Paniikkihäiriöinen jatkaa...

Mä otan noissa tilanteissa pari kaljaa rohkaisuksi.

Kyllä sinä uskallat. Ei se haittaa jos itket siellä, pääasia että saat apua. Hyvin se menee, tai ihan sama miten menee kunhan menee.

Juu, ei kaljaa :) . En juo enkä polta. Tolle yhdelle fiksulle vaan tiedoksi... Mutta mukavaa, että sulla ei ole tällaisia ongelmia.

Asiaan: Itkeminen tuntuu jotenkin häpeälliseltä, oman heikkouden myöntämiselt-ä. Ja heikkohan mä olen, eikä siinä mitään pahaa, järjellä ajateltuna. Kai nää häpeäntunteet vaan on niin syvällä. En edes muista, milloin olisin viimeksi itkenyt kunnolla. Ihan kuin sisällä olisi vain jääkimpale. Pystyn tuntemaan myötätuntoa ja rakkautta muita kohtaan, mutta itseäni inhoan. ap

Onko vinkkejä, missä voi näistä asioista keskustella netissä anonyymisti ja hyvässä hengessä? Täällä saa nopeasti kyllä muutaman vastauksen, mutta ne voi olla totaalista tuubaakin ja sitten koko asia häipyy sivulle sata...

Tsemppiä ap:lle, itse kerran lääkärissä romahdin ihan täysin (kyseessä ei edes mielenterveyteen liittyvä käynti). En kyennyt puhumaan juuri mitään. Olin niin loppu silloin etten edes osannut hävetä, mutta henkilökunnan suhtautuminen oli kyllä tosi empaattista ja hoitosuhde on jatkunut oikein hyvin tuon jälkeen. :) Ei se haittaa jos itkettää, se on niille tuttua ja itku oireena on sinänsä merkki jostain tunteista, mikä on hyvä. 

Vierailija kirjoitti:

Onko vinkkejä, missä voi näistä asioista keskustella netissä anonyymisti ja hyvässä hengessä? Täällä saa nopeasti kyllä muutaman vastauksen, mutta ne voi olla totaalista tuubaakin ja sitten koko asia häipyy sivulle sata...

Tukinet. Vastauksia joudut kyllä odottelemaan, koska kaikki viestit luetaan ennen julkaisua moderoijan taholta. Eli siinä mielessä hidas. Ja toinen miinus tulee siitä, että ketjusi häviää nopeasti etusivulta, koska muutamat anonyymit pitävät siellä jotain omaa blogi-tyyppistä avautumista elämästään jo monettako vuotta.  Asiattomia viestejä ei todellakaan tarvitse tarkan moderoinnin ansiosta lukea :)

Kiitos :) . Tämä nykytilanne on totaalisen kauhea, töitä pitäisi pystyä tekemään. Se on tosin henkireikäkin, saan tehdä etänä paljon, enkä tunne itseäni täydellisen luuseriksi, kun roikun normaalielämän syrjässä kiinni. Mutta raskasta tämä on. ap

Minulla oli paniikkihäiriö joka oli pari vuotta sitten tosi paha. Käy katsomassa oiva-mieli aplikaatio ja tee sieltä harjoituksia. Ne on kehitelty jyväskylän yliopistossa professori Raimo Lappalaisen johdolla. Toimii mulle. Itse aloitin tuolloin lääkityksen, mutta se loppui puoli vuotta sitten. En suosittele lääkettä kyllä. Nuo harjoitukset auttaa kyllä usein.

Tai eihän se paniikkihäiriö mihinkään häviä, mutta kun sen hyväksyy ja oppii oireiden kanssa olemaan niin ne häviää itsekseen.

Vierailija kirjoitti:

Juu, ei kaljaa :) . En juo enkä polta. Tolle yhdelle fiksulle vaan tiedoksi... Mutta mukavaa, että sulla ei ole tällaisia ongelmia.

Asiaan: Itkeminen tuntuu jotenkin häpeälliseltä, oman heikkouden myöntämiselt-ä. Ja heikkohan mä olen, eikä siinä mitään pahaa, järjellä ajateltuna. Kai nää häpeäntunteet vaan on niin syvällä. En edes muista, milloin olisin viimeksi itkenyt kunnolla. Ihan kuin sisällä olisi vain jääkimpale. Pystyn tuntemaan myötätuntoa ja rakkautta muita kohtaan, mutta itseäni inhoan. ap

Mulla siis nimenomaan on paniikkihäiriöongelmia, mutta mulla kalja toimii yhtä hyvin lääkkeenä kuin bentsot. Nykyisin olenkin jättänyt lääkkeet kokonaan pois ja lääkitsen tarvittaessa alkoholilla. Eikä tarvi ottaa kuin pari annosta niin olen rauhallinen ihan missä tahansa tilanteessa.

Täällä kohtalon toveri!!

Mulla alko rajut ahdistus- ja paniikkikohtaukset pari kuukautta sitten keskellä yötä. Muutaman viikon jaksoin sinnitellä yksin, kunnes käännyin vanhempieni puoleen. Lopulta sain ajan tutulle terapeutille ja nyt kolmas viikko menossa lääkitys. En ole vielä toistaiseksi voinut nukkua omilla kämpillä vaan luuraan vanhempieni nurkissa. Onneksi he asuvat lähellä ja voin periaatteessa pyörittää arkeani täältä käsin.

Ehkä oman tarinani opetus on se, että ei sinun tarvitse yksin kantaa ongelmiasi. Juuri sen vuoksi on ydinperhe, jonka edessä ei tarvitse esittää. Mielipiteitä on monia, mutta maailma on ilkeä. Vain oma perheeni ja terapeuttini tietää missä mennään. Muille olen se sama, aktiivinen ja iloinen ihminen.

Kannattaa muuten perehtyä kyseisen aiheen kirjallisuuteen. Itsellä ainakin helpottaa, kun ymmärtää ahdistus- ja paniikkikohtauksen rakenteen. Kuinka usein, ja missä yhteydessä saat yleensä kohtauksen?

Täällä ap taas. Tänään on se päivä... Viime yö oli ihan kauhea, en meinannut saada millään unta ja tuntui että kuolen. Herätin miehen ja höpisin kuolevani, soita ambulanssi, en halua kuolla jne. Ikinä ei ole ollut niin kauheaa oloa. Onneksi mies ymmärsi tilanteen, rauhoitteli, otti kainaloon, kysyi mitä tarvitsen. Tuo kohtaus johtui jännityksestä sekä  pahasta niska- ja hartiajumista.

Teen töitä lähinnä päätteellä eikä ergonomia ole paras mahdollinen.

Varmaan kannattaa kuitenkin lääkärille mainita, että kyseessä oli paniikkikohtaus. En tiedä, onko hänellä aikaa setviä lisäksi fyysisiä oireita...

Vastauksena kysyjälle: Kohtauksia tulee nykyisin useamman kerran viikossa. Välillä oli vuosia ilman ongelmia. En osaa sanoa, mikä nyt on kohtauksettomasta ajasta muuttunut, työtilanne on parempi, parisuhde voi hyvin.

Pahimpia on jutut, joissa tapaa useita ihmisiä, esim. sukulaisia tai tuttavia. Lähikaupassa käyntikin on välillä hankalaa.

MITÄ ihmettä mä sille lääkärille sanon? Pelottaa. En uskalla mennä vaikka tiedän että se on ainoa vaihtoehto. :((

Mitä paremmin tuon tajuaa sitä paremmin saa paniikin pysäytettyä alkuunsa. Meillä oireita kolmessa sukupolvessa, perinnöllinen juttu, mutta kukaan ei tällä hetkellä lääkityksessä. Tunnistan alkuoireen, voi olla pyörrytys tms., osaan yhdistää mistä johtuu ja rauhoittaa itseni, menee ohi. Ei haittaa yhtään elämääni nyt. Varmasti jos stressitaso jostain syystä nousisi alkaisi taas vaivaamaan. Olen ollut pitkiä aikoja lääkityksellä (masennus) mutta nykyään ihan OK ilman. Paniikkihäiriössä pahinta on jäädä pelkäämään oireitaan. Kun niihin ei kuole. Meillä lapsilla paniikin helpottaa parhaiten koira, sitä kun silittelee unohtuu oma olo. Ei paniikkihäiriötaipumuksen tarvitse elämää rajoittaa kun sen hoitaa ja sen kanssa oppii elämään.

Vierailija kirjoitti:

MITÄ ihmettä mä sille lääkärille sanon? Pelottaa. En uskalla mennä vaikka tiedän että se on ainoa vaihtoehto. :((

MInulla ainakin lääkäri tuntui ainoalta turvalliselta paikalta pahimpaan aikaan. Harva sinne kuolee, ainakaan tällaiseen vaivaan :D Kerrot oireesi. Ja jos pelottaa ettet paljon pysty niin kyllä lääkäri vapinastasi ja hikoilusta loput lukee ;) Tsemppiä, ilman muuta kannattaa mennä eikä vaan sääliä itseä. t itsensä kuntoon hoitanut

Kuolemanpelko on pahinta. Viime yönä kuvittelin, EI, vaan todella ajattelin kuolevani. Hoin vaan miehelle, etten haluaisi vielä kuolla, kuolen kuitenkin. Sitten kun aamulla heräsin (joo, nukuin uuvahtaneena muutaman tunnin) , olin kuin eri ihminen. Nyt taas fiilarit aaltoilee ees taas. TIEDÄN, että tää ei ole hengenvaarallista, mutta ei sitä silloin ajattele järjellä.

En sääli itseäni. Mä olen ansainnut tämän pskan - enemmänkin tällainen ajatusmaailma...

Vierailija kirjoitti:

En sääli itseäni. Mä olen ansainnut tämän pskan - enemmänkin tällainen ajatusmaailma...

Luepa tuo lauseesi. Kyllä siitä se itsesääli paistaa. En ilkeile, tuo kuuluu oireisiin. Jos lääkäri ehdottaa lyhytaikaista (puoli vuotta?) mielialalääkitystä niin tartu siihen. Nämä paniikit ainakin minulla oli kiinni yleisessäkin ahdistusessa. Söin unilääkkeitä, rauhottavia jne ja silti oli säikähtelevä ihmiskasa. Yhdet lievät mielialalääkkeet laittoivat aivokemian paikalleen, jäi kaikki muut lääkkeet ja jäi myös mielialalääkkeet kun oppi suhtautumaan elämään hieman rennommin ja hyväksymään itsensä paremmin. Pääset sinäkin haluamaasi elämään, kun hoidat itseäsi, tsemmpiä!

Jos et saa tk-lääkäriltä apua, niin mene yksityiselle psykiatrille. He osaavat hoitaa paniikkihäiriötä asianmukaisesti. Paniikkihäiriö voi pahimmillaan olla erittäin invalidisoiva sairaus, jossa on myös 20% kuolleisuus itsemurhien takia. Itse sain avun serotoniinin takaisinottolääkkeistä. Kohtaukset tulivat milloin vain missä vain ilman syytä, kuten tyypilliset paniikkikohtaukset tulevat. Elämä oli hyvin kaikin puolin, mutta silti vain kohtaukset alkoivat ja tulivat useitakin kertoja päivässä.