Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kokemuksia äitiydestä ja lapsuuden traumoista
Äiti
12.05.2016 |
Päivän Hesarissa oli kiinnostava juttu äitiyden myötä esiin nousevista traumoista. Olen itse pykistellyt läpi vauvavuoden, jonka myrskyisyys yllätti minut täysin. En osannut mitenkään odottaa niitä tunnemyllerryksiä ja ahdistusta mitä tähän kaikkeen on liittynyt.
Olen nainen ja kasvoin lapsuuteni vanhemman veljen ja poikapuolisten serkkujen kanssa. Olin aika poikatyttö itsekin, koitin olla yksi muista, "tyttömäisyys" ei ollut coolia. Sain esikoisekseni pojan ja siitä hetkestä kun sukupuoli selvisi minulle, tajusin, että toivoin ihan hirveästi tyttöä.
Mieleeni on vyörynyt kaikki isoveljen minulle tekemä kiusa, alistaminen ja manipulointi. Koko lapsuuden olin altavastaava, veli päätti leikeistä (kommando, Indiana Jones, puliukkojen härnääminen, tomaattien heittely ikkunasta yms.yms.) ja mielipiteistä (koulu on tyhmää yms.) Samaan aikaan ihailin häntä yli kaiken ja oli hienoa päästä juttuihin mukaan. Kääntöpuolena homma saattoi kääntyä minua vastaan. Vanhemmille kantelin joskus, mutta mielikuvani on, että en kovin usein. Kantelu on lasten maailmassa alhaista. Kun muistelen poikien vapaata leikkiä, minusta kaikkeen liittyi rellestäminen, kiusaaminen tai jonkin hajottaminen. En nyt tässä viitsi luetteloida mitä kaikkea koin, mutta on mua esim.ammuttu ilmapistoolilla jalkaan (ei ollut vahinko). Olin kotona koulun aloittamiseen saakka
Kouluikäisenä muistan olleeni tosi kateellinen ystävilleni, joilla oli siskoja. Heillä oli kotonakin kaveri. Nämä ystävät ovat vielä aikuisenakin hyvin läheisiä siskojensa kanssa.
Jotenkin minusta siis tuntui, että tyttölapsen saaminen olisi ollut suurensuuri onni! Olisi ollut ihanaa saada viimein se naispuolinen perheenjäsen. Lisäksi oman kokemukseni mukaan tytöt ovat empaattisia ja huolehtivaisia, mitä en voi sanoa pojista. En odota lainkaan innolla tulevia vuosia poikani kanssa, vaan pelonsekaisella kiristyneellä fiiliksellä. Tulen olemaan hyvin karvat pystyssä jos näen mitään mielestäni huonoa käytöstä.
Tajuan, että poikani ei ole veljeni vaan uusi viaton ihminen. Silti koen hyvin raskaita tunteita ja mietin miten paljon helpompaa ja hauskempaa olisikaan ollut saada tyttö!
Koitan nähdä tilanteessa hyviäkin puolia. Eli jos on näkökulmia tähän niin kuulisin niitä mielelläni!
Entä muut, oletteko kokeneet yllättäviä, ehkä rankkojakin tunnekokemuksia äidiksi tulon myötä?
Kommentit (12)
Kiitos vastauksestasi. Ehkä tuo vaara olisi ollut itselläkin jos olisin saanut tytön, ja olisin odottanut häneltä liiaksikin mukautuvaisuutta ja reippautta. Nyt tosin myös pojan kanssa pelkään, että ylireagoin jos hän on tottelematon, sillä en siedä omapäistä ja villiä poikaa yhtään hänen muistuttaessa veljestäni. Hupaisaa sinänsä, että lapseni on vielä vauva, ja silti hampaani kiristyvät jo etukäteen näitä ajatellessani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaisikohan sun ap hakea terapiaa kun vielä voit? Jos nyt jo kiristelet hampaita kun lapsi on viaton vauva niin ongelmia lapsen kanssa on tiedossa aivan varmasti. Pojat voi olla aivan ihania, hauskoja ja empaattisia vaikkeivät olekaan keskimäärin samanlaisia kuin tytöt eikä heidän tarvitsekaan tai kuulukaan olla. Anna lapsellesi mahdollisuus juuri sinä ainutlaatuisena yksilönä joka hän on.
Itselläni oli haastava äitisuhde, olen joutunut työstämään asioita paljon esikoiseni synnyttyä. Myös terapiassa. Seurauksena yllättäen myös välit äitiini on parantuneet vaikkeivät ongelmattomat olekaan, hän ei ole helppo ihminen mutta ymmärrän paremmin häntä ja hänen käytökseensä johtaneita syitä. Auttaisiko sua jos yrität ymmärtää veljeäsi, hänkin on ollut vasta lapsi tolloillessaan.
Ja siis en todella tarkoita että huonoa käytöstä pitäisi sallia, mutta kasvatus tulee tehdä lasta tukien. Jos olet poikasi kanssa "napit vastakkain" ei siitä seuraa kuin käytöshäiriöitä. Siis olen itse ollut äitini kanssa ns napit vastakkain. T:3
Vallitseva tarina äitiydestä on sanoinkuvaamaton onni ja rakkaus lasta kohtaan. Siksikin poikkeava kokemus tulee yllätyksenä. Lapsuuden kokemukset muokkaavat odotuksiamme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tietyllä tavalla ymmärränkin, että veljeni oli vasta lapsi silloin itsekin. Silti ajattelen, että isosiskon kanssa kasvaminen olisi ollut mukavampaa. Terapia luultavasti kutsuu, synkimpinä hetkinä nimittäin tuntuu, että unelmani perheestäni on romuna.
Minäkin luin sen Hesarin jutun ja Törrönen puhuu täyttä asiaa. Minuakin on palstalla haukuttu vaikka kuinka, vaikka ei todellakaan ole minun vikani, että äitiyden myötä on sellaisia ongelmia ja asioita noussut esiin, jotka eivät olleet itselleni (ja sitä kautta äitiyteeni ja taas sitä kautta arkeeni) ongelmia lapsettomana. Mutta en minä niin haukkujien puheista välitä, hankin apua ja toivon, että minusta tulee sitä kautta pari kertaa vahvempi kuin mitä ennen olin. Mutta hienoa lukea tuollaisesta, ettei siitä ainakaan enää vaieta. Kaikki tunteet ovat äideille sallittuja, eri asia on tietenkin teot.
t.kivikissaäiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toi on totta, ettei esiin tulevia tunteita voi ennakoida. Ärsyttää kun näillä palstoilla viisastellaan, "mikset miettinyt tätä aiemmin?" No siksi, että en ollut ennen kokenut tällaista!
Ystäväni sai juuri pojan ja oli helpottunut kuullessaan sukupuolesta. Taustalla vaikea äitisuhde. Tässäkin lapsuuden kokemus siirtyy osaksi omaa perhettä koskevia pelkoja ja toiveita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mietin tätä itsekin. Olen isosisko, joka kasvatettiin tekemään asiat oikein, olemaan kiltti, reipas ja avuksi. Ja pikkuveljeni on puolestaan saanut ja saa vieläkin tietyllä tapaa paljon enemmän anteeksi. Mikä on rasittavaa sillä molemmat olemme yli 30v. No tulin raskaaksi mutta silti jo alusta lähtien toivoin että se lapsi olisi tyttö, ja olihan se. Olisin pettynyt jos se olisi ollut poika. Koen, että nyt voin tehdä tyttöjen juttuja ja toivon seuraavaa lasta, ja että sekin olisi tyttö. Samalla kuitenkin yritän toiminnassasi kaikin tavoin lieventää ja ehkäistä etten siirrä samoja vaatimuksia niin vahvoina lapsilleni.
Vierailija kirjoitti:
Mietin tätä itsekin. Olen isosisko, joka kasvatettiin tekemään asiat oikein, olemaan kiltti, reipas ja avuksi. Ja pikkuveljeni on puolestaan saanut ja saa vieläkin tietyllä tapaa paljon enemmän anteeksi. Mikä on rasittavaa sillä molemmat olemme yli 30v. No tulin raskaaksi mutta silti jo alusta lähtien toivoin että se lapsi olisi tyttö, ja olihan se. Olisin pettynyt jos se olisi ollut poika. Koen, että nyt voin tehdä tyttöjen juttuja ja toivon seuraavaa lasta, ja että sekin olisi tyttö. Samalla kuitenkin yritän toiminnassasi kaikin tavoin lieventää ja ehkäistä etten siirrä samoja vaatimuksia niin vahvoina lapsilleni.
Olen sinulle niin kateellinen :(
Alue: Aihe vapaa
No, olen itse isosisko. Minusta tuli isosisko 4-vuotiaana. Tykkäsin hirmuisesti pikkuveljestäni ja olin äidin reipas apuri. Sisaruksia tuli lisää ja minä sain vanhemmiltani positiivista huomiota vain jos autoin tai olin reipas.
En saanut kiukutella kun olin iso tyttö. Kumma kyllä vanhin pikkuveljeni oli aina pieni.
Raskausaikana toivoin poikaa. Poika tuli ja olin onnellinen. Vasta vauvavuotena aloin pohtimaan että miksi se pojan haluaminen ja saaminen oli niin tärkeää. Luulen että alitajuntaisesti ajattelin että pojalta ei esikoisena vaadittaisiin niin paljon?
Nyt odotan toista lasta joka on tyttö. Lapsilla on 9vuoden ikäero. Halusin että ikäero on iso jotta esikoinen saa olla perheen "vauva" pitkään.