Ujoudesta

Ujous itsessään tuskin menee koskaan ohi, mutta uskoisin että erilaisten pienten " tehtävien" kautta varmuus kasvaa. Opettajalta kysyminen on minusta jo aika vaativaa, ehkä voisit yrittää keksiä vähän helpompia tehtäviä? Me olemme harjoitelleet mm. kaupassa käyntiä ja kirjastossa asiointia. Aluksi olen ollut vieressä, parin kerran jälkeen jäänyt kauemmas ja seuraavaksi jään ehkä kokonaan ulkopuolelle.



Meillä siis on myös lapsi, joka ei aluksi puhunut päiväkodissa mitään moneen kuukauteen. Koulussakin hän oli aluksi aika hiljainen, mutta on opettajan mukaan reipastunut. Hän vain tarvitsee muita enemmän aikaa tutustuakseen kaikkeen, ja onneksi eteen on osunut sen verran fiksuja hoitajia ja opettajia, että he ovat tämän ajan antaneet. Lisäksi monissa tilanteissa vähän räväkämpi kaveri on ollut avuksi.



Itse olen yrittänyt olla tekemättä asiasta kovin suurta numeroa. En oikeastaan pidä lastani ujona, ehkä siksi että inhoan koko sanaa (olen kai saanut itse kuulla sitä liikaa). Hän vain menee lukkoon, jos kaikki ei suju ennakko-odotusten mukaan ja hänen on hyvin vaikeaa tehdä tai sanoa jotain sellaista, mikä poikkeaa tavanomaisesta. Omia asioita on silti pakko oppia hoitamaan eikä se myöhemmin tule olemaan helpompaa.

olin itse pienenä aivan tajuttoman ujo. Silti samaan aikaan sosiaalinen ja reipas. Kaikkien mielestä kiltti. Juuri esim. opettajalta kysyminen tai viittaaminen jne. oli aivan kamalaa. Ja esitelmiä en edes uskalla mainita.



Nyt yli kolmekymppisenä kukaan ei usko, että olen ujo. Ujo olen siis vieläkin, mutta kaikki luulevat, että olen itsevarma. Olen jotenkin oppinut peittämään ujouden ja epävarmuuden.



Lapseni ovat myös ujoja, eli se on kai lujasti luonteessa kiinni. Esikoinen kyllä eskarin aikana reipastui hurjasti, eikä ujoutta huomaa enää juurikaan. Mutta esim. opettajalta kysyminen taitaa olla vähän vaikeaa. Ja on aikalailla rauhallisempi kuin ikäisensä pojat.

En itsekään tykkää tuosta koko " ujo" sanasta, siitä saa heti negatiivisen vaikutelman. Ja varsinkin pojan kuullen vältän sitä edes käyttämästä, ja joskus ärsyttää kun joku tokaisee pojan mennessä lukkoon " mitäs siinä ujostelet, veikö kissa kielesi" tms. Ja tässä meidän tapauksessa on sellainen hassu puoli, ettei poika oikeastaan ventovieraiden kanssa ujostele, asioi esim kaupassa ihan ongelmitta, mutta sitten kun pitäisi tuolla koulussa ottaa puheenvuoro, tai sitten esim harkoissa valmentajaa puhutella, niin ei onnistu millään. Ja toisaalta piti luokassa " esitelmän" Suomesta, tai siis esitteli open pyynnöstä lomakuvia ja kertoili ilmastosta ym, niin se meni tosi hyvin, ja poika oli itsekkin ihan innoissaan. Ja kuitenkin luulisi, että tuo olisi ollut paljon vaikeampaa kuin jonkun ihan yksinkertaisen kysmyksen opettajalle esittäminen.

Olisinpa voinut vaikka itse kirjoittaa förstin tekstin. Niin samanlainen tilanne on meilläkin, tosin ekaluokkalaisen kohdalla. Eskarissakin toki jo. Mutta nyt näiden kahden opettajan välillä olen verrannut ja tuntuisi riippuvan paljon opettajan tyylistä ja tavasta opettaa ja sanoa. Esim. eskarissa opettaja oli paljon rauhallisempi ja sellainen helpommin lähestyttävä. Kuunteli aina lasta eikä koskaan sanonut, että ei nyt. Tai luetaan ensin tai jotain muuta. Otti lapsen siis vastaan aina heti, kun hänellä oli asiaa. Lapsemme kiintyi niin eskariopeensa, että ikti kevätjuhlassa ikäväänsä. Nyt koulussa tilanne on edelleen aikalailla sama, kuin mitä försti kuvasi. Vaikka mennäänkin jo helmikuun loppua. Lapsemme kyllä jo viittaa ja vastaa muutenkin, kun kysytään. Mutta kaikki edistyminen on alkanut sen jälkeen, kun juttelin opettajan kanssa. Opettajalla oli sellainen käsitys, että lapsemme on vaan hiljainen aina, eikä osallistuva. Ja tämä ei pidä paikkaansa. Kotona hän on todella iloinen, puhelias ja sosiaalinen. Opettaja on nyt muuttanut suhtautumistapaansa ja on itse myöntänyt kohdanneensa lapsensa ensin väärin. Lapsemme on tarvinnut aikaa saada katsastella rauhassa ja sitten kun on ollut valmis, on alkanut ottamaan kontaktia. Ja silloin hänen pitää se kontakti saada ja pitää saada kokea, että opettaja kuuntelee häntä ja uskoo. Se luottamus opettajaan syntyy pikkuhiljaa. Luonnostaan opettaja on monelle lapselle tosi korkea auktoriteetti ja siksi kaikki, mitä opettaja sanoo, on lapselle laki. Mutta kun sitä luottamusta syntyy, siitä laista uskaltaa joskus poiketakin, kun asia on hyvä ja tärkeä. Suosittleen siis juttelemista opettajan kanssa ja kertomista vähän siitä, millainen lapsenne on ja miten te näette tilanteen. Missä teidän mielestänne on se ongelma ja mihin pitäisi kiinnittää huomio.

försti:

Haluaisin neuvoa, miten toimia 6-vuotiaan poikani kanssa, jonka ongelma on ääretön ujous mm opettajaa kohtaan. Hänelle on aivan ylitsepääsemätöntä esim viitata ja kysyä jotakin pikku asiaa, tai puhutella opettajaa vapaammassakaan tilanteessa. Esim kerran pulpetista oli hävinnyt kaikki " hymyt" , joita lapset keräävät, ja tietyn määrän omistaessaan voivat vaihtaa ne tarraan. No, tuo saataakin olla iso juttu otettavaksi puheeksi, joten loppujen lopuksi otin asian itse opettajan kanssa puheeksi, ja ongelma selvisi. Mutta pienimmässäkin asiassa on sama juttu. Mm on tapana, että synttäreinä oppilaat vievät pienet karkkipussit koko luokalla, ja kun oli pojan vuoro, opettaja unohti ne lähtiessä jakaa, eikä poika tietenkään asiasta muistuttanut, vaikka hänelle se tärkeä juttu olikin. Opettaja sitten pyyteli anteeksi, ja kehotti poikaa seuraavana päivänä heti aamulla hän^tä muistuttamaan, että hän ne sitten jakaa. Minä vielä luokan ovella muitutin poikaa, että muistahan sanoa karkeista, mutta eipä hän tietenkään sanonut, ja selityksenä että " emmä muistanut" , ja kun ihmettelin asiaa, niin myönsi, ettei hän voinut opettajalle sitä sanoa, koska luokassa pitää mennä heti paikalleen istumaan. Eli pienikin säännöistä tai tavoista poikkemainen tuntuu ihan ylitsepääsemättömältä. Kerran poika oli koulusta poissa, kun yhden retken maksut kerättiin, ja kului varmaan viikko, että pojan maksu oli ja pysyi repussa, ja joka päivä tuli vain tuota " emmä muistanu" a..

Olen yrittänyt antaa tuollaisia pieniä tehtäviä (opettajalta pyytämisiä tai kysymisiä) muttei tunnu auttavan. Jokainen " tehtävä" on tainnut jäädä suorittamatta. Muuten poika on reipas, viittaa ja osallistuu, ja vastaa selvästi ja reippaasti (vaikka minusta hänellä kyllä on opettajan kanssa puhuessaan sellainen tavallisesta puheesta poikkeava, soinniton nuotti..), kavereita on, vaikka olen kyllä huomannut kavereidenkin kanssa, että poika on hyvin muita myötäilevä, ja haluaa aina esim samoja keräily juttuja ym, ja esim jos kaverilla ei ole hattua päässä, omakin häviää hetkessä taskuun..

Kannattaako minun vain katsoa ja odotella? Voisikohan tilanne mennä itsestään ohi? Parannusta on kyllä jo tapahtunut, sillä poika vietti ensimmäisen vuotensa päiväodissa sanomatta hoitajille sanan sanaa, vaikka puhua hyvin osasikin.. Kiitos jo etukäteen kaikista neuvoista!