Lue keskustelun säännöt.
Onko kukaan katunut lasten hankkimista myöhemmin?
01.05.2016 |
Monesti saa lukea, että ihmiset ovat katuneet lapsen vauva-aikana lapsen hankkimista, koska vauvan hoito, valvominen ym. on ollut raskasta. Mutta onko kenelläkään kokemusta, että vauvan hoitoon on ollut helppo sopeutua, mutta sen jälkeen on mennyt paljon raskaammaksi kuin on osannut odottaa ja on alkanut katua vasta silloin?
Kommentit (75)
Olen katunut. Välillä on ollut aikoja, että lähes päivittäin.
En ehkä katuisi jos lapsia olisi yksi tai lapset olisivat rauhallisia luonteeltaan. En vain tiennyt, minkälaista arki voi olla lasten kanssa. Tuntuu, että omat voimat on aivan lopussa ja joudun päivästä toiseen tekemään asioita, joista en oikeasti tykkää. En itse muista omasta lapsuudestani juuri mitään enkä muista, että vanhempani olisivat juuri puuhailleet tai vieneet lapsia mihinkään, keskustelleet tai olleet meidän kanssa. Meillä ei saanut kiukutella tai olla surullinen. Siksi kai minulla ei ollut realistista kuvaa siitä, mitä on olla vanhempi.
On ollut iso sokki, miten vaativia lapset oikeasti ovat. En tosiaan ole tähän kovin hyvin sopeutunut. Minulla on kolme vilkasta poikaa, jotka imevät hyvin tehokkaasti kaikki energiani. Se meteli, liikehdintä ja jankkaaminen, jotka täyttävät meidän päivät, on niin raskasta, että usein mietin millaista elämä olisi miehen kanssa kahdestaan ilman poikia. Ainakin sitä pääsisi paljon helpommalla, rahat säästyisivät ja tekisin enemmän asioita, joista nautin. Onko se sitten hyvä syy jättää lapset tekemättä? Nii-in....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puhukaa äidit läheisten ystävienne kanssa, saatte huomata monen muunkin katuvan lapsiaan. Ei näitä ajatuksia joka tuttavalle jaeta. Musta suurimmalle osalle ihmisistä ei lapset sovi, joillekin harvoille sopii jos nauttii muiden puolesta uhrautumisesta ja hoitamistyöstä vapaa-ajallaan. Pitäisi olla joku vanhemmuuden kurssi ennen kuin lisääntyy, niin vältyttäisiin monelta surulta. Joka pöydän pyyhkimiseen on puolen vuoden kurssitus, mutta lapsia hankkiville ei mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, olen siis sillä tavalla hirveä, että olen jatkuvasti kiukkuinen ja lyhytpinnainen. Pelkkä 'äiti' huudon kuuleminen saa jo kaikki lihakseni jännittymään. Tiuskin kuin mikäkin kakara. Ja sitten häpeän käytöstäni ja ajatuksiani syvästi ja pyrin muuttumaan. Onnistuu n. 5-30 min...
Ja silti rakastan myös tätä ihanan itsepäistä ja fiksua kuopustani...
23
Taitaa olla vaihdevuodet.
Miksi teit kolmannen lapsen jos se oli yllätys? Meniki alkuraskaus niin ohi ettei enää aborttia ehtinyt tehdä?
No enpä usko, että vaihdevuodet olis nyt jo (42v). Olen vain uupunut. Elämässä ollut ns. kauniisti sanottuna haasteita vähän joka rintamalla viimeisten vuosien aikana.
Ja kyllä. Raskaus oli yllätys. Oli menossa järkyttävän haastava muutto suurella kiireellä. Stressitilanteissa mulla jää kuukautiset todella helposti välistä, eikä ajantaju oikein pelannut eikä ollut aikaa kuunnella itseään kun piti vain puskea sinnikkäästi eteenpäin. Kun tajusin olevani raskaana olin ihan kauhistunut, mutta olen myös aina ollut järkyttävä optimisti. Pohdimme myös aborttia, mutta ekassa ultrassa näkyi jo pieni ihmisenalku sormineen, varpaineen ja nykerönenineen (11vko !) -ei pystytty...
En tiedä pystyisinkö edelleenkään vaikka tietäisin kuinka tiukalle uusi lapsi koko elämäni vetää. Ikäväkyllä leikittelen liian usein ajatuksella, että häntä ei olisi, eikä se muuta kuin vain vahvista tietynlaista katkeruutta.
Pitäisi vain pystyä keskittymään tähän hetkeen ja nauttia niistä hyvistä asioista, koska tiedän liiankin hyvin, että asiat voisivat olla vielä paljon huonommin. Mutta olen heikko ihminen -ainakin välillä.
23
Vierailija kirjoitti:
En ole varsinaisesti katunut lasta, jota rakastan eniten maailmassa. Mutta olen tuntenut syyllisyyttä huonosta äitiydestä. Sairastin synnytyksen jälkeisen masennuksen, jonka jälkeen kuoli läheisiä ihmisiä yllättäen ja suruaika osoittautui hyvin raskaaksi jne. Lapsen ensimmäiset vuodet olen ollut hermostunut, väsynyt ja stressaantunut. En ole masentunut mutta väsymys on ollut jotain järkyttävää, sellaista mitä en osannut etukäteen edes kuvitella.
Lapsi on helppo ja ihana. Minä vaikea ja kamala. Ilman hyvää tukiverkkoa olisin todennäköisesti jättänyt lapsen isälleen ja kadonnut jonnekin selvittämään päätäni. Koen myös, että työelämän ja perheen yhdistäminen on ollut minulle tosi vaikeaa. Minulla on haastava työ ja vaikka en joudu tuomaan töitä kotiin niin mielessä ne ovat lähes aina.
Ennen kaikkea olen katunut huonoa äitiyttäni. Olisin halunnut olla parempi. Pelkään, että väsymykselläni tuhoan lapseni henkisen kehityksen.
Oh, samoin! Myös tuo mitä 50 niin hyvin kuvasi. Se jatkuva säätö. Jatkuva valmiustila. jne. Jotenkin helpottavaa kuulla muidenkin 'kamalasta äitiydestä'.
23
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, mulla. En kadu lapsia, mutta en haluaisi itse hoitaa heitä. Viimeksi tänä aamuna ajattelin, että kunpa kotona ei olisi yhtään ketään... Mulla on niin kova huoli lasten selviämisestä, etten itse haluaisi olla heidän äitinsä, koska teen mä mitä tahansa, niin pieleen se menee kumminkin, ongelmia lapsille tulee aikuisina minusta johtuen kumminkin ja heidän elämänsä on näin ollen ehkä kenties aika turhaa kumminkin. Mutta sitten koska se huoli on osin irrationaalista en voi olla varmakaan, että hylkäämällä heidät heille jäisi ympärilleen parempia ihmisiä ja he pelastuisivat ongelmilta. Tavallaan ajattelen, että hylkääminen olisi vielä pahempi. Niin sitten mä yritän selviytyä äitinä, vaikka vihaankin elämää, kun se on selviytymistä, ei sen kivempaa.
Miksi teit lapsia?
Halusin perheen jota mulla ei itsellä ollut kun olin vihaisen yh-äidin ainoa.
selfish bitch
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Havahduin eilen siihen etten käynyt ruokaillessa istumaan, vaan jäin pöydän viereen kuin orja odottamaan seuraavaa pyyntöä tai vaatimusta kahdelta pieneltä lapselta tai vauvalta. Olen tähän tottunut ja roolini hyväksynyt, en kadu mitään, mutta siinä hetkessä mietin kyllä, että ikinä en olisi voinut lapsettomana kuvitella, kuinka paljon lapset voivatkaan vaatia. Onneksi ovat noin rakkaita, muuten en jaksaisi. Ja ei tule iltatähteä meille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole katunut enkä edes pitänyt missään vaiheessa liian rankkana. Minulla on yksi poika, joka on jo 20-vuotias. Lapsen teko ei ollut minulle mikään itsestään selvyys - olin pitkään sitä mieltä, ettei minun tehtäväni tässä maailmassa ole ainakaan lapsen kasvattaminen. Mutta koko homma on yllättänyt valtavalla positiivisuudellaan. Sanon sen vaikka käsi raamatulla, koraanilla, lakikirjalla, ihan millä vain: pienen pienintä hetkeäkään en ole katunut, vaan olen alusta lähtien kiittänyt onneani, että muutin mieleni. Se on ollut elämäni paras päätös, ehdottomasti.
Mun täti sanoi että vauva-aika ja pikkulapsiajan oli ihanaa mutta sen jälkeen homma alkoi mennä pieleen. Serkullani on ADHD ja koulunkäynti haastavaa. En nyt osaa sanoa katuuko hän varsinaisesti mutta kuitenkin. Serkkuni oli ihanan hyväntuulinen ja helppo vauva.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Havahduin eilen siihen etten käynyt ruokaillessa istumaan, vaan jäin pöydän viereen kuin orja odottamaan seuraavaa pyyntöä tai vaatimusta kahdelta pieneltä lapselta tai vauvalta. Olen tähän tottunut ja roolini hyväksynyt, en kadu mitään, mutta siinä hetkessä mietin kyllä, että ikinä en olisi voinut lapsettomana kuvitella, kuinka paljon lapset voivatkaan vaatia. Onneksi ovat noin rakkaita, muuten en jaksaisi. Ja ei tule iltatähteä meille!
Hyvä, että havahduit. Mitä sitten teit? Toivottavasti istuit alas nauttimaan ateriaasi itsekin. Et ole palvelija, älä käyttäydy kuin palvelija. Juuri noin niitä tyytymättömiä äitejä tulee ja itsekkäitä, vaativia lapsia. Terveisin tyytyväisen lapsen tyytyväinen äiti, joka on aina pitänyt myös oman puolensa.
Vierailija kirjoitti:
En ole katunut enkä edes pitänyt missään vaiheessa liian rankkana. Minulla on yksi poika, joka on jo 20-vuotias. Lapsen teko ei ollut minulle mikään itsestään selvyys - olin pitkään sitä mieltä, ettei minun tehtäväni tässä maailmassa ole ainakaan lapsen kasvattaminen. Mutta koko homma on yllättänyt valtavalla positiivisuudellaan. Sanon sen vaikka käsi raamatulla, koraanilla, lakikirjalla, ihan millä vain: pienen pienintä hetkeäkään en ole katunut, vaan olen alusta lähtien kiittänyt onneani, että muutin mieleni. Se on ollut elämäni paras päätös, ehdottomasti.
Kiva kuulla. Sun kommentista ei varmaan pidetä, koska "kuvittelet" olevasi parempi äiti kuin muut. Joidenkin mielestä katumus ilmeisesti kuuluu vanhemmuuteen.
Mulla on vähän sama kuin sinulla. En ole varsinaisesti katunut ikinä, todella kiitollinen olen vaikka hankalaa on välillä ollut. Luulen, että asenne auttaa. Olen aina ajatellut, että lapset eivät ole mikään itsestäänselvyys ja heistä täytyy pitää hyvää huolta, koska on heidät halunnutkin. Ihmettelen paljon itsekkäitä ja uhriutuvia vanhempia. Tekevät vain hallaa lapsilleen. Olisi kaikkien etu, että lapset, tulevat aikuiset voisivat hyvin. Kunpa itsekkäät ja muita huonosti kohtelevat tajuaisivat jättää lisääntymättä...
Ainoat ns. katumuksen tunteet liittyy siihen, kun pelkään jos lapsilleni sattuu jotain ikävää. Olisi tavallaan helpompaa, jos ei tarvitsisi pelätä rakkaiden ihmisten puolesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole katunut enkä edes pitänyt missään vaiheessa liian rankkana. Minulla on yksi poika, joka on jo 20-vuotias. Lapsen teko ei ollut minulle mikään itsestään selvyys - olin pitkään sitä mieltä, ettei minun tehtäväni tässä maailmassa ole ainakaan lapsen kasvattaminen. Mutta koko homma on yllättänyt valtavalla positiivisuudellaan. Sanon sen vaikka käsi raamatulla, koraanilla, lakikirjalla, ihan millä vain: pienen pienintä hetkeäkään en ole katunut, vaan olen alusta lähtien kiittänyt onneani, että muutin mieleni. Se on ollut elämäni paras päätös, ehdottomasti.
Kiva kuulla. Sun kommentista ei varmaan pidetä, koska "kuvittelet" olevasi parempi äiti kuin muut. Joidenkin mielestä katumus ilmeisesti kuuluu vanhemmuuteen.
Mulla on vähän sama kuin sinulla. En ole varsinaisesti katunut ikinä, todella kiitollinen olen vaikka hankalaa on välillä ollut. Luulen, että asenne auttaa. Olen aina ajatellut, että lapset eivät ole mikään itsestäänselvyys ja heistä täytyy pitää hyvää huolta, koska on heidät halunnutkin. Ihmettelen paljon itsekkäitä ja uhriutuvia vanhempia. Tekevät vain hallaa lapsilleen. Olisi kaikkien etu, että lapset, tulevat aikuiset voisivat hyvin. Kunpa itsekkäät ja muita huonosti kohtelevat tajuaisivat jättää lisääntymättä...
Ainoat ns. katumuksen tunteet liittyy siihen, kun pelkään jos lapsilleni sattuu jotain ikävää. Olisi tavallaan helpompaa, jos ei tarvitsisi pelätä rakkaiden ihmisten puolesta.
Kiitos. En tosiaankaan kuvittele itsestäni mitään tuollaista. Lähinnä ajattelen, että minulla on ollut satumainen onni saada juuri oikea lapsi, jonka kanssa kommunikointi on aina pelannut lähes telepaattisen täydellisesti. Viihdymme toistemme seurassa, vanhemmuus ei ole ollut mitään pakkopullaa, vaan aidosti avartava ja onnellistuttava kokemus. Toki asenteella on varmasti osuutensa. Ikävän moni tuntuu ajattelevan vanhemmuutta suorittamisen kautta ja unohtaa itsensä, mikä sitten kostautuu tyytymättömyytenä. Tyytymätön vanhempi aiheuttaa stressiä lapselle, joka sitten oireilee, mikä taas stressaa vanhempia lisää jne...
Lapsi on aina ollut (syntymästä asti) äärimmäisen herkkä ja hankala eikä yhtään helpota nyt lähestyvä teini-ikä. Osaa olla todella ilkeä ja pistävä sanoissaan ja tietenkin purkaa sen äitiinsä ja sitten se vielä ettei tunne katumusta siitä että pahoittaa mieleni. Tämä elämäntilanne on muuttanut rakkauttani häntä kohtaan. Rakastan kyllä häntä mutta eri tavalla, en tunne lämmintä läikähdystä aina kun hänet näen enkä oikeastaan ylpeyttäkään. Ikävää että tilanne on tällainen, ja se että olen jopa miettinyt että pysyisipä menemään ajassa taaksepäin ja perumaan raskauden. Jos olisin tiennyt millainen lapsi syntyy en olisi häntä hankkinutkaan. Tiedän että minut kivitetään tästä nyt ja anteeksi jos aiheutan mielipahaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vauva-aika voi olla raskasta tai voi olla olematta. En ole kuullut, että kukaan normaalilla ja tasapainoisella psyykellä varustettu ihminen omia lapsiaan katuisi, vaikka olis vähän rankkaa ollutkin.
Ok, sinä et ole kuullut, mutta tutkimuksissa katuminen käy hyvin selvästi ilmi.
Tule ulos kuplastasi niin saatat yllättyä.
Hankalaa jos lapsilla on erilainen termperamentti kuin itsellä. Jatkuvaa opettelua ja siedätystä.
Terv. kokemusta on