Lue keskustelun säännöt.
Onko elämäsi tärkein päämäärä parisuhde?
15.05.2016 |
Parisuhdepuhetta tuntuu nyt tunkevan joka tuutista; landemiehet jäävät ilman naista, av:n hyvätuloinen nainen ei löydä miestä, lassukat ovat liian lassukoita ja uratykki on liian uratykki. Hohhoijakkaa. Olen itse sinkku ja toivon vielä elämässäni päätyväni parisuhteeseen, mutta siihen asti teen omia juttujani. Välillä mietin kyllä sitäkin, että olisiko parisuhteettomuus edes suuri ongelma - itseisarvo parisuhde ei ainakaan ole. Ajattelen elämän mahdollisesti osoittavan minulle henkilön, joka herättää sen halun pariutua. Sille ihmisille on paikka, mutta ei se paikka ole auki jatkuvasti, vaan vaatii sen tietyn henkilön, joka tulee jos on tullakseen. Lukemani perusteella usein sinkkuus tuntuu nimenomaan olevan sitä, että valutaan jopa ihmisinä tyhjiin, kun halutaan se toinen niin kovasti se tila täyttämään. Tyhjä tila tuntuu jopa valtaavan henkilön ja kysynpä vaan, että onko tämä sitten kiinnostavaa? Ei ole! Olkaa ihmiset yksilöinä itselleen kiinnostavia, niin ehkäpä se kiinnostus teitä kohtaan herää muissakin.
Kommentit (52)
Ei todellakaan ole. Olen nähnyt liian monta esimerkkiä siitä, miten parisuhde on pilannut henkilön elämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en koe, että parisuhde sinänsä, vaan löytää vierelleni joku, jolle mä merkitsen ja mielellään paljon. Ja joka merkitsee minulle paljon. Miksi ihmeessä mä haluaisin yksin elää? Siis osaan olla yksin mutta se tuntuu jotenkin merkityksettömältä. Aivan kuin en merkitsisi kellekään mitään.
Miksi oma merkityksesi tulee itsesi ulkopuolelta?
Vanhempani eivät antaneet arvoa minun mielipiteilleni itsestäni.
Voisiko asian korjata sen sijaan, että jatkaa samaa mallia aikuisuudessa?
Jos se arvo omille mielipiteille itsestä pitää saada ulkopuolelta niin sitten se korjaantuu varmaan kun saan arvon mielipiteilleni itsestäni itseni ulkopuolelta. Näin sen koen. Koska en pysty itse olemaan omien mielipiteitteni itsestäni takana varmasti, koska en tiedä ovatko ne haitallisia vai hyviä. Että pitääkö minun muuttua vai kelpaanko tällaisena kuin olen. Ja siis mulla on kumppani, joka tukee minua tässä mutta se on hidasta.
Eli olet jo luovuttanut.
En ole, kuinka niin? Jos mieheni viestii, että kelpaan tällaisena eli niine ajatuksineni, joita ajattelen itsestäni niin silloinhan alan parantua. Että ne ovat siis hyviä ajatuksia ja jos joukossa on vähemmän hyviä niin kelpaan silti, koska kukaan ei ole täydellinen.
Tietysti arvostelevan kumppanin kanssa näin ei kävisi, mutta mieheni ei arvostele, siinä hän onkin niin ihmeellinen.Jos tavoitteesi on rakastavan suhteen kautta parantaa itsetuntoasi, niin olet kyllä oikealla tiellä. Tärkeää on nimenomaan käyttää rakkautta rakennusvälineenä, eikä laastarina kipeässä haavassa.
No on se tarkoitus tai alunperin oli tarkoitus voida hyvin toisen avulla mutta sittemmin se on kääntynyt minän paranemisen tukemiseen. En tiedä miten tuo laastari siis eroaa rakkauden parantavuudesta? Mietin joskus onko mieheni minulle vain laastari, joka parantaa haavan. Tosin aika pitkäikäinen laastari, jolle koen olevani velkaa, vaikka mies sanoo, että en ole. Että olen kuulemma vapaa.
Kaipa se ero mitataan siinä, että onko itsetuntosi parantunut? Prosessi on hidas, mutta tavoite kai on, että sinulla olisi vielä joskus terve itsetunto (=annat itse itsellesi merkityksen, mies vain tukee tätä käsitystä). Mutta niin kauan kun merkitys tulee mieheltä, niin tekemistä vielä riittää. Ja toki olet vapaa, olet sinäkin antanut varmasti miehelle mitä hän on kaivannut, koska on vierelläsi pysynyt.
Joo niin olenkin (hän on sanonutkin sen, koska hyväksikäyttö ei ollut tarkoitukseni ja olen ollut avoin siitä missä mennään) mutta olen terapiassa koska yksin ei mies olisi pystynyt olemaan koko apu, mutta hänen hyväksyvä jne. suhtautumisensa on ollut minulle korvaamaton tuki prosessissa.
Terapia on sitten seuraava askel tai taso prosessin loppuun viemisessä. Sitä vain ihmettelen, että jos kokisin olevani jotenkn merkityksellinen yksin niin jäänkö sitten yksin kuten muutkin täällä? Minusta yksinoleminen on vähän tylsää, vaikka kaipaankin omaa tilaa. Haluaisin silti, että joku pitää minua merkityksellisenä itselleen. Vai enkö ole vain vielä parantunut? :)
Mukava kuulla, että olet hakenut keskusteluapua asiaan, vaikka miehesi on ollut tukenasi myös. Parisuhde kun ei voi olla kuitenkaan hoitosuhde. Mitä tuohon yksinoloon tulee, niin merkittävä oivallus on se, että tietyllä tapaa olet elämässä aina yksin. Tärkeintä on se, että olet kuitenkin itsellesi läsnä. Eikä tämä poissulje sitä, että haluaa viettää jonkun kanssa aikaa ja olla parisuhteessa. Hyvä itsetunto ei siis muuta sinua erakoksi;) Kun olet itsellesi merkityksellinen, niin voit alkaa antamaan merkitystä myös muille - olet tällöin enemmän plussaa kuin miinusta. Ja se on kivaa se :)
Nuorempana parisuhteisiin päätyi, kun rakastui. Olen kuitenkin aina ollut loppujen lopuksi todella onneton parisuhteissa, kun minua on yritetty muuttaa tai hallita ja erot ovat olleet helpotuksia. Nyt en enää halua ainakaan asua yhdessä kenenkään kanssa, kevyemmät suhteet sopivat minulle paremmin. Olen paljon onnellisempi sinkkuna kuin koskaan parisuhteissa.
Tällä hetkellä on. Muuten on elämä mallillaan, mutta kokemuksesta tiedän, että se on vielä paljon parempaa rakastava kumppani vierellä. En usko, että voin sinkkuna olla niin onnellinen kuin olen parisuhteessa. En dissaa ketään, joka haluaa pysyä yksin, joten toivoisin samaa myös itselleni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en koe, että parisuhde sinänsä, vaan löytää vierelleni joku, jolle mä merkitsen ja mielellään paljon. Ja joka merkitsee minulle paljon. Miksi ihmeessä mä haluaisin yksin elää? Siis osaan olla yksin mutta se tuntuu jotenkin merkityksettömältä. Aivan kuin en merkitsisi kellekään mitään.
Miksi oma merkityksesi tulee itsesi ulkopuolelta?
Vanhempani eivät antaneet arvoa minun mielipiteilleni itsestäni.
Voisiko asian korjata sen sijaan, että jatkaa samaa mallia aikuisuudessa?
Jos se arvo omille mielipiteille itsestä pitää saada ulkopuolelta niin sitten se korjaantuu varmaan kun saan arvon mielipiteilleni itsestäni itseni ulkopuolelta. Näin sen koen. Koska en pysty itse olemaan omien mielipiteitteni itsestäni takana varmasti, koska en tiedä ovatko ne haitallisia vai hyviä. Että pitääkö minun muuttua vai kelpaanko tällaisena kuin olen. Ja siis mulla on kumppani, joka tukee minua tässä mutta se on hidasta.
Eli olet jo luovuttanut.
En ole, kuinka niin? Jos mieheni viestii, että kelpaan tällaisena eli niine ajatuksineni, joita ajattelen itsestäni niin silloinhan alan parantua. Että ne ovat siis hyviä ajatuksia ja jos joukossa on vähemmän hyviä niin kelpaan silti, koska kukaan ei ole täydellinen.
Tietysti arvostelevan kumppanin kanssa näin ei kävisi, mutta mieheni ei arvostele, siinä hän onkin niin ihmeellinen.Jos tavoitteesi on rakastavan suhteen kautta parantaa itsetuntoasi, niin olet kyllä oikealla tiellä. Tärkeää on nimenomaan käyttää rakkautta rakennusvälineenä, eikä laastarina kipeässä haavassa.
No on se tarkoitus tai alunperin oli tarkoitus voida hyvin toisen avulla mutta sittemmin se on kääntynyt minän paranemisen tukemiseen. En tiedä miten tuo laastari siis eroaa rakkauden parantavuudesta? Mietin joskus onko mieheni minulle vain laastari, joka parantaa haavan. Tosin aika pitkäikäinen laastari, jolle koen olevani velkaa, vaikka mies sanoo, että en ole. Että olen kuulemma vapaa.
Kaipa se ero mitataan siinä, että onko itsetuntosi parantunut? Prosessi on hidas, mutta tavoite kai on, että sinulla olisi vielä joskus terve itsetunto (=annat itse itsellesi merkityksen, mies vain tukee tätä käsitystä). Mutta niin kauan kun merkitys tulee mieheltä, niin tekemistä vielä riittää. Ja toki olet vapaa, olet sinäkin antanut varmasti miehelle mitä hän on kaivannut, koska on vierelläsi pysynyt.
Joo niin olenkin (hän on sanonutkin sen, koska hyväksikäyttö ei ollut tarkoitukseni ja olen ollut avoin siitä missä mennään) mutta olen terapiassa koska yksin ei mies olisi pystynyt olemaan koko apu, mutta hänen hyväksyvä jne. suhtautumisensa on ollut minulle korvaamaton tuki prosessissa.
Terapia on sitten seuraava askel tai taso prosessin loppuun viemisessä. Sitä vain ihmettelen, että jos kokisin olevani jotenkn merkityksellinen yksin niin jäänkö sitten yksin kuten muutkin täällä? Minusta yksinoleminen on vähän tylsää, vaikka kaipaankin omaa tilaa. Haluaisin silti, että joku pitää minua merkityksellisenä itselleen. Vai enkö ole vain vielä parantunut? :)Mukava kuulla, että olet hakenut keskusteluapua asiaan, vaikka miehesi on ollut tukenasi myös. Parisuhde kun ei voi olla kuitenkaan hoitosuhde. Mitä tuohon yksinoloon tulee, niin merkittävä oivallus on se, että tietyllä tapaa olet elämässä aina yksin. Tärkeintä on se, että olet kuitenkin itsellesi läsnä. Eikä tämä poissulje sitä, että haluaa viettää jonkun kanssa aikaa ja olla parisuhteessa. Hyvä itsetunto ei siis muuta sinua erakoksi;) Kun olet itsellesi merkityksellinen, niin voit alkaa antamaan merkitystä myös muille - olet tällöin enemmän plussaa kuin miinusta. Ja se on kivaa se :)
Tuo on minusta jotenkin aivan kauhea asia, että olet elämässä aina yksin. Pitäisikö minun tappaa itseni sen takia? Jos epäonnistun luomaan ihmissuhteita, ja jään yksin? Eikö olisi itserakasta jäädä vain eloon? Ehkä en olisi tärkeä kenellekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kornia ehkä, mutta kyllä mä olen aina kokenut, että parisuhde on se mun juttu. Ei sillä, että tyytyisin huonoon suhteeseen tai oisin kynnysmatto, mutta mun päämäärä elämässä on onnellisuus ja rakkaus.
Enkä määritä itseäni sen kautta, olen paljon enemmänkin kuin parisuhteen puolikas. Me ollaan molemmat aika itsenäisiä ihmisiä, mutta se fiilis, että joku joka ymmärtää sua täysin, rakastaa sua takasin ja on valmis jakamaan elämänsä sun kanssa.. En oo vielä kokenut mitään samanmoista, joka saa mut ihan hehkumaan onnesta niin paljon. On mulla ystäviä, jotka puolestaan sanoo, että ne on aina halunnu ne lapset ja olla vanhempi. Ja ne on onnellisimmillaan ne asiat saavutettuaan.
Eihän se pelkkä parisuhde mua täysivaltaisen onnelliseksi tee, mutta jos mun onnellisuustekijöistä tehtäisiin piirakkakuvio, se rakkaus (parisuhde) olis varmaan isoin lohko siinä (tosin taiteilu tulee hyvin liki toisena suurena tekijänä). Näin oon aina tuntenu, enkä oo sille ikinä mitään voinu. Mä vaan olen sellainen.
Vauvasta vaariin me tarvitsemme kosketusta/ihokontaktia.
Missäs sen paremmin toteuttaa kuin rakastavassa parisuhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en koe, että parisuhde sinänsä, vaan löytää vierelleni joku, jolle mä merkitsen ja mielellään paljon. Ja joka merkitsee minulle paljon. Miksi ihmeessä mä haluaisin yksin elää? Siis osaan olla yksin mutta se tuntuu jotenkin merkityksettömältä. Aivan kuin en merkitsisi kellekään mitään.
Miksi oma merkityksesi tulee itsesi ulkopuolelta?
Vanhempani eivät antaneet arvoa minun mielipiteilleni itsestäni.
Voisiko asian korjata sen sijaan, että jatkaa samaa mallia aikuisuudessa?
Jos se arvo omille mielipiteille itsestä pitää saada ulkopuolelta niin sitten se korjaantuu varmaan kun saan arvon mielipiteilleni itsestäni itseni ulkopuolelta. Näin sen koen. Koska en pysty itse olemaan omien mielipiteitteni itsestäni takana varmasti, koska en tiedä ovatko ne haitallisia vai hyviä. Että pitääkö minun muuttua vai kelpaanko tällaisena kuin olen. Ja siis mulla on kumppani, joka tukee minua tässä mutta se on hidasta.
Eli olet jo luovuttanut.
En ole, kuinka niin? Jos mieheni viestii, että kelpaan tällaisena eli niine ajatuksineni, joita ajattelen itsestäni niin silloinhan alan parantua. Että ne ovat siis hyviä ajatuksia ja jos joukossa on vähemmän hyviä niin kelpaan silti, koska kukaan ei ole täydellinen.
Tietysti arvostelevan kumppanin kanssa näin ei kävisi, mutta mieheni ei arvostele, siinä hän onkin niin ihmeellinen.Jos tavoitteesi on rakastavan suhteen kautta parantaa itsetuntoasi, niin olet kyllä oikealla tiellä. Tärkeää on nimenomaan käyttää rakkautta rakennusvälineenä, eikä laastarina kipeässä haavassa.
No on se tarkoitus tai alunperin oli tarkoitus voida hyvin toisen avulla mutta sittemmin se on kääntynyt minän paranemisen tukemiseen. En tiedä miten tuo laastari siis eroaa rakkauden parantavuudesta? Mietin joskus onko mieheni minulle vain laastari, joka parantaa haavan. Tosin aika pitkäikäinen laastari, jolle koen olevani velkaa, vaikka mies sanoo, että en ole. Että olen kuulemma vapaa.
Kaipa se ero mitataan siinä, että onko itsetuntosi parantunut? Prosessi on hidas, mutta tavoite kai on, että sinulla olisi vielä joskus terve itsetunto (=annat itse itsellesi merkityksen, mies vain tukee tätä käsitystä). Mutta niin kauan kun merkitys tulee mieheltä, niin tekemistä vielä riittää. Ja toki olet vapaa, olet sinäkin antanut varmasti miehelle mitä hän on kaivannut, koska on vierelläsi pysynyt.
Joo niin olenkin (hän on sanonutkin sen, koska hyväksikäyttö ei ollut tarkoitukseni ja olen ollut avoin siitä missä mennään) mutta olen terapiassa koska yksin ei mies olisi pystynyt olemaan koko apu, mutta hänen hyväksyvä jne. suhtautumisensa on ollut minulle korvaamaton tuki prosessissa.
Terapia on sitten seuraava askel tai taso prosessin loppuun viemisessä. Sitä vain ihmettelen, että jos kokisin olevani jotenkn merkityksellinen yksin niin jäänkö sitten yksin kuten muutkin täällä? Minusta yksinoleminen on vähän tylsää, vaikka kaipaankin omaa tilaa. Haluaisin silti, että joku pitää minua merkityksellisenä itselleen. Vai enkö ole vain vielä parantunut? :)Mukava kuulla, että olet hakenut keskusteluapua asiaan, vaikka miehesi on ollut tukenasi myös. Parisuhde kun ei voi olla kuitenkaan hoitosuhde. Mitä tuohon yksinoloon tulee, niin merkittävä oivallus on se, että tietyllä tapaa olet elämässä aina yksin. Tärkeintä on se, että olet kuitenkin itsellesi läsnä. Eikä tämä poissulje sitä, että haluaa viettää jonkun kanssa aikaa ja olla parisuhteessa. Hyvä itsetunto ei siis muuta sinua erakoksi;) Kun olet itsellesi merkityksellinen, niin voit alkaa antamaan merkitystä myös muille - olet tällöin enemmän plussaa kuin miinusta. Ja se on kivaa se :)
Tuo on minusta jotenkin aivan kauhea asia, että olet elämässä aina yksin. Pitäisikö minun tappaa itseni sen takia? Jos epäonnistun luomaan ihmissuhteita, ja jään yksin? Eikö olisi itserakasta jäädä vain eloon? Ehkä en olisi tärkeä kenellekään.
Sinä synnyt tähän maailmaan yksin, olet vastuussa omista valinnoistasi ja omasta onnellisuudestasi. Vastuu elämästäsi on vain sinulla ja siinä mielessä olet yksin. Sinut laitetaan arkkuunkin yksin. Se on elämän reaaliteetti, me olemme kaikki samassa tilanteessa. Eikä yksin oleminen ole mikään kirosana ja saatanasta.
Ihmissuhteet elämässä ovat oma lukunsa ja toivottavasti niiltä osin ei kenenkään tarvitse olla yksin (jos ei halua), vaan kaikki voisivat olla yksilöinä suhteissaan. En ymmärrä osaa vastauksestasi, mutta voit unohtaa noi tappamistarinat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en koe, että parisuhde sinänsä, vaan löytää vierelleni joku, jolle mä merkitsen ja mielellään paljon. Ja joka merkitsee minulle paljon. Miksi ihmeessä mä haluaisin yksin elää? Siis osaan olla yksin mutta se tuntuu jotenkin merkityksettömältä. Aivan kuin en merkitsisi kellekään mitään.
Miksi oma merkityksesi tulee itsesi ulkopuolelta?
Vanhempani eivät antaneet arvoa minun mielipiteilleni itsestäni.
Voisiko asian korjata sen sijaan, että jatkaa samaa mallia aikuisuudessa?
Jos se arvo omille mielipiteille itsestä pitää saada ulkopuolelta niin sitten se korjaantuu varmaan kun saan arvon mielipiteilleni itsestäni itseni ulkopuolelta. Näin sen koen. Koska en pysty itse olemaan omien mielipiteitteni itsestäni takana varmasti, koska en tiedä ovatko ne haitallisia vai hyviä. Että pitääkö minun muuttua vai kelpaanko tällaisena kuin olen. Ja siis mulla on kumppani, joka tukee minua tässä mutta se on hidasta.
Eli olet jo luovuttanut.
En ole, kuinka niin? Jos mieheni viestii, että kelpaan tällaisena eli niine ajatuksineni, joita ajattelen itsestäni niin silloinhan alan parantua. Että ne ovat siis hyviä ajatuksia ja jos joukossa on vähemmän hyviä niin kelpaan silti, koska kukaan ei ole täydellinen.
Tietysti arvostelevan kumppanin kanssa näin ei kävisi, mutta mieheni ei arvostele, siinä hän onkin niin ihmeellinen.Jos tavoitteesi on rakastavan suhteen kautta parantaa itsetuntoasi, niin olet kyllä oikealla tiellä. Tärkeää on nimenomaan käyttää rakkautta rakennusvälineenä, eikä laastarina kipeässä haavassa.
No on se tarkoitus tai alunperin oli tarkoitus voida hyvin toisen avulla mutta sittemmin se on kääntynyt minän paranemisen tukemiseen. En tiedä miten tuo laastari siis eroaa rakkauden parantavuudesta? Mietin joskus onko mieheni minulle vain laastari, joka parantaa haavan. Tosin aika pitkäikäinen laastari, jolle koen olevani velkaa, vaikka mies sanoo, että en ole. Että olen kuulemma vapaa.
Kaipa se ero mitataan siinä, että onko itsetuntosi parantunut? Prosessi on hidas, mutta tavoite kai on, että sinulla olisi vielä joskus terve itsetunto (=annat itse itsellesi merkityksen, mies vain tukee tätä käsitystä). Mutta niin kauan kun merkitys tulee mieheltä, niin tekemistä vielä riittää. Ja toki olet vapaa, olet sinäkin antanut varmasti miehelle mitä hän on kaivannut, koska on vierelläsi pysynyt.
Joo niin olenkin (hän on sanonutkin sen, koska hyväksikäyttö ei ollut tarkoitukseni ja olen ollut avoin siitä missä mennään) mutta olen terapiassa koska yksin ei mies olisi pystynyt olemaan koko apu, mutta hänen hyväksyvä jne. suhtautumisensa on ollut minulle korvaamaton tuki prosessissa.
Terapia on sitten seuraava askel tai taso prosessin loppuun viemisessä. Sitä vain ihmettelen, että jos kokisin olevani jotenkn merkityksellinen yksin niin jäänkö sitten yksin kuten muutkin täällä? Minusta yksinoleminen on vähän tylsää, vaikka kaipaankin omaa tilaa. Haluaisin silti, että joku pitää minua merkityksellisenä itselleen. Vai enkö ole vain vielä parantunut? :)Mukava kuulla, että olet hakenut keskusteluapua asiaan, vaikka miehesi on ollut tukenasi myös. Parisuhde kun ei voi olla kuitenkaan hoitosuhde. Mitä tuohon yksinoloon tulee, niin merkittävä oivallus on se, että tietyllä tapaa olet elämässä aina yksin. Tärkeintä on se, että olet kuitenkin itsellesi läsnä. Eikä tämä poissulje sitä, että haluaa viettää jonkun kanssa aikaa ja olla parisuhteessa. Hyvä itsetunto ei siis muuta sinua erakoksi;) Kun olet itsellesi merkityksellinen, niin voit alkaa antamaan merkitystä myös muille - olet tällöin enemmän plussaa kuin miinusta. Ja se on kivaa se :)
Tuo on minusta jotenkin aivan kauhea asia, että olet elämässä aina yksin. Pitäisikö minun tappaa itseni sen takia? Jos epäonnistun luomaan ihmissuhteita, ja jään yksin? Eikö olisi itserakasta jäädä vain eloon? Ehkä en olisi tärkeä kenellekään.
Sinä synnyt tähän maailmaan yksin, olet vastuussa omista valinnoistasi ja omasta onnellisuudestasi. Vastuu elämästäsi on vain sinulla ja siinä mielessä olet yksin. Sinut laitetaan arkkuunkin yksin. Se on elämän reaaliteetti, me olemme kaikki samassa tilanteessa. Eikä yksin oleminen ole mikään kirosana ja saatanasta.
Ihmissuhteet elämässä ovat oma lukunsa ja toivottavasti niiltä osin ei kenenkään tarvitse olla yksin (jos ei halua), vaan kaikki voisivat olla yksilöinä suhteissaan. En ymmärrä osaa vastauksestasi, mutta voit unohtaa noi tappamistarinat.
Ehkä siinä on kyse siitä, että jos ei tunne olevansa tärkeä kellekään (eikä sitä itselleenkään vielä ole) niin tulee mieleen, että miksi edes elää täällä. Sinä varsinkin saat sen kuulostamaan siltä, että ei kiitos. Tuo vastuupuhekin on pelkkää paskaa, kyllä vanhempammekin ovat vastuussa siitä, millaiset eväät antavat meille matkaamme elämään. Jos ne ovat sellaiset, että niillä ei saa oltua kellekään tärkeä, ei edes itselleen samalla kun muut juhlivat keskenään ja yhdessä niin vittuako mä täällä sitten alan kenenkään piikana pyörimään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pakko myöntää, että tavallaan on. Olen tällä hetkellä vasta 19v ja suurin haaveeni on saada lapsia ja vahva parisuhde tietysti :) Kliseistä, mutta näin...Muita päämääriäni on, että haluaisin työssäni päästä auttamaan ihmisiä tai muuttamaan maailmaa jotenkin. Haluaisin myös matkustella paljon. Suurin haave on kuitenkin nuo lapset ja hyvä parisuhde.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en koe, että parisuhde sinänsä, vaan löytää vierelleni joku, jolle mä merkitsen ja mielellään paljon. Ja joka merkitsee minulle paljon. Miksi ihmeessä mä haluaisin yksin elää? Siis osaan olla yksin mutta se tuntuu jotenkin merkityksettömältä. Aivan kuin en merkitsisi kellekään mitään.
Miksi oma merkityksesi tulee itsesi ulkopuolelta?
Vanhempani eivät antaneet arvoa minun mielipiteilleni itsestäni.
Voisiko asian korjata sen sijaan, että jatkaa samaa mallia aikuisuudessa?
Jos se arvo omille mielipiteille itsestä pitää saada ulkopuolelta niin sitten se korjaantuu varmaan kun saan arvon mielipiteilleni itsestäni itseni ulkopuolelta. Näin sen koen. Koska en pysty itse olemaan omien mielipiteitteni itsestäni takana varmasti, koska en tiedä ovatko ne haitallisia vai hyviä. Että pitääkö minun muuttua vai kelpaanko tällaisena kuin olen. Ja siis mulla on kumppani, joka tukee minua tässä mutta se on hidasta.
Eli olet jo luovuttanut.
En ole, kuinka niin? Jos mieheni viestii, että kelpaan tällaisena eli niine ajatuksineni, joita ajattelen itsestäni niin silloinhan alan parantua. Että ne ovat siis hyviä ajatuksia ja jos joukossa on vähemmän hyviä niin kelpaan silti, koska kukaan ei ole täydellinen.
Tietysti arvostelevan kumppanin kanssa näin ei kävisi, mutta mieheni ei arvostele, siinä hän onkin niin ihmeellinen.Jos tavoitteesi on rakastavan suhteen kautta parantaa itsetuntoasi, niin olet kyllä oikealla tiellä. Tärkeää on nimenomaan käyttää rakkautta rakennusvälineenä, eikä laastarina kipeässä haavassa.
No on se tarkoitus tai alunperin oli tarkoitus voida hyvin toisen avulla mutta sittemmin se on kääntynyt minän paranemisen tukemiseen. En tiedä miten tuo laastari siis eroaa rakkauden parantavuudesta? Mietin joskus onko mieheni minulle vain laastari, joka parantaa haavan. Tosin aika pitkäikäinen laastari, jolle koen olevani velkaa, vaikka mies sanoo, että en ole. Että olen kuulemma vapaa.
Kaipa se ero mitataan siinä, että onko itsetuntosi parantunut? Prosessi on hidas, mutta tavoite kai on, että sinulla olisi vielä joskus terve itsetunto (=annat itse itsellesi merkityksen, mies vain tukee tätä käsitystä). Mutta niin kauan kun merkitys tulee mieheltä, niin tekemistä vielä riittää. Ja toki olet vapaa, olet sinäkin antanut varmasti miehelle mitä hän on kaivannut, koska on vierelläsi pysynyt.
Joo niin olenkin (hän on sanonutkin sen, koska hyväksikäyttö ei ollut tarkoitukseni ja olen ollut avoin siitä missä mennään) mutta olen terapiassa koska yksin ei mies olisi pystynyt olemaan koko apu, mutta hänen hyväksyvä jne. suhtautumisensa on ollut minulle korvaamaton tuki prosessissa.
Terapia on sitten seuraava askel tai taso prosessin loppuun viemisessä. Sitä vain ihmettelen, että jos kokisin olevani jotenkn merkityksellinen yksin niin jäänkö sitten yksin kuten muutkin täällä? Minusta yksinoleminen on vähän tylsää, vaikka kaipaankin omaa tilaa. Haluaisin silti, että joku pitää minua merkityksellisenä itselleen. Vai enkö ole vain vielä parantunut? :)Mukava kuulla, että olet hakenut keskusteluapua asiaan, vaikka miehesi on ollut tukenasi myös. Parisuhde kun ei voi olla kuitenkaan hoitosuhde. Mitä tuohon yksinoloon tulee, niin merkittävä oivallus on se, että tietyllä tapaa olet elämässä aina yksin. Tärkeintä on se, että olet kuitenkin itsellesi läsnä. Eikä tämä poissulje sitä, että haluaa viettää jonkun kanssa aikaa ja olla parisuhteessa. Hyvä itsetunto ei siis muuta sinua erakoksi;) Kun olet itsellesi merkityksellinen, niin voit alkaa antamaan merkitystä myös muille - olet tällöin enemmän plussaa kuin miinusta. Ja se on kivaa se :)
Tuo on minusta jotenkin aivan kauhea asia, että olet elämässä aina yksin. Pitäisikö minun tappaa itseni sen takia? Jos epäonnistun luomaan ihmissuhteita, ja jään yksin? Eikö olisi itserakasta jäädä vain eloon? Ehkä en olisi tärkeä kenellekään.
Sinä synnyt tähän maailmaan yksin, olet vastuussa omista valinnoistasi ja omasta onnellisuudestasi. Vastuu elämästäsi on vain sinulla ja siinä mielessä olet yksin. Sinut laitetaan arkkuunkin yksin. Se on elämän reaaliteetti, me olemme kaikki samassa tilanteessa. Eikä yksin oleminen ole mikään kirosana ja saatanasta.
Ihmissuhteet elämässä ovat oma lukunsa ja toivottavasti niiltä osin ei kenenkään tarvitse olla yksin (jos ei halua), vaan kaikki voisivat olla yksilöinä suhteissaan. En ymmärrä osaa vastauksestasi, mutta voit unohtaa noi tappamistarinat.Ehkä siinä on kyse siitä, että jos ei tunne olevansa tärkeä kellekään (eikä sitä itselleenkään vielä ole) niin tulee mieleen, että miksi edes elää täällä. Sinä varsinkin saat sen kuulostamaan siltä, että ei kiitos. Tuo vastuupuhekin on pelkkää paskaa, kyllä vanhempammekin ovat vastuussa siitä, millaiset eväät antavat meille matkaamme elämään. Jos ne ovat sellaiset, että niillä ei saa oltua kellekään tärkeä, ei edes itselleen samalla kun muut juhlivat keskenään ja yhdessä niin vittuako mä täällä sitten alan kenenkään piikana pyörimään.
Toki vanhemmilla on vastuu lapsistaan, mutta oletettavasti sinä olet jo aikuinen ihminen? Onhan se perseestä, jos lapsuusperheen eväät elämään ovat olleet heikot. Tärkeää on se, että aikuisena suunta olisi omaa hyvinvointia tukeva ja se paras tie ei valitettavasti ole ehkä helpoin.
On se kyllä mulla, kun ei ole koskaan ollut rakastunut. Eikä ole koskaan seurustellut miehen kanssa.
Ei ole pitänyt kädestä. Ei ole tanssinut hitaita.