Oletko onnellinen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Oootsä vähän onnellinen?" (kysyttiin vuonna -60) :DD

Olen ollut pääsääntöisesti 39v.Lapsi, terveys,riittävä toimentulo.Esteet voi aina raivata tieltään ja pienet vastoinkäymisetkin vahvistavat onnellisuutta.Jos aina "menisi hyvin" kuinka ymmärtäisi että on aihettaa onneen ja tyytyväisyyteen.Tietty nyt en tarkoita musertavia takaiskuja, joista on vaikea toipua.

Illuusio vapaasta tahdosta, vaikka tarina on valmiiksi kirjoitettu. Ja sitä paskaa tulee niskaan mihin sinun raivaamisesi eivät vaikuta paskan vertaa.

:DDDDDDDDDDDDDDDDD

Wat?

Muiden mielestä elämäni on varmasti aivan surkeaa, itse en voisi olla onnellisempi. Muiden mielestä minulla on varmasti myös paljon ongelmia. Onneksi en välitä näiden muiden mielipiteistä ja olen huomannut, että ongelmia on kahdenlaisia. Joko sille ongelmalle voi tehdä jotain (siitä ei tarvitse enää olla huolissaan, sen kun hoitaa alta pois) tai sitten sille ei voi mitään (miksi turhaan murehtia jostain jolle ei voi mitään). Omaan onnellisuuteen vaikuttaa oikeastaan vain omat päänsisäiset ajatukset, vaikka minulla onkin paljon asioita joista olla kiitollinen: ihana mies, lemmikit, perhe, ystävät jne.

Itselläni oli päällisin puolin kaikki, minkä pitäisi tuoda onnea: pitkä parisuhde, lapsi, ihan hyvä työ eikä rahahuolia, mahdollisuus matkustella useamman kerran vuodessa ja ystäviä.

Silti olen onneton. Tai välillä vain ei-onnellinen. Toki on niitä mielihyvää tuovia tekijöitä, kuten ystävien näkeminen, mutta mikään arkinen asia ei tuo minulle mielihyvän tunnetta. En tiedä, olenko masentunut vai vaadinko vain liikaa. Mietin usein, miksi se, mitä minulla, ei riitä minulle...

Nyt sitten päätin erota aviomiehestäni, katsotaan, jospa olo helpottuisi sillä. Saatan toki tehdä myös elämäni virheen.

Kun olin nuori, ajattelin, ettei ihmisten tarvitse tai kuulu olla onnellisia. Että eihän tässä elämässä edes voi olla onnellinen, koska yhteiskunnan suorituspaineet ja odotukset ovat niin isot ja ihmisten muutenkin kovia ja vaativia. Ajattelin, että elämän tehtävä onkin lähinnä vain selviytyä ja pyrkiä hyvään ja olemaan epäitsekäs.  

Nyt olen vanhempi ja ajattelen vielä melkein samalla tavalla. On ollut kuitenkin hirveän ahdistavaa huomata, että suurin osa ajattelee ihan toisella tavalla. En tahdo kestää sitä, että pitäisi jaksaa olla onnellinen. En kestä ihmisten hehkutusta onnesta, kun en itse siihen kykene enkä ymmärrä, miten muut siihen pystyvät. En tunne kuuluvani yhteiskuntaan, koska en pysy siinä mukana. Väsyn helposti ja tarvitsisin aikaa toipua. Mielestäni yhteiskunta on hyvin rajoittunut sietämään erilaisuutta ja väheksyy ihmisiä, jotka eivät kestä nykytahdissa mukana. Olen lapsesta asti ollut taipuvainen masentuneisuuteen ja ahdistukseen, joten tuntuu vähän kuin olisin tietyllä tapaa "tuomittu" elämään näin. Toki minulla on itselläni mahdollisuus vaikuttaa ja hankkia apua, mutta jotenkin ajattelen myöskin niin, ettei vika ole pelkästään yksilössä. Myös yhteiskunnalla ja yhteisöllä on tärkeä rooli yksilöiden onnellisuuden kannalta. 

Minulla on lapsia ja aviomies. Mieheni tuntuu olevan ihan eri puusta veistetty. Hänessä onnellisuus tuntuu olevan vähän kuin sisäsyntyinen tila. Osittain huomaan sen omissa lapsissanikin. Kaksi kolmesta ovat sellaisia, etteivät välitä ympäristön paineista tai muista niin paljoa. Kolmas on vähän kuin haamu, joka kulkee täällä eikä hänellä ole kykyä säädellä millaisia tunteita ja olettamuksia hänen lävitseen kulkee. Hän vain liukuu eteenpäin, huomaa kaiken ja kaikki, eikä osaa erottaa niitä erillisiksi asioiksi itsestään. Se on kamalan raskas taakka kannettavaksi.