Lue keskustelun säännöt.
Miten kestätte/kestitte yksinäisyyden eron jälkeen?
01.05.2016 |
Vaikka exän kanssa ei loppuvaiheessa mitään yhteistä ollutkaan, mutta on tämä tyhjä asunto aika autio kun tottui yli 10 vuoden aikana että aina täällä on joku. Kavereitakaan ei oikein ole. Ne muutamat ovat nykyisin tukevasti perheidensä kanssa, harvemmin enää lähtevät minnekään.
Kommentit (27)
Joo sitä minäkin arkena kovasti odotan että tulee ilta ja pääsee nukkumaan :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta ihmisessä on jotain vikaa, jos ei kestä asua yksin. Ymmärrän, että 10 vuoden yhteiselon jälkeen yksinolo voi tuntua aluksi oudolta, mutta kyllä siihen tottuu. Ja itse ainakin oikein nautin siitä. Yksin asumisessa on lukuisia hyviä puolia! En muista koskaan tunteneeni itseäni yksinäiseksi omassa seurassani. Tuntuu pikemminkin, että iltaisin ja viikonloppuisin loppuu aika kesken, kun olisi niin paljon tekemistä sekä asioita ja harrastuksia, joihin tahtoisi syventyä. Sinun täytyy oppia löytämään yksinasumisen hyvät puolet ja hankkia sisältöä elämään, ettei tule tylsää. Yksinolo voi olla myös nautinto! Tsemppiä :)
Alussa oli sellainen menovaihe, otin ja lähdin viikonlopuksi johonkin toiseen kaupunkiin shoppailemaan ja yövyin hotellissa. Kävin keikoilla ja ravintoloissa syömässä. Jälkikäteen ajatellen se oli vain pakenemista mutta siihen tilanteeseen se sopi. Pakkohan ne tunteet oli kuitenkin käsitellä ja ymmärsin että minun on tehtävä elämästäni sellaista, jossa itse viihdyn ihan yksinkin. Sittemmin aloin harrastaa paljon, aloitin uusia harrastuksia enimmäkseen liikunnan parista ja täytin niillä vapaa-ajan. Harrastusten parissa tutustuin sitten myös uusiin ihmisiin, joista moni on tullut elämääni jäädäkseen.
Hae löytöeläinkodista itsellesi kotia vailla oleva kissa tai koira seuraksi 😻Mutta vain, jos pystyt sitoutumaan sen hoitoon.
Vierailija kirjoitti:
Minusta ihmisessä on jotain vikaa, jos ei kestä asua yksin. Ymmärrän, että 10 vuoden yhteiselon jälkeen yksinolo voi tuntua aluksi oudolta, mutta kyllä siihen tottuu.
No kai se nyt riippuu tilanteesta, joutuuko siihen yksinolemisen tilaan vai pääseekö siihen ts. tuleeko jätetyksi vai jättääkö jonkun. Ensin mainittuun on vaikeampi tottua, jälkimmäinenhän on lähinnä helpotus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"...otin ja lähdin viikonlopuksi johonkin toiseen kaupunkiin shoppailemaan ja yövyin hotellissa. Kävin keikoilla ja ravintoloissa syömässä. ..."
Tuo kuulostaa ihanalta. Rakastan yksin matkustamista (silloin aistit on enemmän "auki"). Harmi, ettei taloudellinen tilanne salli kovin monta minilomaa.
Ja livemusiikkia parempaa elämystä ei olekaan. Konserteissa käyntiä harrastan paljon yksinkin, etenkin jos on minulle tärkeä kokoonpano tai artisti kyseessä. Saan keikoista enemmän irti yksin kuin sellaisen kaverin kanssa keikalla joka ei välttämättä artistin musiikkia niin hyvin ymmärrä.
Helpompaa olisi muuttaa pois ja vaihtaa asuntoa, niin toinen ei loistaisi poissaolollaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monestihan nämä läheisyysriippuvaiset siirtyvät eron jälkeen heti uuteen suhteeseen, välittämättä siitä onko uusi kumppani edes sopiva. Kunhan siinä vieressä on vain joku. Surullista?
Alkuun oli vaikeaa, ei niinkään se miehestä erossa olo, vaan lapsista. Nyt jo tottunut ja turtunut. Mikään meneminen ei kiinnosta, joten aika möllöttelyä on, mutta jollain lailla jo nauttiikin, kun ei tarvii tehdä mitään tai olla jossain seurassa. Toisinaan toki on sellanen fiilis, että on tosi yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mulla on yleensä ollut "yksinäisempi olo" parisuhteessa ennen eroa kuin mitä sitten eron jälkeen.
Nelonen jatkaa sen verran, että mulle asunnon vaihtaminen ei ollut ratkaisu koska halusin että lapsilla säilyy se koti, johon olivat syntyneet ja jossa olivat koko elämänsä eläneet, kaverit lähellä jne. Joka toinen viikko lasten kanssa meni tietysti ihan normaalisti, mutta niillä "omilla viikoilla" sitten tuntui että seinät kaatuu päälle. Joo, toki nautin myös yksinolosta mutta kyllähän ne viikot korosti sitä, kuinka yksin sitä silloin olikaan. Toisaalta tiedostin koko ajan sen että nimenomaan yksinäisyyden pelko oli ollut se, mikä minua oli onnettomassa liitossa pitkään pitänyt, enkä halunnut antaa sille valtaa. Mutta eihän nämä asiat tapahdu sormia napsauttamalla, ne on prosesseja, joihin joillain menee enemmän aikaa kuin toisilla. Erosta on nyt kaksi vuotta ja nyt voin jo sanoa, että nautin elämästäni niin lasten kanssa kuin yksin. Uutta parisuhdetta en vielä kaipaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta ihmisessä on jotain vikaa, jos ei kestä asua yksin. Ymmärrän, että 10 vuoden yhteiselon jälkeen yksinolo voi tuntua aluksi oudolta, mutta kyllä siihen tottuu. Ja itse ainakin oikein nautin siitä. Yksin asumisessa on lukuisia hyviä puolia! En muista koskaan tunteneeni itseäni yksinäiseksi omassa seurassani. Tuntuu pikemminkin, että iltaisin ja viikonloppuisin loppuu aika kesken, kun olisi niin paljon tekemistä sekä asioita ja harrastuksia, joihin tahtoisi syventyä. Sinun täytyy oppia löytämään yksinasumisen hyvät puolet ja hankkia sisältöä elämään, ettei tule tylsää. Yksinolo voi olla myös nautinto! Tsemppiä :)
Täsmälleen samoin olisin kirjoittanut! Ja vaikka minulla on ystäviä ja kavereita, niin en minä heihin ripustaudu, vaan pystyn maniosti olemaan omissa oloissani. On esimerkiksi lukuisia kirjoja, joita en ole ehtinyt lukea, joten viikonloppu menee kuin siivillä. Asioita ehdin miettiä sitten hyvin kun teen töitä. Olin ehtinyt miettiä eron ja siihen johtaneet asiat järjestykseen mielessäni jo kauan ennen varsinaista eroa, joten nyt niitä ei tarvinnut enää juuri miettiä. Ero lapsista vuoroviikoin oli isompi asia, mutta sekin vain järjestyi aikaa myöten.
En mä tuntenut itseäni yksinäiseksi missään vaiheessa eron jälkeen. Viimeiset vuodet yhdessä olin henkisesti yksinäisempi kuin koskaan ennen tai jälkeen.
Olihan mulla 3 lasta ja ystäviä joita tapasin viikoittain. Ja kun lapset joskus olivat yötä isänsä luona nautin suunnattomasti omasta rauhasta, sitä ei ollut ollut 14 vuoteen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ollessani exän kanssa hän oli avoimempi ja puheliaampi luulin jääväni yksin eron jälkeen. eron jälkeen oli mieluisa yllätys kun entiset perhe tutut ottivat yhteyttä ja olimme paljon tekemisissä. yhteyden pito väheni kun löysin uuden kaverin itselleni ja muutin toiselle paikkakunnalle
No mä olin exän kanssa 20v. Ensimmäistä kertaa asun yksin ja on yksinäistä, vaikka myös ihanan vapauttavaakin. Jos olisi kavereita, niin olisin varmasti todella tyytyväinen ja onnellinen. Nyt kun ei ole ketään, niin yksinäistä on ja esim siivoaminen on jäänyt ihan kokonaan. En näe mitään syytä sille. Täällä sitä vain istuu ja odottaa, että ilta tulee ja pääsee nukkumaan. Välillä pitää laittaa jotain tausta melua, ettei tulisi hulluksi tähän hiljaisuuteen.
Nautin yksinolosta, teen käsitöitä, pintaremppaa, shoppailen, lenkkeilen, luen äänikirjoja, käyn näyttelyissä ja uimassa, opettelen uusia reseptejä, siivoan ja sisustan, opiskelen työväenopistossa kiinnostavilla kursseilla. Sit kun yksinoloa ei jaksa, olen kavereiden kanssa ja käyn lähitöissä. Ihanaa vaihtelua lapsiviikoille!
Itse pakenin aikanaan akuuttia yksinäisyyttä alkuun nukkumalla (ihan tosi, saatoin mennä ilta kuudelta jo nukkumaan, unessa ei niin murehdi ja se onneksi tuli aika helposti), sitten leffoja/tv-sarjoja ahmimalla. Juopotteluun en ratkennut mutta pelasin myös aika paljon nettipokeria. Ei mennyt asunto alta, pikkuhiluilla vaan. Sitten siihen hiljalleen tottui.
m45