Lue keskustelun säännöt.
Onko elämäsi tärkein päämäärä parisuhde?
15.05.2016 |
Parisuhdepuhetta tuntuu nyt tunkevan joka tuutista; landemiehet jäävät ilman naista, av:n hyvätuloinen nainen ei löydä miestä, lassukat ovat liian lassukoita ja uratykki on liian uratykki. Hohhoijakkaa. Olen itse sinkku ja toivon vielä elämässäni päätyväni parisuhteeseen, mutta siihen asti teen omia juttujani. Välillä mietin kyllä sitäkin, että olisiko parisuhteettomuus edes suuri ongelma - itseisarvo parisuhde ei ainakaan ole. Ajattelen elämän mahdollisesti osoittavan minulle henkilön, joka herättää sen halun pariutua. Sille ihmisille on paikka, mutta ei se paikka ole auki jatkuvasti, vaan vaatii sen tietyn henkilön, joka tulee jos on tullakseen. Lukemani perusteella usein sinkkuus tuntuu nimenomaan olevan sitä, että valutaan jopa ihmisinä tyhjiin, kun halutaan se toinen niin kovasti se tila täyttämään. Tyhjä tila tuntuu jopa valtaavan henkilön ja kysynpä vaan, että onko tämä sitten kiinnostavaa? Ei ole! Olkaa ihmiset yksilöinä itselleen kiinnostavia, niin ehkäpä se kiinnostus teitä kohtaan herää muissakin.
Kommentit (52)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en koe, että parisuhde sinänsä, vaan löytää vierelleni joku, jolle mä merkitsen ja mielellään paljon. Ja joka merkitsee minulle paljon. Miksi ihmeessä mä haluaisin yksin elää? Siis osaan olla yksin mutta se tuntuu jotenkin merkityksettömältä. Aivan kuin en merkitsisi kellekään mitään.
Miksi oma merkityksesi tulee itsesi ulkopuolelta?
Vanhempani eivät antaneet arvoa minun mielipiteilleni itsestäni.
Voisiko asian korjata sen sijaan, että jatkaa samaa mallia aikuisuudessa?
Jos se arvo omille mielipiteille itsestä pitää saada ulkopuolelta niin sitten se korjaantuu varmaan kun saan arvon mielipiteilleni itsestäni itseni ulkopuolelta. Näin sen koen. Koska en pysty itse olemaan omien mielipiteitteni itsestäni takana varmasti, koska en tiedä ovatko ne haitallisia vai hyviä. Että pitääkö minun muuttua vai kelpaanko tällaisena kuin olen. Ja siis mulla on kumppani, joka tukee minua tässä mutta se on hidasta.
Eli olet jo luovuttanut.
En ole, kuinka niin? Jos mieheni viestii, että kelpaan tällaisena eli niine ajatuksineni, joita ajattelen itsestäni niin silloinhan alan parantua. Että ne ovat siis hyviä ajatuksia ja jos joukossa on vähemmän hyviä niin kelpaan silti, koska kukaan ei ole täydellinen.
Tietysti arvostelevan kumppanin kanssa näin ei kävisi, mutta mieheni ei arvostele, siinä hän onkin niin ihmeellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut suhteessa että sinkkuna. Suhteessa olin onnellisempi eli olen ennempi parisuhdeihminen kuin sinkkuihminen. Tosta sun aloituksesta, varsinkin toi viimenen lause aika höpö höpöä. Varmaan on niitäkin johon se toimii mut aika harvaan kuitenkaan.
En ymmärrä miksi täällä monille on niin vaikea ymmärtää, että jotkut haluavat olla mieluummin suhteessa kuin sinkkuina.
Kyllä uskon monien ymmärtävän sen, että parisuhde on mieluisampi kuin sinkkuus. Sitä ei vain ymmärretä, että miten sille ollaan valmiita antamaan niin paljon, vaikka koko suhde olisi aivan surkea.
Ei. Olen kokenut liikaa huonoja asioita parisuhteissa, ja sinkkuna nähnyt miten katoava luonnonvara uskollisuus on.
Viihdyn hyvin itsekseni ja toteutan haaveitani yksin tai ystävien kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei, elämäni tärkein päämäärä on kehittää itseäni koko ajan enemmän Kristuksen kaltaiseksi (ominaisuuksiltani) ja sitä kautta päästä kuoleman jälkeen takaisin taivaallisen isän luokse. Avioliitto ja perhe on kyllä toiseksi tärkein päämääräni, tai nyt kun olen naimisissa ja lapset hankittu niin perheen keskinäisen rakkauden ylläpitäminen ja suhteen kehittäminen mieheen entistä paremmaksi.
En aina onnistu kovin hyvin, mutta nämä siis päämäärät ja tavoitteet.
Kertoisitko lisää Kristuksen ominaisuuksista?
Et ole koskaan lukenut Raamattua? Hän on ystävällinen, rakastava, auttaa muita, kärsivällinen, armahtava, rehellinen, ahkera... Noin niin kuin esimerkiksi. Hänhän on täydellinen, eikä kukaan ihminen siihen pysty, mutta sitä kohti voi kuitenkin pyrkiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en koe, että parisuhde sinänsä, vaan löytää vierelleni joku, jolle mä merkitsen ja mielellään paljon. Ja joka merkitsee minulle paljon. Miksi ihmeessä mä haluaisin yksin elää? Siis osaan olla yksin mutta se tuntuu jotenkin merkityksettömältä. Aivan kuin en merkitsisi kellekään mitään.
Miksi oma merkityksesi tulee itsesi ulkopuolelta?
Vanhempani eivät antaneet arvoa minun mielipiteilleni itsestäni.
Voisiko asian korjata sen sijaan, että jatkaa samaa mallia aikuisuudessa?
Jos se arvo omille mielipiteille itsestä pitää saada ulkopuolelta niin sitten se korjaantuu varmaan kun saan arvon mielipiteilleni itsestäni itseni ulkopuolelta. Näin sen koen. Koska en pysty itse olemaan omien mielipiteitteni itsestäni takana varmasti, koska en tiedä ovatko ne haitallisia vai hyviä. Että pitääkö minun muuttua vai kelpaanko tällaisena kuin olen. Ja siis mulla on kumppani, joka tukee minua tässä mutta se on hidasta.
Eli olet jo luovuttanut.
En ole, kuinka niin? Jos mieheni viestii, että kelpaan tällaisena eli niine ajatuksineni, joita ajattelen itsestäni niin silloinhan alan parantua. Että ne ovat siis hyviä ajatuksia ja jos joukossa on vähemmän hyviä niin kelpaan silti, koska kukaan ei ole täydellinen.
Tietysti arvostelevan kumppanin kanssa näin ei kävisi, mutta mieheni ei arvostele, siinä hän onkin niin ihmeellinen.
Jos tavoitteesi on rakastavan suhteen kautta parantaa itsetuntoasi, niin olet kyllä oikealla tiellä. Tärkeää on nimenomaan käyttää rakkautta rakennusvälineenä, eikä laastarina kipeässä haavassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole koskaan ollutkaan. Ehkä näin vanhemmalla iällä on huomannut, että jatkuva yksinolo saa ihmisen sulkeutumaan ja epäilemään omaa kunnollisuuttaan. Nyt tuon tilanteen korjaaminen on jo liian myöhäistä, joten edessä olevat surut ja harvat ilot on kohdattava jatkossakin yksin. Itkettävä yksin kun ahdistaa, naurettava hiljaisessa asunnossa ilman ainuttakaan kanssajuhlijaa ja haettava lämpö syksyn viimoihin sängyn ylimääräistä tyynyä puristamalla.
Ehkä yritän olla paras mahdollinen ihminen, apu ja ystävä niille harvoille ihmisille, jotka elämässäni kohtaan. En jää historiaan edes pienenä merkkihenkilönä, mutta ehkä edes hetki jonka annoin ajastani muistuttaa toista ihmistä maailman pohjimmaisesta hyvyydestä.
Ei. Mulle tärkeintä on, että olisin itse terve, onnellinen ja tyytyväinen itseeni ja elämääni. Jos saan samalla tehtyä jonkun toisen onnelliseksi, se on plussaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä on. Se on ainoa asia, joka estää minua saavuttamasta täyttä onnellisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei, elämäni tärkein päämäärä on kehittää itseäni koko ajan enemmän Kristuksen kaltaiseksi (ominaisuuksiltani) ja sitä kautta päästä kuoleman jälkeen takaisin taivaallisen isän luokse. Avioliitto ja perhe on kyllä toiseksi tärkein päämääräni, tai nyt kun olen naimisissa ja lapset hankittu niin perheen keskinäisen rakkauden ylläpitäminen ja suhteen kehittäminen mieheen entistä paremmaksi.
En aina onnistu kovin hyvin, mutta nämä siis päämäärät ja tavoitteet.
Kertoisitko lisää Kristuksen ominaisuuksista?
Et ole koskaan lukenut Raamattua? Hän on ystävällinen, rakastava, auttaa muita, kärsivällinen, armahtava, rehellinen, ahkera... Noin niin kuin esimerkiksi. Hänhän on täydellinen, eikä kukaan ihminen siihen pysty, mutta sitä kohti voi kuitenkin pyrkiä.
Toki olen. Halusin vain nähdä mitä ominaisuuksia mainitset ja oletettavasti koet tärkeimpänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuorena 20-35-vuotiaana olin jossain ihme psykoottisessa tilassa ja hain sitä parisuhdetta. Sitten paranin ja tajusin, että elämä on parempaa ja helpompaa yksin. Parisuhde vaatii niin paljon kompromisseja ajan mittaan ja työtä, ettei kiinnosta alkaa siihen hommaan. Lapset sain yhden kanssa tehtyä ja sitten potkaisin sen pellolle. Tarjokkaita on ollut; en ole huolinut. Lapset on naisen elämän onni. Miehet ei.
Vierailija kirjoitti:
ehkä edes hetki jonka annoin ajastani muistuttaa toista ihmistä maailman pohjimmaisesta hyvyydestä.
Hyvin ajateltu!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei, elämäni tärkein päämäärä on kehittää itseäni koko ajan enemmän Kristuksen kaltaiseksi (ominaisuuksiltani) ja sitä kautta päästä kuoleman jälkeen takaisin taivaallisen isän luokse. Avioliitto ja perhe on kyllä toiseksi tärkein päämääräni, tai nyt kun olen naimisissa ja lapset hankittu niin perheen keskinäisen rakkauden ylläpitäminen ja suhteen kehittäminen mieheen entistä paremmaksi.
En aina onnistu kovin hyvin, mutta nämä siis päämäärät ja tavoitteet.
Kertoisitko lisää Kristuksen ominaisuuksista?
Et ole koskaan lukenut Raamattua? Hän on ystävällinen, rakastava, auttaa muita, kärsivällinen, armahtava, rehellinen, ahkera... Noin niin kuin esimerkiksi. Hänhän on täydellinen, eikä kukaan ihminen siihen pysty, mutta sitä kohti voi kuitenkin pyrkiä.
Mäkin pyrin noihin vaikken usko jeesukseen. Sulla on niin kuin enemmän hyötyä tuosta sun pyrkimisestäs kuin mulla. Mahdollisesti taivaspaikka kuoleman jälkeen. Mutta en silti usko kristinuskon satuja.
Ei ole. Tärkein päämääräni on olla onnellinen ja parisuhde on yksi minun onnellisen elämän rakennuspalikka. Mikään rakennuspalikka ei voi tuoda yksin onnellisuutta, mutta yhdessä kyllä.
Noihin Kristuksen luonteenpiirteiden jäljittelyyn pystyy ilman Raamattuakin ja pyrin olemaan hyvä ihminen ihan tällaisena kuin olen, ilman uskontoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en koe, että parisuhde sinänsä, vaan löytää vierelleni joku, jolle mä merkitsen ja mielellään paljon. Ja joka merkitsee minulle paljon. Miksi ihmeessä mä haluaisin yksin elää? Siis osaan olla yksin mutta se tuntuu jotenkin merkityksettömältä. Aivan kuin en merkitsisi kellekään mitään.
Miksi oma merkityksesi tulee itsesi ulkopuolelta?
Vanhempani eivät antaneet arvoa minun mielipiteilleni itsestäni.
Voisiko asian korjata sen sijaan, että jatkaa samaa mallia aikuisuudessa?
Jos se arvo omille mielipiteille itsestä pitää saada ulkopuolelta niin sitten se korjaantuu varmaan kun saan arvon mielipiteilleni itsestäni itseni ulkopuolelta. Näin sen koen. Koska en pysty itse olemaan omien mielipiteitteni itsestäni takana varmasti, koska en tiedä ovatko ne haitallisia vai hyviä. Että pitääkö minun muuttua vai kelpaanko tällaisena kuin olen. Ja siis mulla on kumppani, joka tukee minua tässä mutta se on hidasta.
Eli olet jo luovuttanut.
En ole, kuinka niin? Jos mieheni viestii, että kelpaan tällaisena eli niine ajatuksineni, joita ajattelen itsestäni niin silloinhan alan parantua. Että ne ovat siis hyviä ajatuksia ja jos joukossa on vähemmän hyviä niin kelpaan silti, koska kukaan ei ole täydellinen.
Tietysti arvostelevan kumppanin kanssa näin ei kävisi, mutta mieheni ei arvostele, siinä hän onkin niin ihmeellinen.Jos tavoitteesi on rakastavan suhteen kautta parantaa itsetuntoasi, niin olet kyllä oikealla tiellä. Tärkeää on nimenomaan käyttää rakkautta rakennusvälineenä, eikä laastarina kipeässä haavassa.
No on se tarkoitus tai alunperin oli tarkoitus voida hyvin toisen avulla mutta sittemmin se on kääntynyt minän paranemisen tukemiseen. En tiedä miten tuo laastari siis eroaa rakkauden parantavuudesta? Mietin joskus onko mieheni minulle vain laastari, joka parantaa haavan. Tosin aika pitkäikäinen laastari, jolle koen olevani velkaa, vaikka mies sanoo, että en ole. Että olen kuulemma vapaa.
Olen ap miettinyt täällä samaa, että tuntuu, että nyt oikeasti tungetaan kaikista tuuteista sitä parisuhteen itseisarvoisuutta. Mielestäni tällainen ajattelu on jopa vaarallista, kun esimerkiksi nuoret miehet kasvavat ajatellen, että jos ei saa naista, niin ei ole mitään, vaikka oikeasti elämässä olisi niin paljon muutakin. Olen itse sinkkunainen, enkä koe millään lailla tarvitsevani parisuhdetta. Toki jos joki ihana ihminen tulee kohdalle, en asetu poikkiteloin, mutta nautin myös yksinolosta, enkä koe ahdistusta sinkkuudestani tai aktiivisesti etsi kumppania.
Mielestäni on jotenkin omituista, että sinkkuja ajatellaan yleensä olevan vain kahta lajia; niitä jotka haluavat suorastaan epätoivoisesti parisuhteeseen, ja niitä, joiden sinkkuelämästä nauttiminen on seksin täyteistä bilettämistä. Aivan kuin muita vaihtoehtoja ei olisi olemassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en koe, että parisuhde sinänsä, vaan löytää vierelleni joku, jolle mä merkitsen ja mielellään paljon. Ja joka merkitsee minulle paljon. Miksi ihmeessä mä haluaisin yksin elää? Siis osaan olla yksin mutta se tuntuu jotenkin merkityksettömältä. Aivan kuin en merkitsisi kellekään mitään.
Miksi oma merkityksesi tulee itsesi ulkopuolelta?
Vanhempani eivät antaneet arvoa minun mielipiteilleni itsestäni.
Voisiko asian korjata sen sijaan, että jatkaa samaa mallia aikuisuudessa?
Jos se arvo omille mielipiteille itsestä pitää saada ulkopuolelta niin sitten se korjaantuu varmaan kun saan arvon mielipiteilleni itsestäni itseni ulkopuolelta. Näin sen koen. Koska en pysty itse olemaan omien mielipiteitteni itsestäni takana varmasti, koska en tiedä ovatko ne haitallisia vai hyviä. Että pitääkö minun muuttua vai kelpaanko tällaisena kuin olen. Ja siis mulla on kumppani, joka tukee minua tässä mutta se on hidasta.
Eli olet jo luovuttanut.
En ole, kuinka niin? Jos mieheni viestii, että kelpaan tällaisena eli niine ajatuksineni, joita ajattelen itsestäni niin silloinhan alan parantua. Että ne ovat siis hyviä ajatuksia ja jos joukossa on vähemmän hyviä niin kelpaan silti, koska kukaan ei ole täydellinen.
Tietysti arvostelevan kumppanin kanssa näin ei kävisi, mutta mieheni ei arvostele, siinä hän onkin niin ihmeellinen.Jos tavoitteesi on rakastavan suhteen kautta parantaa itsetuntoasi, niin olet kyllä oikealla tiellä. Tärkeää on nimenomaan käyttää rakkautta rakennusvälineenä, eikä laastarina kipeässä haavassa.
No on se tarkoitus tai alunperin oli tarkoitus voida hyvin toisen avulla mutta sittemmin se on kääntynyt minän paranemisen tukemiseen. En tiedä miten tuo laastari siis eroaa rakkauden parantavuudesta? Mietin joskus onko mieheni minulle vain laastari, joka parantaa haavan. Tosin aika pitkäikäinen laastari, jolle koen olevani velkaa, vaikka mies sanoo, että en ole. Että olen kuulemma vapaa.
Kaipa se ero mitataan siinä, että onko itsetuntosi parantunut? Prosessi on hidas, mutta tavoite kai on, että sinulla olisi vielä joskus terve itsetunto (=annat itse itsellesi merkityksen, mies vain tukee tätä käsitystä). Mutta niin kauan kun merkitys tulee mieheltä, niin tekemistä vielä riittää. Ja toki olet vapaa, olet sinäkin antanut varmasti miehelle mitä hän on kaivannut, koska on vierelläsi pysynyt.
Eiköhän jokaisen päämäärä ole onnellinen elämä, ja kyllä se usein auttaa siihen että on puoliso, ei tarvi olla yksin jos ei halua, ja saa rakastaa ja saa rakkautta.
Vierailija kirjoitti:
Olen ap miettinyt täällä samaa, että tuntuu, että nyt oikeasti tungetaan kaikista tuuteista sitä parisuhteen itseisarvoisuutta. Mielestäni tällainen ajattelu on jopa vaarallista, kun esimerkiksi nuoret miehet kasvavat ajatellen, että jos ei saa naista, niin ei ole mitään, vaikka oikeasti elämässä olisi niin paljon muutakin. Olen itse sinkkunainen, enkä koe millään lailla tarvitsevani parisuhdetta. Toki jos joki ihana ihminen tulee kohdalle, en asetu poikkiteloin, mutta nautin myös yksinolosta, enkä koe ahdistusta sinkkuudestani tai aktiivisesti etsi kumppania.
Mielestäni on jotenkin omituista, että sinkkuja ajatellaan yleensä olevan vain kahta lajia; niitä jotka haluavat suorastaan epätoivoisesti parisuhteeseen, ja niitä, joiden sinkkuelämästä nauttiminen on seksin täyteistä bilettämistä. Aivan kuin muita vaihtoehtoja ei olisi olemassa.
Kiitos vastauksesta. Olen samaa mieltä ja eniten minua juuri häiritsee tässä yhteiskunnassa käsitys siitä, että sinkkuus on asia, josta tarvitsee koko ajan pyrkiä pois. Parisuhde toisaalta esitetään jonain onnellisuuden pyhättönä, vaikka huonoja suhteita tuntuu olevan aivan liikaa. Ja juuri nuo mainitsemasi nuoret miehet, olen myös kovin huolissani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en koe, että parisuhde sinänsä, vaan löytää vierelleni joku, jolle mä merkitsen ja mielellään paljon. Ja joka merkitsee minulle paljon. Miksi ihmeessä mä haluaisin yksin elää? Siis osaan olla yksin mutta se tuntuu jotenkin merkityksettömältä. Aivan kuin en merkitsisi kellekään mitään.
Miksi oma merkityksesi tulee itsesi ulkopuolelta?
Vanhempani eivät antaneet arvoa minun mielipiteilleni itsestäni.
Voisiko asian korjata sen sijaan, että jatkaa samaa mallia aikuisuudessa?
Jos se arvo omille mielipiteille itsestä pitää saada ulkopuolelta niin sitten se korjaantuu varmaan kun saan arvon mielipiteilleni itsestäni itseni ulkopuolelta. Näin sen koen. Koska en pysty itse olemaan omien mielipiteitteni itsestäni takana varmasti, koska en tiedä ovatko ne haitallisia vai hyviä. Että pitääkö minun muuttua vai kelpaanko tällaisena kuin olen. Ja siis mulla on kumppani, joka tukee minua tässä mutta se on hidasta.
Eli olet jo luovuttanut.
En ole, kuinka niin? Jos mieheni viestii, että kelpaan tällaisena eli niine ajatuksineni, joita ajattelen itsestäni niin silloinhan alan parantua. Että ne ovat siis hyviä ajatuksia ja jos joukossa on vähemmän hyviä niin kelpaan silti, koska kukaan ei ole täydellinen.
Tietysti arvostelevan kumppanin kanssa näin ei kävisi, mutta mieheni ei arvostele, siinä hän onkin niin ihmeellinen.Jos tavoitteesi on rakastavan suhteen kautta parantaa itsetuntoasi, niin olet kyllä oikealla tiellä. Tärkeää on nimenomaan käyttää rakkautta rakennusvälineenä, eikä laastarina kipeässä haavassa.
No on se tarkoitus tai alunperin oli tarkoitus voida hyvin toisen avulla mutta sittemmin se on kääntynyt minän paranemisen tukemiseen. En tiedä miten tuo laastari siis eroaa rakkauden parantavuudesta? Mietin joskus onko mieheni minulle vain laastari, joka parantaa haavan. Tosin aika pitkäikäinen laastari, jolle koen olevani velkaa, vaikka mies sanoo, että en ole. Että olen kuulemma vapaa.
Kaipa se ero mitataan siinä, että onko itsetuntosi parantunut? Prosessi on hidas, mutta tavoite kai on, että sinulla olisi vielä joskus terve itsetunto (=annat itse itsellesi merkityksen, mies vain tukee tätä käsitystä). Mutta niin kauan kun merkitys tulee mieheltä, niin tekemistä vielä riittää. Ja toki olet vapaa, olet sinäkin antanut varmasti miehelle mitä hän on kaivannut, koska on vierelläsi pysynyt.
Joo niin olenkin (hän on sanonutkin sen, koska hyväksikäyttö ei ollut tarkoitukseni ja olen ollut avoin siitä missä mennään) mutta olen terapiassa koska yksin ei mies olisi pystynyt olemaan koko apu, mutta hänen hyväksyvä jne. suhtautumisensa on ollut minulle korvaamaton tuki prosessissa.
Terapia on sitten seuraava askel tai taso prosessin loppuun viemisessä. Sitä vain ihmettelen, että jos kokisin olevani jotenkn merkityksellinen yksin niin jäänkö sitten yksin kuten muutkin täällä? Minusta yksinoleminen on vähän tylsää, vaikka kaipaankin omaa tilaa. Haluaisin silti, että joku pitää minua merkityksellisenä itselleen. Vai enkö ole vain vielä parantunut? :)
Vaikea sanoa onko se päämäärä.
Olen aina ajatellut, että suhde tulee jos on tullakseen. Tuskin se pakonomaisesti tavoittelemalla sen paremmin tulee.