Onko kukaan katunut lasten hankkimista myöhemmin?

En nyt kadu mutta mietin joskus millaista elämä olisi ilman lasta. Vauva-aika oli todella ihanaa ja helppoa, nyt lapsi kohta 2v on aloittanut uhmaikänsä jo vuoden ikäisestä. Tulen hulluksi jos tätä jatkuu vielä kaksi vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Totta kai mekin rakastamme lastamme kaikesta huolimatta. Mutta rankkaa on, enkä tieten tahtoen valitsisi elämää vammaisen lapsen kanssa, kun tiedän millaista elämämme on. Tämä on vain oma kokemukseni.

Tämä siis numerolle 31, meni lainaukset pieleen.

Vierailija kirjoitti:

En. Elämäni olisi täysin merkityksetöntä ilman lastani.

Juuri niin on minunkin kohdallani ja se tunne on vain voimistunut iän myötä.Hän on ja on ollut kaikkeni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kadutti jo ensimmäisen puolen vuoden aikana, eikä se ole miksikään muuttunut lapsen täytettyä kolme. On vaativa erityislapsi, diagnoosi on saatu vasta vähän aikaa sitten. Jos olisi tiedetty, olisi jäänyt tekemättä. Toista ei tule.

Vaativa erityislapsi? Siis pahasti vammainen? Otan osaa. Monet sanovat että rakastavat lastaan yhtälailla vaikka on vammainen eivätkä tekisi aborttia vaikka tietäisivät että vammainen lapsi, mutta minä ja mieheni puhuttiin aikoinaan että meistä ei ole vammaisen lapsen hoitajaksi. Vammaisuus ei ole mikään iloinen asia kenellekään, vähiten sille vammaiselle.

Auts!Pakko sanoa,että en vieläkään ole täysin sisäistänyt, kuinka omalla kohdallani on käynyt niin että sain terveen lapsen.Toisaalta ihmisen mieli on äärettömän joustava ja moni pystyy rakastamaan mm. vierasta lasta ja omaa vammaista.Elämästä ei koskaan tiedä, se mitä ensi luulemme taakaksi, voikin pian näyttäytyä suurinpana onnen ja merkityksen tuojana.Läpi elämän.

Tottakai minäkin rakastaisin vammaista lastani, lapseni hän olisi kuitenkin, mutta tuntisin myös surua koko ajan että hän kärsii, jos ei fyysisesti niin siitä että on erilainen eikä voi tehdä elämässä kaikkia samoja asioita kuin muut. Vammainenkin lapsi tuo iloa varmasti, mutta myös valtavan taakan harteille.

en kadu, mutta yllätyksenä tuli se että vauvan kanssa ei olekaan rankkaa- isomman lapsen kanssa on !

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ollut kokemusta lapsista, en ollut viettänyt lasten kanssa aikaa, joten en tiennyt kuinka raskasta ja turhauttavaa pikkulasten kanssa oleminen on. Vauvalta saa positiivista palautetta useinkin ja vauvaa on ihana pitää sylissä. Mutta pikkulapset jankkaavat tylsiä juttujaan, vaativat koko ajan, juoksevat ja meluavat,  ja leikkivät yksitotisia leikkejä, joihin aikuinen joutuu hammasta purren osallistumaan. Oikeasti siitä vain ei saa itselleen yhtään mitään. Miksi ihmisille valehdellaan, että lasten kanssa olosta aikuinenkin saa jotain, kun ei kerran saa? Itse en ainakaan aio levittää valhetta eteenpäin, koska ei se ole lastenkaan etu.

ap

Tämä on niin totta! Arki lasten kanssa yleensä hirveän tylsää odottamista ja rutiinien toimittamista. Ei sellaista ymmärrä etukäteen eikä sitä pysty kuvittelemaan kuinka monta vuotta sitä kestää. Lapset ovat ihania ja rakastan omiani yli kaiken, mutta ikinä en osannut ajatella millaista elämä tulee olemaan.

Siis minkä odottamista? Minä olen aina inhonnut rutiineja, enkä ole lasten takia juurikaan niitä joutunut noudattamaan, kaksosten kanssa piti aluksi ruokkia ja antaa lääkkeet tietyin väliajoin, mutta kun niistä päästiin niin ei mitään hätää. Lapset nukkuu kun niitä nukuttaa, syödään kun on nälkä. Nyt kun lapset on eskarissa joutuu ne aamulla sinne viemään ja hakemaan, mutta kun olen nyt töissä rajoittaa työ paljon enemmän mun elämää kuin lapset, mies huolehtii tietysti omalta osaltaan lapsista. 

Ihmiset tekevät itse itselleen sen rutiinien vankilan, kun jostain syystä muka "pitää" kaikkea tehdä. Tässä elämässä ei ole pakko tehdä mitään muuta kuin kuolla, lapsille riittää se että niille antaa ruokaa ja vaatteita ja paikan jossa yönsä nukkua, muuten riittää se että rakastat ja pidät sylissä ja kuuntelet ja juttelet silloin kun lapset sitä tarvii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vauva-aika voi olla raskasta tai voi olla olematta. En ole kuullut, että kukaan normaalilla ja tasapainoisella psyykellä varustettu ihminen omia lapsiaan katuisi, vaikka olis vähän rankkaa ollutkin.

Tässä puhutaan nyt muustakin kuin vauva-ajasta. Itse en missään tapauksessa sillä tavalla kadu lapsiani etten heitä enää haluaisi. Silti voin tunnustaa että usein koen kuin yllä olevissa kommenteissa. Ehkä tilanne muuttuu kun he tulevat sellaiseen ikään, että heidän kanssaan voi tehdä aikuisellekin mieluisia asioita.

Tämäkin on tuttua, että kun ei kiinnosta tehdä moniakaan lasten asioita kun he ovat vielä sellaisia alkuopetusikäisiä. Sitten mulle (täällä palstalla) sanotaan, että olen itsekäs. No, kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta. En tiedä onko se nyt poikkeuksellista itsekkyyttä. Odotan minäkin sitä, että lapset olisivat jo noin 17-vuotiaita. Matkustelu saattaisi heidän kanssaan kiinnostaa. No, varmaan ennen sitäkin tapahtuu perheen parissa joitain aikuisellekin mukavia juttuja.

1

Ihan oikeasti. 17-vuotiaana ne on jo muuttaneet pois kotoa opiskelemaan ja elämään omaa elämäänsä. Mitä asioita et muka voi tehdä nuoremman, vaikka 12-vuotiaan kanssa? Mennä baariin ryyppäämään? Ihmiset matkustelevat monenkin pienen lapsen kanssa ihan sujuvasti, saatika sitten koululaisten jotka ovat jo omatoimisia ja osaavat jo englantiakin.

Vierailija kirjoitti:

Koen, että olen ollut tarpeeksi hyvä äiti kahdelle vanhimmalle. Olen nauttinut jokaisesta uudesta vaiheesta ja ottanut parhaimillaan nämä haasteet seikkailuna ja kokenut kasvavani ihmisenä (näin lievästi romantisoiden). Sitten tuli tämä kuopus yllärinä kun ekat olivat varhaisteini-iässä -ja minusta tuli aivan kaamea ihminen. Vauva-aika oli vielä sellaista ihanaa 'öllymistä'.

Mutta tämä taapero vaihe kiristää hermoni päivittäin äärimilleen. En jaksa enää innostua jatkuvien perustaitojen opettamisesta tai jatkuvien perustarpeiden tyydyttämisestä. En jaksa olla jatkuvasti käytettävissä. Lapsi tuntuu hyvin raskaalta taakalta. Ihanien teinienkin kanssa on vaikeampaa olla kuin olisi ilman tätä nuorinta kun kaikki mielenkiintoiset keskustelutkin keskeytyvät jatkuvasti, kaikki tekeminen määriytyvät kuopuksen mukaan jne. Koen olevani jatkuvasti 'tyhjiin imetty', vaikka saankin hoitoapua.

Hartain toiveeni olisi saada vetäytyä kuukaudeksi yksinäni jonnkin mökkiin keskelle ei mitään niin ettei tarvitsisi huolehtia kenenkään tarpeista...

Vika ei ole nyt lapsessa. Sinä olet masentunut. Ihan selvästi. Mene hakemaan apua.

Vierailija kirjoitti:

Niin, olen siis sillä tavalla hirveä, että olen jatkuvasti kiukkuinen ja lyhytpinnainen. Pelkkä 'äiti' huudon kuuleminen saa jo kaikki lihakseni jännittymään. Tiuskin kuin mikäkin kakara. Ja sitten häpeän käytöstäni ja ajatuksiani syvästi ja pyrin muuttumaan. Onnistuu n. 5-30 min...

Ja silti rakastan myös tätä ihanan itsepäistä ja fiksua kuopustani...

23

Taitaa olla vaihdevuodet.

Miksi teit kolmannen lapsen jos se oli yllätys? Meniki alkuraskaus niin ohi ettei enää aborttia ehtinyt tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun sitä perhe-elämää on pyörittänyt vaikka sen kymmenen vuotta, ja sitä on vielä en toiset kymmenen edessä, niin ne haasteet on erilaisia ja väsymyskin voi olla erilaista. Vanhempien tehtävä on kasvaa olemaan vanhempia juuri tälle lapselle, joka on oma yksilönsä ja jolla on elämässään omat vaikeutensa. On paljon isompi juttu selvittää esimerkiksi lapsen kouluvaikeuksia, yksinäisyyttä ja kiusaamista kuin huolehtia omassa turvallisessa kodissaan änkyröivästä pienestä lapsesta, jolla kuitenkin on asiat koko ajan hyvin jos vanhemmat ovat hyviä.

Minä en jaksa ymmärtää juuri tätäkään tehtävää lasten kanssa. Että pitäisi huolehtia heidän yksinäisyydestää tai muista vaikeuksistaan mihinkään suuntaan, muuta kuin käskeä heitä itseään muuttumaan. Minulle opetettiin, että on minun tehtäväni sopeutua kaikkialle, ei niin, että mitään muuta paikkaa tai tahoa sopeutettaisiin minuun. Ja että on minun oma vikani, jos mulla on jotain ongelmia. Minussa on siis vikaa.

Koitan kyllä tarpeenmukaan huolehtia jos jotain ongelmia tulee tai laittaa miehen asialle, koska minusta on niin noloa tai hävettävää, jos lapsella on jotain ongelmia, sehän on lapsen vika jos hänellä on jotain ongelmia, niin apua miten noloa mennä jonnekin selvittelemään asiaa! Tällä asenteella ymmärrän, että on raskasta ja vaikeaa auttaa omia lapsiaan, mutta kun ei minuakaan autettu vaan sanottiin ongelmiani minun omaksi syykseni niin on vähän vaikea toimia toisin. On muistona vain paha olo kun ei sitä oikeudenmuk aisuutta ikinä itse saanut, niin silti nyt sitä pitäisi itse antaa. Koitan silti toimia toisin kun mun kohdalla toimittiin, mutta yhtä kärsimystä tää elämä on.

1

Miksi tähän alapeukkuja? Enhän minä tässä mitään pahaa tai väärää ole tehnyt. Havainnoinut vain ja pohtinut.

1

Sinä puhut täysin hulluja. Siksi.

Sun omalla lapsuudella ei ole mitään tekemistä enää nyt kun olet aikuinen ja osaat käsitellä asiat jotka oli sun lapsuudessa pielessä, ne ei määritä sitä miten sinä nyt ajattelet ja toimit. Kun sinä jankkaat jatkuvasti että sun äiti oli hirvee ja sun piti olla sitä ja tätä mitä et ollut ja nyyh nyyh... sinä tajuat kyllä että sun lapsuus oli paska, ja sun ei tarvi sitä kostaa sun lapsille. Sun on aika päästää irti sun lapsuudesta, se on menneisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Koen, että olen ollut tarpeeksi hyvä äiti kahdelle vanhimmalle. Olen nauttinut jokaisesta uudesta vaiheesta ja ottanut parhaimillaan nämä haasteet seikkailuna ja kokenut kasvavani ihmisenä (näin lievästi romantisoiden). Sitten tuli tämä kuopus yllärinä kun ekat olivat varhaisteini-iässä -ja minusta tuli aivan kaamea ihminen. Vauva-aika oli vielä sellaista ihanaa 'öllymistä'.

Mutta tämä taapero vaihe kiristää hermoni päivittäin äärimilleen. En jaksa enää innostua jatkuvien perustaitojen opettamisesta tai jatkuvien perustarpeiden tyydyttämisestä. En jaksa olla jatkuvasti käytettävissä. Lapsi tuntuu hyvin raskaalta taakalta. Ihanien teinienkin kanssa on vaikeampaa olla kuin olisi ilman tätä nuorinta kun kaikki mielenkiintoiset keskustelutkin keskeytyvät jatkuvasti, kaikki tekeminen määriytyvät kuopuksen mukaan jne. Koen olevani jatkuvasti 'tyhjiin imetty', vaikka saankin hoitoapua.

Hartain toiveeni olisi saada vetäytyä kuukaudeksi yksinäni jonnkin mökkiin keskelle ei mitään niin ettei tarvitsisi huolehtia kenenkään tarpeista...

Minusta on hienoa, että äidit tällä palstalla jakavat rehellisesti ajatuksiaan silloinkin, kun asiat eivät ole menneet kuten niiden olisi toivonut menevän. Kun luin tekstiäsi, ymmärrän täysin miltä sinusta tuntuu. Niin kauan kuin minulla ei olosuhteiden pakosta ollut ollenkaan omaa aikaa, niin jotenkin sitä selvisi. Mut tänä vuonna minulla on ollut omaa aikaa peräti kaksi kertaa kokonaisen vuorokauden aikana (ekaa kertaa siis 7 vuoteen) ja tuntui etten vaan kestä sitä että se kohta päättyy ja alkaa taas tää elämä. Olin siis juurikin mökissä yksinäni keskellä peräkorpea ja olihan se aivan taivaallista. Lapsissa ei ole mitään vikaa. En vaan jaksais tätä jatkuvaa säätämistä ja ohjeistamista satoja kertoja peräkkäin. Että onko kenkä nyt hyvin, laitetaas se uudelleen, katsoppas nyt missä se paidan pesulappu on, sehän tuli niskaan, käännähän paita, laita ovi kunnolla kiinni ettei koira karkaa, laitoitko sen oven kunnolla kiinni, katsos, et laittanut ovea kunnolla kiinni ja kohta koira olisi karannut. Uudelleen ja uudelleen.  Ja mikäs se on tämä lappu täällä repussa, jaahas, huomiseksi ois pitänyt hankkia kouluun ja päikkyyn sata kiloa vaaleanpunaisia herneitä, viissataatuhatta kappaletta tyhjiä vessapaperirullia ja kukas tää Milana on jonka synttärit ois, hetkinen, juuri nyt.

Lapset on ihania mutta ollaan oltu todella lujilla miehen kanssa. Selvästi tää 7 vuotta on se raja että nyt täytyy saada hengähtää, molempien, tai sitä vaan ei jaksa enää. En ole kokenut olevani kovin rasittunut, kunnes mulla oli se vuorokausi ihan hiljaista ja tyhjää aikaa ja tajusin että taidan sittenkin olla rasittunut.

Katunut ja katunut, kyllä ja en. Mutta jos nyt tietäisin, niin olisi ainakin toinen jäänyt tekemättä. Mulla kaks erityislasta ja lasten ollessa pieniä, isä ei enää jaksanut ja lähti. Eli jäin yksin ilman tukiverkkoja.

Lapset on jo 14 ja 11 vuotiaat ja voin sanoa, että se vauva aika ehkä oli kuitenkin kaikkein helpointa. Onneksi meillä on silti joskus hyviäkin hetkiä, niin niillä jaksaa sitten taas muutaman viikon sinnitellä eteenpäin. Mutta kyllä on oikeasti ollut rankkaa ja monesti lasken vuosia milloin muuttavat pois, että saisin "oman" elämäni takaisin. Vaikka eipä mun huolet lasten pois muuttoon häviäisi. Joudun loppu elämäni niistä tavalla tai toisella huolehtimaan.

Multa usein kysytään, että miten ihmeessä jaksan kaiken tämän. En jaksaisikaan, mutta onko mulla vaihtoehtoja?!

Vierailija kirjoitti:

Katunut ja katunut, kyllä ja en. Mutta jos nyt tietäisin, niin olisi ainakin toinen jäänyt tekemättä. Mulla kaks erityislasta ja lasten ollessa pieniä, isä ei enää jaksanut ja lähti. Eli jäin yksin ilman tukiverkkoja.

Lapset on jo 14 ja 11 vuotiaat ja voin sanoa, että se vauva aika ehkä oli kuitenkin kaikkein helpointa. Onneksi meillä on silti joskus hyviäkin hetkiä, niin niillä jaksaa sitten taas muutaman viikon sinnitellä eteenpäin. Mutta kyllä on oikeasti ollut rankkaa ja monesti lasken vuosia milloin muuttavat pois, että saisin "oman" elämäni takaisin. Vaikka eipä mun huolet lasten pois muuttoon häviäisi. Joudun loppu elämäni niistä tavalla tai toisella huolehtimaan.

Multa usein kysytään, että miten ihmeessä jaksan kaiken tämän. En jaksaisikaan, mutta onko mulla vaihtoehtoja?![/quote

On sulla vaihtoehto.Muutos näkökulmassa.Itselläni on terve ja "menestyvä" lapsi, jonka yksinhuoltaja olin taaperoiästä alkaen, opiskelin vuosia, työn ohessa ja moni kysyi kuinka jaksan aina yksin, taloudellisesta ja henkisesti.En kyllä nähnyt asiaa siten, mutta kysyttäessä tajusin, että ilman lastani elämäni olisi ollut täysin yksinäistä ja merkityksetöntä.Kaiken minkä tein, tein hänen vuokseen.Ja teen tavallaan edelleenkin, koska se on elämäni sisältö.Hyväksyin sen tosiasian, että omalla taustallani en olisi koskaan päässyt niin "pitkälle" kuin lapseni olemassaolon motivoimana.Tiedä missä olisin nyt:((

Ymmärrän toki, että sinun tilanteesi on huomattavasti rankempi (itseasiassa, omat vuoteni olivat elämäni parasta aikaaa ja voin siksi kuolla onnellisena ), mutta mitä "oma" elämäsi olisi? Sen sijaan että lasket vuosia, voisitko hakea tukea/apua samanlaisessa tilanteessa olevilta vanhemmilta, vapaaehtoistyöltä  tai kunnan palveluista.Kun lapset ovat muuttaneet pois, saattaakin käydäkin niin että juuri he ovat elämäsi tärkein sisältö.Voimia <3

En ole varsinaisesti katunut lasta, jota rakastan eniten maailmassa. Mutta olen tuntenut syyllisyyttä huonosta äitiydestä. Sairastin synnytyksen jälkeisen masennuksen, jonka jälkeen kuoli läheisiä ihmisiä yllättäen ja suruaika osoittautui hyvin raskaaksi jne. Lapsen ensimmäiset vuodet olen ollut hermostunut, väsynyt ja stressaantunut. En ole masentunut mutta väsymys on ollut jotain järkyttävää, sellaista mitä en osannut etukäteen edes kuvitella.

Lapsi on helppo ja ihana. Minä vaikea ja kamala. Ilman hyvää tukiverkkoa olisin todennäköisesti jättänyt lapsen isälleen ja kadonnut jonnekin selvittämään päätäni. Koen myös, että työelämän ja perheen yhdistäminen on ollut minulle tosi vaikeaa. Minulla on haastava työ ja vaikka en joudu tuomaan töitä kotiin niin mielessä ne ovat lähes aina.

Ennen kaikkea olen katunut huonoa äitiyttäni. Olisin halunnut olla parempi. Pelkään, että väsymykselläni tuhoan lapseni henkisen kehityksen.

Vierailija kirjoitti:

En ole varsinaisesti katunut lasta, jota rakastan eniten maailmassa. Mutta olen tuntenut syyllisyyttä huonosta äitiydestä. Sairastin synnytyksen jälkeisen masennuksen, jonka jälkeen kuoli läheisiä ihmisiä yllättäen ja suruaika osoittautui hyvin raskaaksi jne. Lapsen ensimmäiset vuodet olen ollut hermostunut, väsynyt ja stressaantunut. En ole masentunut mutta väsymys on ollut jotain järkyttävää, sellaista mitä en osannut etukäteen edes kuvitella.

Lapsi on helppo ja ihana. Minä vaikea ja kamala. Ilman hyvää tukiverkkoa olisin todennäköisesti jättänyt lapsen isälleen ja kadonnut jonnekin selvittämään päätäni. Koen myös, että työelämän ja perheen yhdistäminen on ollut minulle tosi vaikeaa. Minulla on haastava työ ja vaikka en joudu tuomaan töitä kotiin niin mielessä ne ovat lähes aina.

Ennen kaikkea olen katunut huonoa äitiyttäni. Olisin halunnut olla parempi. Pelkään, että väsymykselläni tuhoan lapseni henkisen kehityksen.

Työn ja perheen yhteen sovittaminen on oikeasti stressaavaa tosi monelle. Ei se ole pelkkä organisointi- ja asennekysymys, jos työ vie suurimman osan siitä energiasta, millä pitäisi pyörittää tasapainoista perhe-elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koen, että olen ollut tarpeeksi hyvä äiti kahdelle vanhimmalle. Olen nauttinut jokaisesta uudesta vaiheesta ja ottanut parhaimillaan nämä haasteet seikkailuna ja kokenut kasvavani ihmisenä (näin lievästi romantisoiden). Sitten tuli tämä kuopus yllärinä kun ekat olivat varhaisteini-iässä -ja minusta tuli aivan kaamea ihminen. Vauva-aika oli vielä sellaista ihanaa 'öllymistä'.

Mutta tämä taapero vaihe kiristää hermoni päivittäin äärimilleen. En jaksa enää innostua jatkuvien perustaitojen opettamisesta tai jatkuvien perustarpeiden tyydyttämisestä. En jaksa olla jatkuvasti käytettävissä. Lapsi tuntuu hyvin raskaalta taakalta. Ihanien teinienkin kanssa on vaikeampaa olla kuin olisi ilman tätä nuorinta kun kaikki mielenkiintoiset keskustelutkin keskeytyvät jatkuvasti, kaikki tekeminen määriytyvät kuopuksen mukaan jne. Koen olevani jatkuvasti 'tyhjiin imetty', vaikka saankin hoitoapua.

Hartain toiveeni olisi saada vetäytyä kuukaudeksi yksinäni jonnkin mökkiin keskelle ei mitään niin ettei tarvitsisi huolehtia kenenkään tarpeista...

Minusta on hienoa, että äidit tällä palstalla jakavat rehellisesti ajatuksiaan silloinkin, kun asiat eivät ole menneet kuten niiden olisi toivonut menevän. Kun luin tekstiäsi, ymmärrän täysin miltä sinusta tuntuu. Niin kauan kuin minulla ei olosuhteiden pakosta ollut ollenkaan omaa aikaa, niin jotenkin sitä selvisi. Mut tänä vuonna minulla on ollut omaa aikaa peräti kaksi kertaa kokonaisen vuorokauden aikana (ekaa kertaa siis 7 vuoteen) ja tuntui etten vaan kestä sitä että se kohta päättyy ja alkaa taas tää elämä. Olin siis juurikin mökissä yksinäni keskellä peräkorpea ja olihan se aivan taivaallista. Lapsissa ei ole mitään vikaa. En vaan jaksais tätä jatkuvaa säätämistä ja ohjeistamista satoja kertoja peräkkäin. Että onko kenkä nyt hyvin, laitetaas se uudelleen, katsoppas nyt missä se paidan pesulappu on, sehän tuli niskaan, käännähän paita, laita ovi kunnolla kiinni ettei koira karkaa, laitoitko sen oven kunnolla kiinni, katsos, et laittanut ovea kunnolla kiinni ja kohta koira olisi karannut. Uudelleen ja uudelleen.  Ja mikäs se on tämä lappu täällä repussa, jaahas, huomiseksi ois pitänyt hankkia kouluun ja päikkyyn sata kiloa vaaleanpunaisia herneitä, viissataatuhatta kappaletta tyhjiä vessapaperirullia ja kukas tää Milana on jonka synttärit ois, hetkinen, juuri nyt.

Lapset on ihania mutta ollaan oltu todella lujilla miehen kanssa. Selvästi tää 7 vuotta on se raja että nyt täytyy saada hengähtää, molempien, tai sitä vaan ei jaksa enää. En ole kokenut olevani kovin rasittunut, kunnes mulla oli se vuorokausi ihan hiljaista ja tyhjää aikaa ja tajusin että taidan sittenkin olla rasittunut.

Siis kuinka monta lasta teillä on? Meillä on 7-vuotiaat kaksoset, eikä elämä heidän takiaan ole rasittavaa, suurimman osan aikaa leikkivät omiaan joko sisällä tai ulkona. Nytkin toinen tuli jo sisälle ja leikkii legoilla, toinen jäi vielä ulos lähipuistoon. Hyvin rauhallista, minä olen koneella ja menen kohta tekemään ruokaa, olin kukkia laittamassa ulkona pari tuntia ja menen ruuan jälkeen sinne takaisin. Mies kävi lasten kanssa pyöräilemässä ja makaa nyt sängyllä tekemättä yhtään mitään, kaikessa rauhassa.

Se on jotenkin niin surullista kun ihmiset näkevät tässäkin keskustelussa syyllistää muita. Kaikki ihmiset ovat erilaisia, on erilaiset taustat, turvaverkot ja voimavarat. On erilaiset luonteet ja mahdollisesti erilaiset mallit vanhemmuuteen. Toiset vanhemmat ovat eläneet tasapainoisen lapsuuden, toiset taas kärsineet pahoinpitelystä ja laiminlyönnistä. Tämä kaikki johtaa siihen että meillä on kaikilla hyvin erilaiset kokemukset asioista. Aivan turhaan täällä ihmetellään, että miten te ette jaksa sitä 10-vuotiasta kun mä jaksan kahta 7-vuotiasta.

Mun paras saavutus on noi mun kolme poikaa. Näyttävät vielä olevan ihan kunnon miehiä - sellaisia tavallisia.

Ihmettelen, että kuinka hyvin kaikki on koulunsa hoitaneet ja ovat paljon minua parempia koulussa.

Hirveästi tosin ei ole omaa aikaa kun kokkailu ja arkirutiinit vie niin paljon. Välillä tuntuu, että olen 24/7 joko laittamassa ruokaa tai kaupassa ostamassa ruokaa. Ja kaiken lisäksi inhoan ruoanlaittoa. Mutta no vali vali.

Siis kyllä lapsissa on hirveä ero. Mietin että jos mun lapsi olisi eräs poika xx niin todennäköisesti olisin suljetulla osastolla. Poika on sellainen hirveä egoilija ja äänessä koko ajan. Jutut ihan tyhmiä vielä koska poika hiukan erikoinen. Äitinsä mukaan poika ADHD, mutta sama vika sitten pojalla ja äidillä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ollut kokemusta lapsista, en ollut viettänyt lasten kanssa aikaa, joten en tiennyt kuinka raskasta ja turhauttavaa pikkulasten kanssa oleminen on. Vauvalta saa positiivista palautetta useinkin ja vauvaa on ihana pitää sylissä. Mutta pikkulapset jankkaavat tylsiä juttujaan, vaativat koko ajan, juoksevat ja meluavat,  ja leikkivät yksitotisia leikkejä, joihin aikuinen joutuu hammasta purren osallistumaan. Oikeasti siitä vain ei saa itselleen yhtään mitään. Miksi ihmisille valehdellaan, että lasten kanssa olosta aikuinenkin saa jotain, kun ei kerran saa? Itse en ainakaan aio levittää valhetta eteenpäin, koska ei se ole lastenkaan etu.

ap

Kuule, ei aikuisen tarvi leikkiä lapsen kanssa väkisin. Lapsi leikkii itsekseen, se on sen työtä. Ja joo juoksevat ja meluavat varmasti, mutta sekin on aika lyhyt aika, siirtyvät muutamassa vuodessa juoksemaan ulos ja sitten tuleekin se kausi kun ovat omassa huoneessaan tietokoneen ääressä eivätkä puhu sanakaan jos ei pakoteta, ja ulos pitää potkia kun on kaunis ilma. Saattaa olla että sitten alkavat roikkua ulkona yökaudet kavereiden kanssa ties missä pahanteossa, ja toivot että se istuisi tietokoneellaan turvassa.

Mun lapsilla ei ole koskaan ollut tylsiä juttuja, multa on jopa toimittaja pyytänyt että saisi laittaa lehteen mun lasten juttuja kun ovat niin hauskoja kun faceen niitä laitan.

Etkö sinä ap muista omasta lapsuudestasi mitään? Minkälainen lapsi olit? Luultavasti omasi on aika samanlainen, jos olit villi, on epätodennäköistä että lapsesi olisi rauhallinen.

Paljon kiitoksia kaikista vastauksista! Tuntuu hyvältä että muillakin on samoja tuntemuksia. Olemme kyläpaikassa ja en päässyt aikaisemmin lukemaan ketjua. 

Olin itse rauhallinen lapsi ja mieskin on rauhallinen. Suvuissa on jonkin verran meluisia reuhaavia ihmisiä, että on niitäkin geenejä. Ehkä senkin vuoksi on vaikea jaksaa, koska kuvittelin (typerästi), että meidän lapsista tulee rauhallisia luonteeltaan. En jaksa yhtään innostua mistään vouhkaamisesta ja riehumisesta. Mutta pakko on lasten takia välillä. Jos olisin tiennyt, että tulee näin raskasta, olisin jättänyt lapset hakkimatta kokonaan. Lapset siis yhden vuoden ikäerolla ja nyt leikki-ikäisiä. Teen tietysti nyt parhaani ja yritän kestää kunnes ovat isompia ja enemmän omissa jutuissaan. Kuulostaa luultavasti katkeralta, mutta katkera olenkin kun kaikki minullekin mainostivat kuinka äitiys antaa niin paljon. Minulla loppui äitiyden into vauva-aikaan. Mieskin on kyllä aika väsynyt, mutta näillä mennään.