytyy tunnustaa ne omat viat ja huonot käyttäytymismallit) ja sen jälkeen otetaan uusi ongelma ja ratkaistaan sitten sekin. Kunnes alkaa vähän helpottaa ennen kuin edessä on taas uudet ongelmat.

Kolmikymppisenä vastoinkäymiset ja ongelmat tekivät vihaiseksi. Kun oma ego otti osumaa, se tuntui aina jotenkin vääryydeltä.  Nyt ne ottaa vastan sellaisella asenteella, että no niinpä tietenkin, miksipä ei mullekin tulisi hankaluuksia kun muillekin tulee.