Onko kukaan katunut lasten hankkimista myöhemmin?

Hyvä että tällaisiakin ketjuja on, kun yleinen ajatus tuntuu olevan se, että "vauva-aika on hetkessä ohi ja sitten lapsiperheen arki on puhdasta onnea". Tsemppiä ap:lle, ehkä tilanne muuttuu, kun lapsi tulee kouluikään ja hänen kanssaan voi kunnoll keskustella mielenkiintoisimmistakin jutuista?

:/ voin vain kuvitella..varmasti raskasta..toivottavasti löytyisi myös jotain ilon aiheita..Tsemppiä <3 mitähän piristystä sitä keksisi tuollaiseen tilanteeseen? Saisitko jostain välillä lapsille hoitajan..? Että pääsisit tekemään jotain mieluista ja rentoutumaan? Jollekin luotettavalle opuskelijalle esim jos maksaisi parikymppiä niin vahtisi varmaan lapsia jonkun aikaa että pääsisit johonkin joskus..?

Koen, että olen ollut tarpeeksi hyvä äiti kahdelle vanhimmalle. Olen nauttinut jokaisesta uudesta vaiheesta ja ottanut parhaimillaan nämä haasteet seikkailuna ja kokenut kasvavani ihmisenä (näin lievästi romantisoiden). Sitten tuli tämä kuopus yllärinä kun ekat olivat varhaisteini-iässä -ja minusta tuli aivan kaamea ihminen. Vauva-aika oli vielä sellaista ihanaa 'öllymistä'.

Mutta tämä taapero vaihe kiristää hermoni päivittäin äärimilleen. En jaksa enää innostua jatkuvien perustaitojen opettamisesta tai jatkuvien perustarpeiden tyydyttämisestä. En jaksa olla jatkuvasti käytettävissä. Lapsi tuntuu hyvin raskaalta taakalta. Ihanien teinienkin kanssa on vaikeampaa olla kuin olisi ilman tätä nuorinta kun kaikki mielenkiintoiset keskustelutkin keskeytyvät jatkuvasti, kaikki tekeminen määriytyvät kuopuksen mukaan jne. Koen olevani jatkuvasti 'tyhjiin imetty', vaikka saankin hoitoapua.

Hartain toiveeni olisi saada vetäytyä kuukaudeksi yksinäni jonnkin mökkiin keskelle ei mitään niin ettei tarvitsisi huolehtia kenenkään tarpeista...

Niin, olen siis sillä tavalla hirveä, että olen jatkuvasti kiukkuinen ja lyhytpinnainen. Pelkkä 'äiti' huudon kuuleminen saa jo kaikki lihakseni jännittymään. Tiuskin kuin mikäkin kakara. Ja sitten häpeän käytöstäni ja ajatuksiani syvästi ja pyrin muuttumaan. Onnistuu n. 5-30 min...

Ja silti rakastan myös tätä ihanan itsepäistä ja fiksua kuopustani...

23

Vierailija kirjoitti:

Koen, että olen ollut tarpeeksi hyvä äiti kahdelle vanhimmalle. Olen nauttinut jokaisesta uudesta vaiheesta ja ottanut parhaimillaan nämä haasteet seikkailuna ja kokenut kasvavani ihmisenä (näin lievästi romantisoiden). Sitten tuli tämä kuopus yllärinä kun ekat olivat varhaisteini-iässä -ja minusta tuli aivan kaamea ihminen. Vauva-aika oli vielä sellaista ihanaa 'öllymistä'.

Mutta tämä taapero vaihe kiristää hermoni päivittäin äärimilleen. En jaksa enää innostua jatkuvien perustaitojen opettamisesta tai jatkuvien perustarpeiden tyydyttämisestä. En jaksa olla jatkuvasti käytettävissä. Lapsi tuntuu hyvin raskaalta taakalta. Ihanien teinienkin kanssa on vaikeampaa olla kuin olisi ilman tätä nuorinta kun kaikki mielenkiintoiset keskustelutkin keskeytyvät jatkuvasti, kaikki tekeminen määriytyvät kuopuksen mukaan jne. Koen olevani jatkuvasti 'tyhjiin imetty', vaikka saankin hoitoapua.

Hartain toiveeni olisi saada vetäytyä kuukaudeksi yksinäni jonnkin mökkiin keskelle ei mitään niin ettei tarvitsisi huolehtia kenenkään tarpeista...

Tässäpä ne syyt tiivistettynä, miksi harva on enää iltatähdelle hyvä vanhempi, vaikka sammuvien hormonien pöllyssä moni sellaisen vielä nelikymppisenä hankkii, kun edelliset lapset ovat kasvaneet. Tämä vähän ohiksena, ei niinkään lainaamalleni kommentoijalle sinänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun sitä perhe-elämää on pyörittänyt vaikka sen kymmenen vuotta, ja sitä on vielä en toiset kymmenen edessä, niin ne haasteet on erilaisia ja väsymyskin voi olla erilaista. Vanhempien tehtävä on kasvaa olemaan vanhempia juuri tälle lapselle, joka on oma yksilönsä ja jolla on elämässään omat vaikeutensa. On paljon isompi juttu selvittää esimerkiksi lapsen kouluvaikeuksia, yksinäisyyttä ja kiusaamista kuin huolehtia omassa turvallisessa kodissaan änkyröivästä pienestä lapsesta, jolla kuitenkin on asiat koko ajan hyvin jos vanhemmat ovat hyviä.

Minä en jaksa ymmärtää juuri tätäkään tehtävää lasten kanssa. Että pitäisi huolehtia heidän yksinäisyydestää tai muista vaikeuksistaan mihinkään suuntaan, muuta kuin käskeä heitä itseään muuttumaan. Minulle opetettiin, että on minun tehtäväni sopeutua kaikkialle, ei niin, että mitään muuta paikkaa tai tahoa sopeutettaisiin minuun. Ja että on minun oma vikani, jos mulla on jotain ongelmia. Minussa on siis vikaa.

Koitan kyllä tarpeenmukaan huolehtia jos jotain ongelmia tulee tai laittaa miehen asialle, koska minusta on niin noloa tai hävettävää, jos lapsella on jotain ongelmia, sehän on lapsen vika jos hänellä on jotain ongelmia, niin apua miten noloa mennä jonnekin selvittelemään asiaa! Tällä asenteella ymmärrän, että on raskasta ja vaikeaa auttaa omia lapsiaan, mutta kun ei minuakaan autettu vaan sanottiin ongelmiani minun omaksi syykseni niin on vähän vaikea toimia toisin. On muistona vain paha olo kun ei sitä oikeudenmuk aisuutta ikinä itse saanut, niin silti nyt sitä pitäisi itse antaa. Koitan silti toimia toisin kun mun kohdalla toimittiin, mutta yhtä kärsimystä tää elämä on.

1

Miksi tähän alapeukkuja? Enhän minä tässä mitään pahaa tai väärää ole tehnyt. Havainnoinut vain ja pohtinut.

1

Minullakin on samoja pelkoja kuin monella aiemmallakin vastaajalla. Sinänsä en kadu lapsiani, koska ovat mielestäni maailman ihanimpia. Siitäkin huolimatta, että varsinkin nuoremman vauva-aikana oli monenlaista ongelmaa, jotka veivät voimat. Sen sijaan kadun miesvalintaani. Miehestä on kuoriutunut lasten syntymän jälkeen rasittava piilosovinisti, joka tuijottaa omaan napaansa. Jos mieheni olisi tasa-arvoinen vanhempi, jonka kanssa ratkoisimme yhdessä lasten ongelmia, olisi elämä paljon helpompaa.

En todellakaan ole katunut, en ollut tiennytkään kuinka mahtavaa on olla äiti ja nähdä lapsensa kasvavan jne, tosin on kyllä vaativaa olla äiti. 

Kadutti jo ensimmäisen puolen vuoden aikana, eikä se ole miksikään muuttunut lapsen täytettyä kolme. On vaativa erityislapsi, diagnoosi on saatu vasta vähän aikaa sitten. Jos olisi tiedetty, olisi jäänyt tekemättä. Toista ei tule.

Vierailija kirjoitti:

No, mulla. En kadu lapsia, mutta en haluaisi itse hoitaa heitä. Viimeksi tänä aamuna ajattelin, että kunpa kotona ei olisi yhtään ketään... Mulla on niin kova huoli lasten selviämisestä, etten itse haluaisi olla heidän äitinsä, koska teen mä mitä tahansa, niin pieleen se menee kumminkin, ongelmia lapsille tulee aikuisina minusta johtuen kumminkin ja heidän elämänsä on näin ollen ehkä kenties aika turhaa kumminkin. Mutta sitten koska se huoli on osin irrationaalista en voi olla varmakaan, että hylkäämällä heidät heille jäisi ympärilleen parempia ihmisiä ja he pelastuisivat ongelmilta. Tavallaan ajattelen, että hylkääminen olisi vielä pahempi. Niin sitten mä yritän selviytyä äitinä, vaikka vihaankin elämää, kun se on selviytymistä, ei sen kivempaa.

Voi rakas ihminen, sulla on mielenterveydessä nyt vikaa, hanki ammattiapua itsellesi. Sun lapsilla ei ole mitään hätää, sinä tarvit nyt apua.

Vierailija kirjoitti:

Kadutti jo ensimmäisen puolen vuoden aikana, eikä se ole miksikään muuttunut lapsen täytettyä kolme. On vaativa erityislapsi, diagnoosi on saatu vasta vähän aikaa sitten. Jos olisi tiedetty, olisi jäänyt tekemättä. Toista ei tule.

Vaativa erityislapsi? Siis pahasti vammainen? Otan osaa. Monet sanovat että rakastavat lastaan yhtälailla vaikka on vammainen eivätkä tekisi aborttia vaikka tietäisivät että vammainen lapsi, mutta minä ja mieheni puhuttiin aikoinaan että meistä ei ole vammaisen lapsen hoitajaksi. Vammaisuus ei ole mikään iloinen asia kenellekään, vähiten sille vammaiselle.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ollut kokemusta lapsista, en ollut viettänyt lasten kanssa aikaa, joten en tiennyt kuinka raskasta ja turhauttavaa pikkulasten kanssa oleminen on. Vauvalta saa positiivista palautetta useinkin ja vauvaa on ihana pitää sylissä. Mutta pikkulapset jankkaavat tylsiä juttujaan, vaativat koko ajan, juoksevat ja meluavat,  ja leikkivät yksitotisia leikkejä, joihin aikuinen joutuu hammasta purren osallistumaan. Oikeasti siitä vain ei saa itselleen yhtään mitään. Miksi ihmisille valehdellaan, että lasten kanssa olosta aikuinenkin saa jotain, kun ei kerran saa? Itse en ainakaan aio levittää valhetta eteenpäin, koska ei se ole lastenkaan etu.

ap

Kuule, ei aikuisen tarvi leikkiä lapsen kanssa väkisin. Lapsi leikkii itsekseen, se on sen työtä. Ja joo juoksevat ja meluavat varmasti, mutta sekin on aika lyhyt aika, siirtyvät muutamassa vuodessa juoksemaan ulos ja sitten tuleekin se kausi kun ovat omassa huoneessaan tietokoneen ääressä eivätkä puhu sanakaan jos ei pakoteta, ja ulos pitää potkia kun on kaunis ilma. Saattaa olla että sitten alkavat roikkua ulkona yökaudet kavereiden kanssa ties missä pahanteossa, ja toivot että se istuisi tietokoneellaan turvassa.

Mun lapsilla ei ole koskaan ollut tylsiä juttuja, multa on jopa toimittaja pyytänyt että saisi laittaa lehteen mun lasten juttuja kun ovat niin hauskoja kun faceen niitä laitan.

Etkö sinä ap muista omasta lapsuudestasi mitään? Minkälainen lapsi olit? Luultavasti omasi on aika samanlainen, jos olit villi, on epätodennäköistä että lapsesi olisi rauhallinen.

Vauva-aika esikoisen kanssa oli ihanaa, nukkui hyvin. Vaikka oli raskastakin selvityä melkein yksin. Mies yrittäjä ja tehnyt aina 12-h työpäiviä. Muistan kun tyttö ihmetteli puistossa lasta joka oli isän kanssa, et missä sun äiti on?

Tein hullu sitten toisenkin lapsen, kun halusin lapselle sisaruksen. Itse ainoa lapsi. Tämä kakkonen nukkui 2-vuotta pätkissä. Esikoinenen oli super mustis kun aika ei enään riittänyt hänen huomioimiseen. En tiedä miten selvisin pikkulapsiajasta. Jotenkin vaan päivä kerrallaan.

Nyt sitten koittanut ihana teini-ikä. Vääntöä kaikesta. Kyllä olen miettiny et jos olisin tienny et lasten kans tällasta, ois jääny tekemättä. Oon katkera miehellekkin et jouduin niin paljon selvitymään yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vauva-aika voi olla raskasta tai voi olla olematta. En ole kuullut, että kukaan normaalilla ja tasapainoisella psyykellä varustettu ihminen omia lapsiaan katuisi, vaikka olis vähän rankkaa ollutkin.

Juuri näin. Omat lapset on kuitenkin aina eri asia kuin muiden lapset. Omia lapsiaan rakastaa ehdoitta, ja heidän tekemisensä muistuttavat paljon sitä mitä itse lapsena teki, joten sitä on paha mennä sanomaan että tulee yllätyksenä minkälainen oma lapsi on luonteeltaan, toki kasvatuksella saa lapsen pilattua.

Vierailija kirjoitti:

Vauva-aika esikoisen kanssa oli ihanaa, nukkui hyvin. Vaikka oli raskastakin selvityä melkein yksin. Mies yrittäjä ja tehnyt aina 12-h työpäiviä. Muistan kun tyttö ihmetteli puistossa lasta joka oli isän kanssa, et missä sun äiti on?

Tein hullu sitten toisenkin lapsen, kun halusin lapselle sisaruksen. Itse ainoa lapsi. Tämä kakkonen nukkui 2-vuotta pätkissä. Esikoinenen oli super mustis kun aika ei enään riittänyt hänen huomioimiseen. En tiedä miten selvisin pikkulapsiajasta. Jotenkin vaan päivä kerrallaan.

Nyt sitten koittanut ihana teini-ikä. Vääntöä kaikesta. Kyllä olen miettiny et jos olisin tienny et lasten kans tällasta, ois jääny tekemättä. Oon katkera miehellekkin et jouduin niin paljon selvitymään yksin.

Jos sulla on vääntöä kaikesta teini-ikäisen kanssa, niin olet jotain kasvatuksessa tehnyt väärin jo aikoja sitten. Tai sitten väännät itse täysin turhista asioista.

En. Elämäni olisi täysin merkityksetöntä ilman lastani.

Vierailija kirjoitti:

Minullekin lasten vauva-ajat olivat mukavempaa aikaa. Kai se tunne siitä, että minusta ei ole tähän lisääntyy lasten vaatimisten lisääntymisen myötä. Kun se ei enää tyydykään vain siihen kun saa kuivan vaipan, maitoa, unta tms. Vaan pitäisi oikeudenmukaisesti osata ratkoa lapsen kaikenlaisia tarpeita, ettei nyt vain aiheuta traumoja ja sitten oma äiti tulee pään sisällä jatkuvasti muistuttamaan sinua miten hirveä ihminen lapsena olitkaan ja alkaa miettiä, että eihän näin hirveä ihminen ole hyvä äiti.

1

Ihan oikeasti, mene hoitoon!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kadutti jo ensimmäisen puolen vuoden aikana, eikä se ole miksikään muuttunut lapsen täytettyä kolme. On vaativa erityislapsi, diagnoosi on saatu vasta vähän aikaa sitten. Jos olisi tiedetty, olisi jäänyt tekemättä. Toista ei tule.

Vaativa erityislapsi? Siis pahasti vammainen? Otan osaa. Monet sanovat että rakastavat lastaan yhtälailla vaikka on vammainen eivätkä tekisi aborttia vaikka tietäisivät että vammainen lapsi, mutta minä ja mieheni puhuttiin aikoinaan että meistä ei ole vammaisen lapsen hoitajaksi. Vammaisuus ei ole mikään iloinen asia kenellekään, vähiten sille vammaiselle.

Auts!Pakko sanoa,että en vieläkään ole täysin sisäistänyt, kuinka omalla kohdallani on käynyt niin että sain terveen lapsen.Toisaalta ihmisen mieli on äärettömän joustava ja moni pystyy rakastamaan mm. vierasta lasta ja omaa vammaista.Elämästä ei koskaan tiedä, se mitä ensi luulemme taakaksi, voikin pian näyttäytyä suurinpana onnen ja merkityksen tuojana.Läpi elämän.

Totta kai mekin rakastamme lastamme kaikesta huolimatta. Mutta rankkaa on, enkä tieten tahtoen valitsisi elämää vammaisen lapsen kanssa, kun tiedän millaista elämämme on. Tämä on vain oma kokemukseni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ollut kokemusta lapsista, en ollut viettänyt lasten kanssa aikaa, joten en tiennyt kuinka raskasta ja turhauttavaa pikkulasten kanssa oleminen on. Vauvalta saa positiivista palautetta useinkin ja vauvaa on ihana pitää sylissä. Mutta pikkulapset jankkaavat tylsiä juttujaan, vaativat koko ajan, juoksevat ja meluavat,  ja leikkivät yksitotisia leikkejä, joihin aikuinen joutuu hammasta purren osallistumaan. Oikeasti siitä vain ei saa itselleen yhtään mitään. Miksi ihmisille valehdellaan, että lasten kanssa olosta aikuinenkin saa jotain, kun ei kerran saa? Itse en ainakaan aio levittää valhetta eteenpäin, koska ei se ole lastenkaan etu.

ap

En minäkään aio. Siitä, että on meitäkin, jotka kokevat näin on hyvä puhua. Mä en saa enää lasten kanssa olemisesta yhtään mitään, vielä tuossa vaiheessa jaksoin työnnellä pikkuautoja edes jonkin verran lapselle ja äännellä että brum brum, antaa keinussa vauhtia (kivaa kun toinen hihkuu) mutta mitä enemmän on tullut haasteita sen vähemmän tästä saan.

1

Ei sun tarvi mitään leikkiä sen lapsen kanssa. Sun pitää rakastaa häntä, halata ja pussata, ja kuunnella ja keskustella häntä kiinnostavista aiheista, opettaa häntä niin että hän pärjää maailmassa. Kun koulu alkaa hän on itsenäistymisen tiellä, ja sinä pystyt enää viisailla neuvollasi ohjaamaan oikeaan suuntaan, hän elää koko ajan enemmän omaa elämämäänsä. Lapset ovat vain lainaa.