Miten biologisen kellon kilinän saisi vaimenemaan? Ei ole miestä.

Olen aina ollut melko itsenäinen, ja pyrkinyt kohti unelmia nuoresta asti ihan itse omivoimin. Nyt lähes kolmikymppisenä sinkkuna olen omasta mielestäni nähnyt maailmaa, kokenut suhteita, viettänyt aikaa kavereiden kanssa ja etsinyt itseäni jo aivan tarpeeksi, saanut toteuttaa haaveitani.

Odotukset elämältä ovat huomaamatta kuitenkin siirtyneet kokoajan enemmän perheenperustamiseen, lapsiin, mieheen. Haluaisin siis todella kovasti löytää hyvän miehen ja asettua, perustaa perheen. Haave on ollut jo teinistä asti, mutta miestä vain ei ole löytynyt ja suhteet ovat karisseet jo melko aikaisessa vaiheissa niin ettei lapsista ole voinut puhuakaan. Tuntuu, että noista perheenperustamisajatuksista on viimeisen vuoden aikana tullut jo lähes pakkomielle. Kavereiden lapsipuheista tulee itselle jo surullinen olo, kun omaa perhettä ei kuulu, ja tuntuu etten voi viettää aikaani kavereiden lasten parissa, kun se hinku saada oma lapsi kasvaa niin pahaksi.

Miten tätä biologista kellonkilkatusta saisi vaimenemaan? Tilannetta pahentaa se, ettei minulla ole miestä. Pahinta tässä on melkein pelätä sitä, että otan kohta jonkun miehen ihan vain sen takia että saan sen perheen ja tämän biologisen tarpeen tyydytettyä :D