Kuinkahan suuri osa vanhemmista on vain jotenkuten tyytyväisiä lapsiperhe-elämään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsiperheissäkin voi elämänsä tehdä sellaiseksi kun haluaa

Tässä näkyy taas tämä harha, että jotkut vanhemmat luulevat, että koska HE voivat tehdä lasten kanssa mitä haluavat, ja koska HE voivat järjestää asiat sopiviksi lapsista huolimatta, kaikki voivat niin tehdä.

Tämä on oikeasti aika vaarallinen ajatus, koska lasten hankkiminen todella muuttaa elämän täysin, eivätkä läheskään kaikki voi tehdä elämänsä "sellaiseksi kuin haluaa", kun lapset ovat siinä. Siksi juuri tarvitaan sitä sopeutumista ja tyytymistä. Todella moni ihmettelee, miten rankkaa lasten kanssa on ja miten hankalaksi  monien ennen niin kivojen asioiden tekeminen on tullut.

Lapset eivät sovi kaikille, eikä kaikki ole mahdollista lasten kanssa. Jos se elämä ei järjestykään sellaiseksi kuin haluaa, on sopeuduttava tai jätettävä perhe, ja aika moni myös jättää.

Ei niitä lapsia kannata hankkia jos kaikki oma kiva tekeminen on hankalaa tai mahdotonta lasten kanssa tai takia, varsinkin jos puoliso ei ole valmis sitten ottamaan täyttä vastuuta lapsista. Pitää miettiä ennenkuin tekee lapsia että haluaako lapsia, koska sun perheessä on sitten enemmän jäseniä kuin ennen.

Kaipa jokainen on lapsuuden perheessään huomannut sen, että mitä se vaikuttaa onko jäseniä kaksi vai neljä, jokainen on ollut lapsi, joten se ei voi olla yllätys että minkälainen on perhe.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän sentään suurin osa kaikista ihmisistä ole "vain jotenkuten tyytyväinen" elämäänsä. 

Se taitaa olla ihmisen perusluonne. Harva osaa olla oikeasti tyytyväinen. Ehkä sitten vanhana pieruna, kun vauhti hidastuu ja realiteetit kulminoituu, saattaa olla yleisempää tyytyväisyys siihen mitä on. 

Kyllä minä olen ainakin ihan 100 % tyytyväinen siihen, ettei minulla ole lapsia. Elämäni on aivan valtavasti parempaa näin. Ei ole tarvinnut sopeutua tai tyytyä. Olen kiitollinen siitä, että olen terve, että asun rauhallisessa maassa ja että saan olla lapseton ja vapaa.

Ja minä olen 100% tyytyväinen, että minulla on lapsia.

Kiva juttu. Pointti aloituksessa taisi kuitenkin olla se, että jos melkein kaikki hankkivat lapsia, tääytyy mukana olla myös vanhempia, jotka ovat päätökseensä vain 50 % tai 30 % tyytyväisiä. Miksi emme koskaan kuule heistä?

Minä en usko, että heitä on loppujen lopuksi kovin paljoa. Ei ne lapset nyt loppujen lopuksi kovin ihmeellinen juttu ole, eikä se intensiivisin vaihe kestä kovin kauaa. Pitkällä tähtäimellä lapset eivät sulje juuri mitään muita mahdollisuuksia tai asioita elämästä pois, joten siksi harva lannistuu, jos välillä pikkulapsiarki ei tunnukaan ihan omalta. Valtaosalla on kuitenkin kokemusta perhe-elämän vilinästä omasta lapsuudesta, vaikka oma rooli vaihtuukin tietysti omien lasten myötä. Ihmiset kokeilevat uteliaisuuttaan erilaisia asioita ja pystyvät olemaan tyytyväisiä sopeuduttuaan niihin. Suuri osa suhtautuu elämään aika rennosti, eivätkä kaipaa elämältä pelkkää kliimaksia. Lapsettomuudessa ei ole mitään pahaa, mutta varmaan uteliaisuus on yksi syy, miksi suurin osa lapsia päätyy haluamaan: haluaa omassa ainutkertaisessa elämässään kokea vanhemmuuden, jotta tietää, mistä niin paljon puhutussa ihmissuhteessa on kyse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsiperheissäkin voi elämänsä tehdä sellaiseksi kun haluaa

Tässä näkyy taas tämä harha, että jotkut vanhemmat luulevat, että koska HE voivat tehdä lasten kanssa mitä haluavat, ja koska HE voivat järjestää asiat sopiviksi lapsista huolimatta, kaikki voivat niin tehdä.

Tämä on oikeasti aika vaarallinen ajatus, koska lasten hankkiminen todella muuttaa elämän täysin, eivätkä läheskään kaikki voi tehdä elämänsä "sellaiseksi kuin haluaa", kun lapset ovat siinä. Siksi juuri tarvitaan sitä sopeutumista ja tyytymistä. Todella moni ihmettelee, miten rankkaa lasten kanssa on ja miten hankalaksi  monien ennen niin kivojen asioiden tekeminen on tullut.

Lapset eivät sovi kaikille, eikä kaikki ole mahdollista lasten kanssa. Jos se elämä ei järjestykään sellaiseksi kuin haluaa, on sopeuduttava tai jätettävä perhe, ja aika moni myös jättää.

Tämä on kyllä raivostuttavaa. ihmiset tuntuvat olettavan, että muut toimivat ja ajattelevat aivan samalla lailla kuin itse, haluavan samoja asioita ja niin edelleen. minullekin on intetty ettei sinun tarvitse ottaa vanhemman mallia muilta, voisit tehdä elämästä lasten kanssa omannäköistäsi, mistään ei tarvitse kokonaan luopua ja niin edelleen. siis ihmiset, jotka eivät ollenkaan tunne minua vakuuttavat näin. eikö tuo ole aivan järkyttävän vastuutonta? luulevatko nämä ihmiset ettei kukaan esimerkiksi harrasta mitään vaativaa tai ole luonteeltaan sellainen jolle jatkuva toisen tarpeisiin vastaaminen ei vain sovi?

Mä olen aina ollut suht vähään tyytyväinen. Osaan nauttia elämän pienistä ja ilmaisista asioista eniten. Lapsen kanssa elämisessä on toki joitain rajoitteita, mutta ongelma ei ole siinä sinänsä, vaan kokonaispaketissa. Kyllä ihanan lapsen kanssa elämä on mukavaa, parempaa kuin ilman häntä. Mutta kun siinä tulee se koko paketti: mies ja parisuhde ja niiden muutokset. Miehen kanssa elämästä en saa niitä asioita irti mitä ennen, joudun miettimään, mikä meitä pitäisi yhdessä ilman lasta. Onkohan tällainen kovin yleistä?

Vierailija kirjoitti:

Mä olen aina ollut suht vähään tyytyväinen. Osaan nauttia elämän pienistä ja ilmaisista asioista eniten. Lapsen kanssa elämisessä on toki joitain rajoitteita, mutta ongelma ei ole siinä sinänsä, vaan kokonaispaketissa. Kyllä ihanan lapsen kanssa elämä on mukavaa, parempaa kuin ilman häntä. Mutta kun siinä tulee se koko paketti: mies ja parisuhde ja niiden muutokset. Miehen kanssa elämästä en saa niitä asioita irti mitä ennen, joudun miettimään, mikä meitä pitäisi yhdessä ilman lasta. Onkohan tällainen kovin yleistä?

On erittäin yleistä. Tutkimusten mukaan parisuhteen laatu heikkenee yleensä todella paljon lasten hankinnan myötä eikä tyypillisesti palaa entiselleen, ennen kuin lapset muuttavat pois kotoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsiperheissäkin voi elämänsä tehdä sellaiseksi kun haluaa

Tässä näkyy taas tämä harha, että jotkut vanhemmat luulevat, että koska HE voivat tehdä lasten kanssa mitä haluavat, ja koska HE voivat järjestää asiat sopiviksi lapsista huolimatta, kaikki voivat niin tehdä.

Tämä on oikeasti aika vaarallinen ajatus, koska lasten hankkiminen todella muuttaa elämän täysin, eivätkä läheskään kaikki voi tehdä elämänsä "sellaiseksi kuin haluaa", kun lapset ovat siinä. Siksi juuri tarvitaan sitä sopeutumista ja tyytymistä. Todella moni ihmettelee, miten rankkaa lasten kanssa on ja miten hankalaksi  monien ennen niin kivojen asioiden tekeminen on tullut.

Lapset eivät sovi kaikille, eikä kaikki ole mahdollista lasten kanssa. Jos se elämä ei järjestykään sellaiseksi kuin haluaa, on sopeuduttava tai jätettävä perhe, ja aika moni myös jättää.

Tämä on kyllä raivostuttavaa. ihmiset tuntuvat olettavan, että muut toimivat ja ajattelevat aivan samalla lailla kuin itse, haluavan samoja asioita ja niin edelleen. minullekin on intetty ettei sinun tarvitse ottaa vanhemman mallia muilta, voisit tehdä elämästä lasten kanssa omannäköistäsi, mistään ei tarvitse kokonaan luopua ja niin edelleen. siis ihmiset, jotka eivät ollenkaan tunne minua vakuuttavat näin. eikö tuo ole aivan järkyttävän vastuutonta? luulevatko nämä ihmiset ettei kukaan esimerkiksi harrasta mitään vaativaa tai ole luonteeltaan sellainen jolle jatkuva toisen tarpeisiin vastaaminen ei vain sovi?

NO jos nyt tosiaan et pysty lasta ruokkimaan ja vaatettamaan ja yhtään sen kanssa juttelemaan, niin älä helvetissä tee lapsia!! Niin helppoa ja yksinkertaista! Ne joilla on vaativa harrastus ja tekevät lapsia, ovat sitten valinneet puolison jolla ei ole niin vaativia harrastuksia jotta pystyy lapset hoitamaan. Ja tosiaan, etkö muista omasta lapsuudestasi mitään? Sullakin varmaan oli perhe, mikä siinä niin ihmeellistä on? Perheeseen kuuluu 2-20 ihmistä, hyvin pitkälti oma valinta montako, lapsiakaan ei ole pakko tehdä montaa, yksikin riittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

[...tääytyy mukana olla myös vanhempia, jotka ovat päätökseensä vain 50 % tai 30 % tyytyväisiä. Miksi emme koskaan kuule heistä?

Asioiden katuminen jälkeenpäin on jokseenkin hyödytöntä. Ei ole oikein mitään järkeä pohtia sitä että olen 30% tyytymätön lapsiperheen arkeen. Hyödyllisempää on pohtia mikä tyytymättömyyttä konkreettisesti aiheuttaa ja miten sitä esim. ennaltaehkäistään. Miten ehkäistään esim. sairastamista tai miten toimitaan niin että sairastaminen aiheuttaa mahdollisimman vähän harmia.

Tää on just sitä sopeutumista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsiperheissäkin voi elämänsä tehdä sellaiseksi kun haluaa

Tässä näkyy taas tämä harha, että jotkut vanhemmat luulevat, että koska HE voivat tehdä lasten kanssa mitä haluavat, ja koska HE voivat järjestää asiat sopiviksi lapsista huolimatta, kaikki voivat niin tehdä.

Tämä on oikeasti aika vaarallinen ajatus, koska lasten hankkiminen todella muuttaa elämän täysin, eivätkä läheskään kaikki voi tehdä elämänsä "sellaiseksi kuin haluaa", kun lapset ovat siinä. Siksi juuri tarvitaan sitä sopeutumista ja tyytymistä. Todella moni ihmettelee, miten rankkaa lasten kanssa on ja miten hankalaksi  monien ennen niin kivojen asioiden tekeminen on tullut.

Lapset eivät sovi kaikille, eikä kaikki ole mahdollista lasten kanssa. Jos se elämä ei järjestykään sellaiseksi kuin haluaa, on sopeuduttava tai jätettävä perhe, ja aika moni myös jättää.

Tämä on kyllä raivostuttavaa. ihmiset tuntuvat olettavan, että muut toimivat ja ajattelevat aivan samalla lailla kuin itse, haluavan samoja asioita ja niin edelleen. minullekin on intetty ettei sinun tarvitse ottaa vanhemman mallia muilta, voisit tehdä elämästä lasten kanssa omannäköistäsi, mistään ei tarvitse kokonaan luopua ja niin edelleen. siis ihmiset, jotka eivät ollenkaan tunne minua vakuuttavat näin. eikö tuo ole aivan järkyttävän vastuutonta? luulevatko nämä ihmiset ettei kukaan esimerkiksi harrasta mitään vaativaa tai ole luonteeltaan sellainen jolle jatkuva toisen tarpeisiin vastaaminen ei vain sovi?

NO jos nyt tosiaan et pysty lasta ruokkimaan ja vaatettamaan ja yhtään sen kanssa juttelemaan, niin älä helvetissä tee lapsia!! Niin helppoa ja yksinkertaista! Ne joilla on vaativa harrastus ja tekevät lapsia, ovat sitten valinneet puolison jolla ei ole niin vaativia harrastuksia jotta pystyy lapset hoitamaan. Ja tosiaan, etkö muista omasta lapsuudestasi mitään? Sullakin varmaan oli perhe, mikä siinä niin ihmeellistä on? Perheeseen kuuluu 2-20 ihmistä, hyvin pitkälti oma valinta montako, lapsiakaan ei ole pakko tehdä montaa, yksikin riittää.

kiitos kun todistit pointtini.

Muistan kyllä oman lapsuuteni oikein hyvin. yksi kierros sen sortin elämää riitti minulle. ei siinä mitään ihmeellistä olekaan, ja siksi en sellaista elämää halua.

Olen todella onnellinen ilman lapsia, enkä kyllä usko että ikinä voisin tyytyä elämään, johon olisin "vain tyytyväinen". Voin osallistua töissä afterworkeille tai lähteä ystävän kanssa lenkille tai lasilliselle sen kummemmin miettimättä, voimme miehen kanssa päättää että tänään syödään illallisen sijaan juustoja ja keksejä jos ei ole nälkä, voin lähteä aamuisin ennen töitä salille heräämättä tolkuttoman aikaisin laittamaan lapsia kouluun yms. Elämä ei ole aikataulutettua vaan vapaa-ajan voi käyttää ihan miten sielu sietää ja kahdelta töissä käyvältä ihmiseltä jää laskujen ja säästöjen jälkeen rahaa niin hyvin, että rajoituksia ei pahemmin ole vaan matkalle voi lähteä aina kun töistä saa vapaata. En usko, että mikään näistä onnistuu lapsiperheeltä? Onhan lapsissa hyvät puolensa ja heitä rakastaa varmasti yli kaiken, mutta vapauden se kyllä vie. Kaikki asiat, joista olen nyt onnellinen ja jotka minut tekevät onnelliseksi, muuttuisivat tai jäisivät pois - spontaani matkustelu, pitkät rauhalliset arkiaamut miehen kanssa, viinitastingit, myöhään yöhön venyvät ravintolaillalliset kavereiden kanssa. Tilalle tulisi henkilö, joka vaatisi täyden huomioni vuosiksi - olen ihan varma että vaikka lapsi olisi miten rakas tahansa, jokainen vanhempi miettii jossain vaiheessa mistä kaikesta on joutunut luopumaan. 

Rakkaus omaan lapseen on kyllä minusta hyvin laiha lohdutuspalkinto, kun toisessa vaakakupissa painaa kaikki se, mistä joutuisi luopumaan. Ehkä jollekulle on sitten tosi tärkeää päästä kokemaan juuri tuo nimenomainen kiintymyksen laji? Minulla ei ole koskaan ollut sellaista tunne- tai merkitystyhjiötä, jonka lapsi voisi täyttää. Saan hyvät fiilikseni ihan muista asioista.

Vierailija kirjoitti:

Olen todella onnellinen ilman lapsia, enkä kyllä usko että ikinä voisin tyytyä elämään, johon olisin "vain tyytyväinen". Voin osallistua töissä afterworkeille tai lähteä ystävän kanssa lenkille tai lasilliselle sen kummemmin miettimättä, voimme miehen kanssa päättää että tänään syödään illallisen sijaan juustoja ja keksejä jos ei ole nälkä, voin lähteä aamuisin ennen töitä salille heräämättä tolkuttoman aikaisin laittamaan lapsia kouluun yms. Elämä ei ole aikataulutettua vaan vapaa-ajan voi käyttää ihan miten sielu sietää ja kahdelta töissä käyvältä ihmiseltä jää laskujen ja säästöjen jälkeen rahaa niin hyvin, että rajoituksia ei pahemmin ole vaan matkalle voi lähteä aina kun töistä saa vapaata. En usko, että mikään näistä onnistuu lapsiperheeltä? Onhan lapsissa hyvät puolensa ja heitä rakastaa varmasti yli kaiken, mutta vapauden se kyllä vie. Kaikki asiat, joista olen nyt onnellinen ja jotka minut tekevät onnelliseksi, muuttuisivat tai jäisivät pois - spontaani matkustelu, pitkät rauhalliset arkiaamut miehen kanssa, viinitastingit, myöhään yöhön venyvät ravintolaillalliset kavereiden kanssa. Tilalle tulisi henkilö, joka vaatisi täyden huomioni vuosiksi - olen ihan varma että vaikka lapsi olisi miten rakas tahansa, jokainen vanhempi miettii jossain vaiheessa mistä kaikesta on joutunut luopumaan. 

Tämä! Kauheata on sekin, että se lapsihan saattaa olla ihan erilainen kuin mitä odottaa. Kaikki tuntuu kuvittelevan että lapsi jotenkin automaattisesti sopii perheen "kulttuuriin" ja luonteeseen mutta kun ei, kasvattaa tietty voi mutta luonnetta ei voi valita. Tuttuni lapsi on huipputemperamentinen raivoaja, ihan eri maata kuin rauhalliset, vähän aratkin vanhemmat. Tämä äiti on välillä aivan katkeamispisteessä ja on ihan avoimesti sanonut ettei kyllä odottanut tällaista, vaikka lasta rakastaakin kovasti - toivoisi vain että hän olisi vähän enemmän kuin vanhempansa.

Vierailija kirjoitti:

Voin osallistua töissä afterworkeille tai lähteä ystävän kanssa lenkille tai lasilliselle sen kummemmin miettimättä, voimme miehen kanssa päättää että tänään syödään illallisen sijaan juustoja ja keksejä jos ei ole nälkä, voin lähteä aamuisin ennen töitä salille heräämättä tolkuttoman aikaisin laittamaan lapsia kouluun yms. Elämä ei ole aikataulutettua vaan vapaa-ajan voi käyttää ihan miten sielu sietää ja kahdelta töissä käyvältä ihmiseltä jää laskujen ja säästöjen jälkeen rahaa niin hyvin, että rajoituksia ei pahemmin ole vaan matkalle voi lähteä aina kun töistä saa vapaata. En usko, että mikään näistä onnistuu lapsiperheeltä?

Tähän saat satavarmasti vastauksen, että kyllä lastenkin kanssa noita asioita voi tehdä. Niin, sen jälkeen kun on ensin puolison kanssa aikatauluttanut että kenen homma tänään on vahtia lapsia eli kuka jää kotiin tai herää tekemään aamupalaa, tai kun lapselle on tehty normaalia ruokaa sen juuston sijaan, ja matkoillakin voi käydä (kunhan tekee sen koulujen loma-aikaan ja pienemmällä budjetilla, koska lapsi vei ne ylimääräiset rahat). Että ihan samanlaista elämää voi elää kuin lapsettomana - mitä nyt ihan hirveällä säädöllä ja sopimisella ja ei juuri koskaan puolison kanssa yhdessä, ja oikeastaan se "samakin" on vähintään parilla luokalla huonommaksi tiputettu koska rahan ja ajan puute. Ja tämän kun osoitat, on se vain merkki siitä että et ymmärrä mitään Oikeasta Elämästä ja se matkustelukin itseasiassa vaan saastuttaa (sen sijaan viis vaippavuorista) sekä vain narsistiset ihmiset ravaavat useamman kerran viikossa salilla.

En tiedä yhtään vanhempaa, joka eläisi yhtä vapaata elämää kuin minä.

Mä en nykyään ole niin tyytyväinen. Minulla on 3 lasta. Kaksi heistä on jo teinejä ja kuopus vielä vauva.

Mä ajattelin esim. nämä kesät jo ihan erilaisiksi mut viime kesä menikin raskaana ollessa enkä kivulitani ja supistuksilta pystynyt oikein yhtään mihinkään noiden isompien kanssa. Tämä kesä meneekin sitten täysin vauvan ehdoilla ja aikatauluilla. Mies ei pidä lomaakaan meidän kanssa yhtäaikaa vaan vasta kun minä palaan töihin ja mies jää vuorostaan kotiin.

Hetken jo ehdein unelmoida yhtäaikaisista kesälomista ja helposta arjesta ja rennoista viikonlopuista. Ja niitä jo jonkin aikaa ehdittiinkin viettää.

Sitten huolimattomuuttamme tulinkin raskaaksi ja kaikki tämä säätäminen, valvominen, kotiin sidottuna oleminen, lomien sumpliminen, tuleva päiväkotiarki yms yms. alkoikin alusta.

Rakas tuo kuopuskin tietysti on, ihan yhtä tärkeä kuin isommatkin. Silti se ei poista sitä vitutusta menetetystä vapaudesta. Onneksi tämä pikkulapsivaihe on väliaikaista kuitenkin ja Tottakai tsemppaan itseäni tämän tilanteen jaksamaan.

Ei tämä mikään unelmien täyttymys minulle ole eikä varmaan noille isosisaruksillekkaan. Hekin joutuivat luopumaan siitä tietynlaisesta elämästään vauvan myötä.

En missään nimessä ole hurmosmamma tai edes millään mittapuulla kovin vanhemmuudelle omistautunut äiti. Lapset eivät ole koko elämänsisältöni, eivätkä koskaan tule olemaan. En siis voisi olla tyytymätön elämääni lasten takia, toki siinä tilanteessa se on todennäköisempää jos lapsilla yritetään paikata joku aukko vs. lapsi on luonteva osa arkea ja elämää.

Rakastan lastani ja minusta on mielekästä jakaa arki perheenä, vaikka totta helvetissä elämä olisi seesteisempää jos meitä olisi vain kaksi aikuista. En meinaa välillä jaksaa jatkuvaa kitinää ja valitusta joka on nyt ollut pinnalla. Toisaalta nyt on tapahtunut paljon uusia ja hienoja asioita jotka auttaa jaksamaan ja tekee jopa arjesta hitusen mukavampaa. Mutta vaikka me nyt ollaan ihan peruspena vanhempia puolison kanssa, niin ei lapsiperhe-elämä meille mitenkään osin vain sovi. Sehän on juuri sen näköistä kuin vanhemmatkin, tai ainakin pitäisi olla. Meillä on lapsi ja elämää, mutta ei mitään tietynlaista lapsiperhe-elämää.

34 vielä jatkaa. Ja tietenkin nuo taloudelliset asiat vaikuttavat myös siihen tyytyväisyyteen. Perhevapaat pienentävät tuloja ja yksi ihminen lisää tuo paljon menoja. Ei välttämättä vielä ihan vauvana mutta kasvaessaan lapset tulevat kalliiksi.

Eli mä koen vanhemmuuden niin että saan tosi paljon mutta joudun myös luopumaan hirveän paljosta! Onneksi mä olen kokenut että ne hyvät asiat painaa vaakakupissa enemmän kuitenkin. Tällä hetkellä tilanne on varmaa tasan negatiivisten asioiden kanssa, mutta odotan tilanteen paranevan kuopuksen kasvettua kouluikään.

Vierailija kirjoitti:

Ongelmana ei oo ne lapset, vaan se että perhe-elmää ei nykyään arvosteta. Lasten kanssa ei nykyään ole suotavaa mennä kuin lintsille ja hoplopiin. Muuten yritetään järjestää asiat niin, että lapset ovat mahdollisimman vähän "aikuisten tiellä" ja vanhemmat pääsevät vuorotellen viettämään omaa aikaa aikuisten kivoihin menoihin.

Onpa ikävää, että teillä on noin :(