Minua syytellään entisen ystäväni itsemurhasta, "hylkäsin" hänet

Ap yritti kauan ei siis hylännyt heti. Ei ole mitenkään vastuussa ystävänsä päätöksestä.

Vierailija kirjoitti:

Et osaa sitten ap itse edes kuvitellakaan joutuvasi ystäväsi tapaan masennuksen kouriin? Ja silloin käyttäytyväsi niin, että kaikki hylkää? Hienoa jos et. Mä osaisin kuvitella. Silloin nauraisin pilvenreunalta, että sua nyt kuitenkin vähän liikuttaa.

Mutta eikö tällä tytöllä ollut ne yhteiset ystävät apuna ja tukena? Koska jos he olivat niin paljon tukena, kuin masentunut olisi tarvinnut, ei masentunut olisi kärsinyt ystävien/seuran puutteesta. Jos taas eivät olleet, on tekopyhää syyttää ap:ta, kun itse ei ole yhtään parempi. Niin tai näin, ap on varmasti parhaansa yrittänyt pitkän aikaa, jossain vaiheessa on vaan pakko ajatella omaakin jaksamista.

Paitsi äidit, äidit jaksaa aina. Koska on pakko. 

Kyllä persoonallisuushäiriöinen voi takertua keneen vaan. Silloin sitä hylkää ne muut, vain se yksi kelpaa. Liekö tässä sama.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et osaa sitten ap itse edes kuvitellakaan joutuvasi ystäväsi tapaan masennuksen kouriin? Ja silloin käyttäytyväsi niin, että kaikki hylkää? Hienoa jos et. Mä osaisin kuvitella. Silloin nauraisin pilvenreunalta, että sua nyt kuitenkin vähän liikuttaa.

Mutta eikö tällä tytöllä ollut ne yhteiset ystävät apuna ja tukena? Koska jos he olivat niin paljon tukena, kuin masentunut olisi tarvinnut, ei masentunut olisi kärsinyt ystävien/seuran puutteesta. Jos taas eivät olleet, on tekopyhää syyttää ap:ta, kun itse ei ole yhtään parempi. Niin tai näin, ap on varmasti parhaansa yrittänyt pitkän aikaa, jossain vaiheessa on vaan pakko ajatella omaakin jaksamista.

Paitsi äidit, äidit jaksaa aina. Koska on pakko. 

Paitsi paskat äidit. Ei kannata liikaa mystifioida, moni persoonallisuushäiriöinen äiti on pahin lapsensa lannistaja. 

Mua naurattaa ajatus etä te tuntemattomat suomimulkut muka aidosti välittäisitte jos joku suomalainen tekee itsemurhan. Olette täällä vain apn suuhun paskantamassa. Krapulapäivä ja huomenna ihmisiä töihin kiusaamaan? Olette vain paskaa huorasta. Ihan jokainen. Itsehän se itsensä tappoi. Olisivat kaverit olleet myös tukena. Syytellä te metsäläiset kyllä osaatte kunhan pääsettei itse kuin pieru persevaosta karkuun kiemurtelemaan. Vitun sivistymättömät juntit.

En voi ymmärtää miten sairaan ihmisen voi hylätä noin. En haluaisi APn kaltaista ihmistä ystäväkseni sillä arvostan todellista välittävää ystävää, joka on vierellä myös silloin kun elämä kaltoin kohtelee. Saman tekisin heille..

Vierailija kirjoitti:

En voi ymmärtää miten sairaan ihmisen voi hylätä noin. En haluaisi APn kaltaista ihmistä ystäväkseni sillä arvostan todellista välittävää ystävää, joka on vierellä myös silloin kun elämä kaltoin kohtelee. Saman tekisin heille..

En voi ymmärtää miten joku ei voi ymmärtää, että tarvitsee myös omaa aikaa ja elämää. Tämän tarinan suurin mulkku oli se itsemurhan tekevä turhake, joka syytti kaiken huipuksi apta. Minulta ei löydy teidän sivistymättömien suomimulkkujen hoitamattomille mielenterveysongelmille minkäänlaista sympatiaa.

Toivon kaikille ketkä pitävät ihmisiä ongelmajätteenä ja kertakäyttöhyödykkeinä, samanlaista kohtaloa jonka ovat valmiita antamaan toisille ihmisille.

Toivottavasti kun itse sairastutte ja teillä menee heikommin, saatte kokea miltä tuntuu kun hylätään juuri silloin kun sinulla on kaikkein vaikeinta.

Ystävänlaulussa on tosi hyvät sanat, kannattaisi jokaisen kuunnella Arja Saijonmaan laulamana ja vähän miettiä arvomaailmaansa.

Peukuttakaa vaikka tuhat alapeukkua, minua ei kiinnosta ollenkaan.

Empatia ei ole loputon luonnonvara. Mulla oli psyykkisesti huonosti voiva, manipuloiva poikaystävä, joka oli taitava uhkailemaan itsemurhalla, ja suhde kesti niin pitkään kun sitä pelkäsin, vaikken häntä rakastanutkaan. Sain suhteen poikki vasta sitten kun olin niin paskana itse, että alkoi olla olo että minä tapan itseni jos siihen pitää jäädä. Ja siinä vaiheessa ei enää hirveästi pelottanutkaan tai juuri jaksanut edes kiinnostaa että mitä sille toiselle tapahtuu. Olen perusluonteeltani hyvinkin kiltti, empaattinen ja uhrautuva ihminen (enpä muuten olisi koko tilanteeseen päätynytkään!) Ymmärrän siis ap:tä.

Ne jotka tuomitsevat ap:n on joko itse eläneet suht suojattua elämää vailla suuria vastoinkäymisiä tai mt ongelmaisia jotka odottavat että muut kannattelevat heitä.

Vierailija kirjoitti:

Empatia ei ole loputon luonnonvara. Mulla oli psyykkisesti huonosti voiva, manipuloiva poikaystävä, joka oli taitava uhkailemaan itsemurhalla, ja suhde kesti niin pitkään kun sitä pelkäsin, vaikken häntä rakastanutkaan. Sain suhteen poikki vasta sitten kun olin niin paskana itse, että alkoi olla olo että minä tapan itseni jos siihen pitää jäädä. Ja siinä vaiheessa ei enää hirveästi pelottanutkaan tai juuri jaksanut edes kiinnostaa että mitä sille toiselle tapahtuu. Olen perusluonteeltani hyvinkin kiltti, empaattinen ja uhrautuva ihminen (enpä muuten olisi koko tilanteeseen päätynytkään!) Ymmärrän siis ap:tä.

Ap:hän ei ollut ollenkaan paskana vaan teki valitusaloituksensa siitä, että koska vaihtoi ystäväpiiriä ja sanoi vanhalle ystävälleen, ettet kiinnosta enää, niin sitten jotkut kehtasivat suuttua. Eli ei ollut lähelläkään rajojaan, mutta ei halunnut myöskään surra mitään. Ei ystävyyden loppumista, ei ystävän itsemurhaa. Psykopaatilta kuulostaa.

En vertaisi häntä sinuun.

Vierailija kirjoitti:

Ne jotka tuomitsevat ap:n on joko itse eläneet suht suojattua elämää vailla suuria vastoinkäymisiä tai mt ongelmaisia jotka odottavat että muut kannattelevat heitä.

"Hänen kanssaan ei koskaan ollut kivaa."

Tässä on ap:n uupumuksen taso entisen ystävänsä kanssa. Mitään sen pahempaa tunnetta taikka mitään uhrautumista en hänen teksteistään löytänyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Empatia ei ole loputon luonnonvara. Mulla oli psyykkisesti huonosti voiva, manipuloiva poikaystävä, joka oli taitava uhkailemaan itsemurhalla, ja suhde kesti niin pitkään kun sitä pelkäsin, vaikken häntä rakastanutkaan. Sain suhteen poikki vasta sitten kun olin niin paskana itse, että alkoi olla olo että minä tapan itseni jos siihen pitää jäädä. Ja siinä vaiheessa ei enää hirveästi pelottanutkaan tai juuri jaksanut edes kiinnostaa että mitä sille toiselle tapahtuu. Olen perusluonteeltani hyvinkin kiltti, empaattinen ja uhrautuva ihminen (enpä muuten olisi koko tilanteeseen päätynytkään!) Ymmärrän siis ap:tä.

Ap:hän ei ollut ollenkaan paskana vaan teki valitusaloituksensa siitä, että koska vaihtoi ystäväpiiriä ja sanoi vanhalle ystävälleen, ettet kiinnosta enää, niin sitten jotkut kehtasivat suuttua. Eli ei ollut lähelläkään rajojaan, mutta ei halunnut myöskään surra mitään. Ei ystävyyden loppumista, ei ystävän itsemurhaa. Psykopaatilta kuulostaa.

En vertaisi häntä sinuun.

No joo. Luin tuon aloituksen uudestaan, eikä siitä tosiaan oikein muuta tunnetta välity kuin ärtymys. Uskon että tunnekylmyys voi olla myös defensiivistä, kuten täällä on moni muukin jo arvellut. Ja tulee kuva aika nuoresta ihmisestä jolla ei ehkä psyykkiset resurssit ihan riitä tällaisen asian sisäistämiseen ja käsittelyyn. Tai sitten on kyseessä vaan hyvin viileä ja pragmaattinen ihminen. Mikään syy näistä ei minusta ihan sellaista vihaa häntä kohtaan oikeuta kuin mitä täällä on ollut.

Aika monen mielestä ap:n olisi pitänyt laittaa oma elämä hyllylle odottelemaan. Toimia vain sylkykuppina ja omistautua yhdelle raivoilijalle, jonka mielestä ap ei olisi saanut puhua edes puhelimessa muiden kanssa. Ap sieti tuota ystävän temppuilua tosi kauan. Kehoitti hakemaan apua jne. Ei enempää voi vaatia.

Tämäkö on ok?

Tuo masentunut ystäväni aiheutti elämään sen verran pahaa, että en jaksa edes juuri surra. Ei hän ollut se ystävä jonka kanssa oli niitä kivoja hetkiä, vaan kieroileva ja alati vihainen känkkäränkkä. Yritin vuoden kestää, mutta muutettuani (vuosi siitä, kun tämä alkoi) tajusin paljonko olin käyttänyt aikaa ihan turhaan jauhamiseen. Kuunnellut jatkuvaa valitusta siitä kuinka teen väärin, kuinka elämä on surkeaa, kuinka ei jaksa elää, heräillyt kuunnellakseni tätä valitusta, koettanut auttaa tietämättä mitä sanoa, saanut huudot ja haukut päälleni, selitellyt ystävän käytöstä uusille kavereilleni...

Ja hänelle ei myöskään kelvannut, että olisi tullut vaikka uusien ystävieni kanssa katsomaan sitä leffaa, tutustunut, vaan minun olisi pitänyt varata iltani VAIN hänelle. Sattuipa kerran suuttumaan myös siitä, kun shoppailureissullamme vastasin puhelimeen. Vetosi siihen, että tulimme viettämään yhteistä aikaa. Se shoppailureissu päättyi siihen kun tämä poistui kauppakeskuksesta viskoen tavarat mennessään. Kaikki olisi pitänyt kestää vain koska hänellä nyt on masennus eikä sille voi mitään. Eivät ne yhteisetkään kaverit paljoa kiinnostuneet, vaan eristäytyivät hengailemaan keskenään ja jättivät meidät ulkopuolelle.

- Ap

Vierailija kirjoitti:

Tosiasia on se, että ystäväni masentui jo pari vuotta sitten. Käskin hakemaan apua, vetkutteli pitkään mutta lopulta saikin hoitosuhteen. Asuimme kämppiksinä, mutta muutin pois sillä kaverini ei a) pitänyt mitään huolta asunnosta, jätti tavaransa levälleen, ei hoitanut sovittuja hommia ja b) oli naama väärällään koko ajan. Sellaista yleistä pahan fiiliksen levittämistä ja ilkeilyä. Ennen olimme olleet parhaita kavereita, ystäviä ja kuuluneet seitsemän naisen ihanaan, tiiviiseen kaveriporukkaan.

Hankin parempia kavereita, etäännyin jopa yhteisistä kavereistamme. Tämä masentunut kaverini oli aikalailla yksin, soitteli mm. työpaikalleni halutessaan juttuseuraa. En halunnut loppupeleissä edes tavata häntä, se oli jatkuvaa säätöä ja kaverini takertui minuun epätoivoissaan. Hänen kanssaan ei koskaan ollut kivaa. Sanoin hänelle etten halua olla tekemisissä enää millään lailla, mutta kaveri jatkoi viestien laittamista ja aloitti jatkuvasti keskustelua, kyseli milloin minnekin. Halusi "keskustella vakavasti", itki että ollaan kavereita jooko jooko, aneli että tavattaisiin. Jouduin tiukasti sanomaan, ettemme ole enää ystäviä ja että hänen pitäisi hankkia apua eikä roikkua entisissä ystävissään. Ei tehoa. Lopulta estin hänen numeronsa, estin Facebookin, kaikki. Häiriköi myös miestäni ja uusia ystäviäni, jotka tekivät lopulta samat temput hänelle.

Ystäväni tappoi itsensä joskus vuoden alussa. Siitä asti yhteiset kaverimme ovat pommittaneet minua viestein, puheluin, tulleet jopa ovelle! Aiheutin kuulemma kaverini kuoleman, näin hän oli heille sanonut. Ilmoitin viileästi, ettemme olleet ystäviä hänen viimeisinä kuukausinaan, eikä kiinnosta. En mennyt hautajaisiin, minua syyteltiin narsistipaskaksi joka on tappanut ystävänsä. Tätä on jatkunut tähän päivään asti. Ovat saaneet myös vanhempani uskomaan, että olen tahallani aiheuttanut kaverini kuoleman. Todellisuudessa halusin vain vapaata tuosta jatkuvasta kitinästä ja marmatuksesta ja satuin löytämään parempaa seuraa. Mitä väärää siinä on?

Huoh, en jaksa enää...

Itsemurha on oma ratkaisu ja sen tekee henkilö itse. Se ei koskaan ole yhden asian juttu vaan monen tekijän summa. Tiesit  että tyyppi oli masentunut pahasti, millä tavalla sinä hänelle kerroit ettet halua olla tekemisissä hänen kanssaan? Tuossa nimittäin pitää olla todella hienotunteinen. Jos sanoit suoraan ettei kiinnosta yms. kyllä kuka tahansa alkaa tuntemaan arvottomuutta ja vaikeasti masentuneelle se voi olla viimeinen niitti. 

Ja joillekin näsäviisaislle: on helppoa huutaa: "hae itselles apua". Masennus voi lamauttaa ja sen avun piiriin hakeutuminen YKSIN ilman tukea voi olla mahdoton tehtävä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, olet luuseri

Ei kyllä sinä olet idiootti ja luuseri.

Minä en luuseri viestiä kirjoittanut. Onko tämä taas östebotten energyä.

Tämä aloitus on saman mielisairaan sosiopaatin trolli kuin on tuo "kaveri pilaa lastensa elämän".

Aivan täysin sama tyyli.

Tuollainen masentuneen ja itsetuhoisen ihmisen seurassa oleminen on raskasta, se alkaa vaikuttamaan omaankin mielentilaan. Entinen naisystäväni oli/on tuollainen, asuimme yli vuoden yhdessä ja siihen mahtui monenlaisia pelottavia ja ahdistavia asioita. Tuon naisen masennus oli psykoottista ja ilmeisesti oli jotain rajatilapersoonallisuuttakin ja hän "lääkitsi" itseään kaikenlaisilla huumeilla, oli myös lääkärin määräämiä pillereitä. Hän puhui hyvin usein itsensä tappamisesta ja yrittikin sitä, kerran hän jotenkin onnistui ripustamaan itsensä jo kattoon roikkumaan, onneksi se koukku lähti irti! Joskus minun piti lähteä töistä kesken päivän kun tuo nainen laittoi niin huolestuttavia viestejä, ja kun tulin kotiin, niin hän itkee täällä aivan hysteerisenä. Joskus hän sanoi minulle, että "ootappa ku joskus tuut töistä, niin täällä mää roikun", oli ahdistavaa olla töissä kun olin niin huolissani ja oli pelottavaa mennä kotiin kun en tiennyt mikä siellä odottaa. Hoitoonhan tuo nainen ei lähtenyt, kun hän kävi lääkärin juttusilla, niin siellä esitti että ei tässä niin paha olekaan olla. Tuo touhu alkoi tuntumaan jo minunkin päässä kun olin jatkuvasti huolissaan, olin jo synkissä tunnelmissa itsekin. Vuosi sitten erosimme ja se oli valtava helpotus, pakko sanoa. Ei kenenkään tarvitse jaksaa tuollaista AP:n kertomaa seuraa, siinä menee oma elämäkin hiljalleen pilalle. M34

Kun joku tulee sinulle vihjaamaan että olet jollakin tavalla myötävaikuttanut entisen ystäväsi ratkaisuun, niin ehdottaisin tätä:

Kysy rauhallisesti voisiko syyttelijä kirjoittaa syytöksen paperille ja allekirjoittaa.

Toinen vaihtoehto on kysyä, että mitä syyttelijä on itse tehnyt sen eteen että tällä masentuneella olisi parempi olla ja pysyisi hengissä. Voit sitten kertoa että sinä olit ystävä vuosikausia, kehotit useita kertoja hakemaan apua, kuuntelit ja olit mukana elämässä.