Mieheni ei ole yli puoleen vuoteen välittänyt nähdä pientä lastamme

Antaisin miehen olla, ottaisin yhteyttä juhlapäivinä. Lähettäisin valokuvia lapsesta ihan postitse, niin hänellä olisi muistoja tallessa sellaiseen hetkeen, kun jaksaa ja voi niitä katsella. JOulukortti, synttärikortti jne. Ja opettelisin elämään totaali-yh:na, pyytäisin lapsen huoltajuuden kokonaan itselleni.

kolmen totaali-yh, entinen sellainen

Niin ja puhuisin (puhuin) isästä lapselle aina kauniisti.

1

Masentunut ihminen on itsekäs, laita silloin tällöin lapsesta vaikka kuva kännykällä hänelle. Aika korjaa tilanteen, tai sitten ei. Sinä et voi mitään asialle, keskity lapseen ja teidän elämäänne<3

Rankka tilanne! Et voi oikein tehdä mitään muuta kuin turvata mahdollisimman hyvän ja turvallisen arjen pienelle lapsellesi. Luulen, ettei noin pieni kovin aktiivisesti mieti isää, jos eivät ole puoleen vuoteen nähneet. Voisit käydä juttelemassa psykologilla oman jaksamisen näkökulmasta. Voimia!

Miten 2v. osaa ikävöidä ihmistä, jota ei ole nähnytkään puoleen vuoteen?

Ei kyllä kuulosta siltä, että miehestä tulee lapselle isää.

Tuskin se lapsi mitään muistaa, jos on ollut puolitoistavuotias isän lähtiessä. Älä höpötä.

Eikö kyse ole tuossa tilanteessa ex-miehestä?

Keskity itseesi ja lapseesi, nyt en jäisi odottelemaan mitään miehen puolelta. Jos hän ei itse edes yritä, niin ei hänestä ole sinulle mieheksi eikä lapselle huoltajaksi. Pidät lapsen takia hyvät välit, laitat kuvia ja kerrot lapsen kuulumisia, ehkä hän joskus myöhemmin pystyy tapaamaan lasta mutta sen enempää en häneen laittais odotuksia. Eteenpäin nyt vaan omassa elämässä.

Olen tuollainen lapsi, eihän sille mitään voi. Mutta uskon isän kantavan isoa tuskaa ja häpeää asian vuoksi.

Huonosti laadittu "keskustelunvahdittaja" Sanomien työntekijältä,  kun lapsen ikää ei oikein mietitty. Ja "Mieheni"? Ei ole mieheni, jos on erottu puoli vuotta sitten eikä edes tavata ollenkaan. Aloitas nyt alusta.

Nuo paperikuvat oat parempi idea kuin kännykällä, samoin kortit jouluna, synttärinä. ne voivat olla arvokkaita toipumisen tiellä, jos toipumista tapahtuu.

Vierailija kirjoitti:

Tuskin se lapsi mitään muistaa, jos on ollut puolitoistavuotias isän lähtiessä. Älä höpötä.

Jos ei ole mitään todellisuusperäistä kokemusta, kantsii olla hiljaa näinkin herkässä aiheessa. Ihan hyvin voi muistaa ja lisäksi lapsi kyllä tajuaa, että muilla on isät ja sitäkin kautta kyselee omastaan.

Siis on se lapsi harvakseltaan nähnyt pikaisesti isäänsä ja joskus soitamme hänelle, minun aloitteestani. Mutta jos en itse tekisi näitä aloitteita niin silloin ei tapahtuisi mitään. Miehelle on sama näkeekö, ei ole niin väliksi. Koskaan ei itse soita ja kysele mitä kuuluu. Lapsi on nyt siis tarkemmin 2,5-vuotta ja kyllä muistaa isänsä hyvin. Ei nyt koko ajan kyllä mieti ja on iloinen lapsi, mutta välillä kyselee ja sanoo olevansa surullinen isistä (tietää, että isi on sairas ja sen passiivisuuden kyllä näkee ihan silmilläkin). Itse suren, että ei tule muistoja isistä ja koko perheestä yhdessä tekemässä normaaleja perhejuttuja. -AP- 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuskin se lapsi mitään muistaa, jos on ollut puolitoistavuotias isän lähtiessä. Älä höpötä.

Jos ei ole mitään todellisuusperäistä kokemusta, kantsii olla hiljaa näinkin herkässä aiheessa. Ihan hyvin voi muistaa ja lisäksi lapsi kyllä tajuaa, että muilla on isät ja sitäkin kautta kyselee omastaan.

Aivan. Veikkaan, että ap:lla ei ole lapsia ollenkaan, kun ei lapsen muistista tuon vertaa älyä. Minulla puolestani on sitä "todellisuusperäistä kokemusta". Kaksivuotias ei myöskään vertaile omiin kavereihinsa, että miksi noilla on isä ja minulla ei, kun vasta alkaa tajuta olevansa erillinen yksilö kuin äitinsä.

Ja virallisesti ei olla erottu, mies nyt vaan halusi muuttaa omaan kämppään. -AP-

Just. Keep on dreamin'

Jos miehellä ei ole motivaatiota toipumiseen, et voi häntä auttaa. Parempi suunnata katse kohti tulevaisuutta ilman miestä. Kuulostaa julmalle, mutta tehtäväsi on pelastaa itsesi ja lapsesi.

Yksi, mielestäni aika hyvä kuvaus masennuksesta on, että se on tunteiden poissaoloa. Kyse ei ole itsekkyydestä tai jostain päätöksestä, että "en varmana pidä yhteyttä", vaan paljon monimutkaisemmasta asiasta. Ykkösellä oli hyviä ajatuksia siitä, mitä sinä voit tehdä.

Masennus on pitkäkestoinen, vaikea sairaus, joka tietysti koettelee myös läheisiä. Kaikkein vaikeinta on potilaalla itsellään. Olen itse sairastanut masennuksen ja parantunut. Se vaati yli neljä vuotta terapiaa kaksi kertaa viikossa + lääkityksen, mutta tuo vaihe on nyt aika kaukana takanapäin ja on aika epätodennäköistä, että sairastuisin uudestaan. Toivoa siis on, mutta olisi todella hienoa, että miehesi pääsisi terapiaan. 

Paljon voimia teille kaikille!

Vierailija kirjoitti:

Ja virallisesti ei olla erottu, mies nyt vaan halusi muuttaa omaan kämppään. -AP-

Mä nyt oon vähän tälläinen jyrkkä näissä asioissa mutta jos mun mies tai mä nyt vaan haluaisi muuttaa omaan kämppään niin sit se olis mulle sama kuin ero.

Vieläkö se yrittää tätä trollia tekohengittää? Meni jo.