Onko kellään teistä kokemusta syrjäytyneen tai muutoin mt-ongelmaisen nuoren vanhempana olosta?

Sun on pakko päästää irti! Äitini koki saman kohtalon sisareni kanssa ja tuo on ainoa keino. Tulet hulluksi jos tuhlaat elämäsi toisen asioiden murehtimiseen. Kaikkia ei voi pelastaa.

Ei taida olla kokemusta kellään.

Kakkonen, kiitos vastauksesta. Kerrotko vähän miten äitisi toimi ja miten sisaresi elämä on mennyt? Olen niin tuskissani.

Onneksi harvemmilla on kokemusta, mutta onko hän avun piirissä. Jos yksin asuminen ei ota sujuakseen, sitte  mt-kuntoutujien yksikköön asumaan ja opettelemaan asioiden hoitamista ja päivittäisiä rutiineja.

Anteeksi, kirjoititkin tuosta avusta. Asumisyksikön kautta voisi löytyä jokin kuntouttava polku, jota pitkin nuoresi voisi edetä. Sinun on pakko irrottautua hänestä, hän ei ota muuten koskaan vastuuta itse, Kaikista meistä ei ole 8-16 työhön, perheen perustamiseen ym., mutta silti voi elää omannäköistänsä, ihan hyvää elämää. Nuori saisi tukea muualta ja te hyötyisitte siitä molemmat.

Ongelma voi olla se, että nuori näkee vanhempansa loputtoman vahvoina. Kannusta häntä terapiaan ja vertaistukiryhmiin.

Yksinasumisessa sinänsä ei ole ongelmaa, samat ongelmat oli jo aiemmin. Nyt vaan on sisaruksilla hyvä olla kotona, kun ei ole yhtä, jonka takia pitää olla varpaillaan. Ongelma on hänen mielenterveytensä.

Kannattaa lopulta päästää irti, vaikka prosessi on todella raskas henkisesti. Mutta muuten lapsesi tuhoaa sinua henkisesti, joko sairauttaan tai luonnevikaisuuttaan. Kokemusta valitettavasti on -  monet itkut on itketty ja kärsimykset kärsitty. Vain yhden persoonallisuushäiriöisen ja itsekeskeisen lapsen vuoksi. 

Ihan ensin se lapsi pitäisi kunnolla saada tutkittua, että mikä siinä on ongelma. Ihan eri juttu jos kyse on masennuksesta tai jostain neuropsykiatrisesta häiriöstä esim. Mutta jos hän asuu jo omillaan, niin et oikein voi enää vaikuttaa. 

Tämä ei liity vain vanhempi ja lapsi suhteeseen. Se johon tukeudutaan loputtomasti voi olla myös ystävä tai poika/tyttökaveri. Mielenterveysongelmainen kokee itsensä niin heikoksi ja luulee muiden olevan vahvoja, jotka kestävät suurta kuormitusta. Eivät tajua muiden voimavarojen rajallisuutta. On ikävä jos se johon on tukeuduttu joutuu myös jäämään sairaslomalle kun voimia ei riitä enää omaan elämään. Mutta löytyisikö ap sulle vertaistukiryhmää mielentereysongelmista kärsivän omaisena? Et varmasti ole ainoa tuossa tilanteessa.

Kertokaa miten "olette päästäneeet irti"? Oletteko sanoneet asian miten ja millä lailla olette toimineet? En tiedä pystynkö vaikkei muuta tietä ole. Kun nuori itkee, että auta. Itse vaan olen jo kohta pinnan alla. Ap

Mun esikoisella puhkesi skitsofrenia 19-vuotiaana. Asuu omillaan opiskelukaupungissaan, tällä hetkellä ei opiskele, vaan on kuntoutumistuella ja miettii mitä elämällään tekisi. Opettelee itsenäistä elämää. Täyttää kesällä 21v.

Rankkaa välillä itselle. Yritän keskittyä tähän päivään, hyviin hetkiin, siihen mikä on hyvin ja ajatella, että hänellä on aikaa elämässään päästä omilleen, pääasia että löytäisi jotain omaa, mutta samalla ahdistaa tämä nykyisyys, ei ole helppoa mielenterveyspotilailla tänä päivänä. Jos ei ole muutenkaan helppoa löytää omaa paikkaansa elämässä, niin vaikean mielisairauden kanssa erityisesti. Tuen itsenäistymistä. Ja omillaan pärjäämistä.

Hain apua mielenterveystoimistosta itselle, käyn silloin tällöin juttelemassa, saan tukea omaan jaksamiseen ja myös aikaa kysymyksille. Poika on tietysti hoidossa, nyt avohoidossa ja osallistun silloin tällöin hänen käynneilleen. Välillä tuntuu, että poika sulkeutuu omille hoitajille ja purkaa ajatuksiaan minuun ja siihen tunnen tarvitsevani itse tukea. Raskasta on ollut aika myös parisuhteelle, koko perhe-elämä on välillä pyörinyt vain psykoottisen nuoren ympärillä.

Raskastahan se on. Tulevaisuus pelottaa. Pelkään psykoosin uusiutumista, pelkään, että poika jättää lääkkeet ottamatta, pelkään itsetuhoisuutta. Pelkään uutta sairaalakierrettä.

Toivottomuudelle ei voi antaa valtaa, mutta joskus sitä toivoa on hyvin vaikea nähdä.

Tämän keskellä se, ettei hän juuri nyt opiskele on se pienin ongelma, mutta välillä mietin että miksi meille kävi näin.

Minulla on myös kaksi muuta lasta, joiden kanssa kaikki on ollut aina normaalia, tämä yksi on ollut omanlaisensa ihan pienestä saakka mutta opiskeluiden aloittaminen ja kotoa pois muuttaminen puhkaisi jotain aivan eriluokan ongelmia kuin oli aiemmin ollutkaan.

Toivon jaksamista. Yritä saada apua itsellesi ettet väsy liikaa. Meillä mentiin rajusti psykiatrisella osastolle, ei tullut sellaista epämääräisen huolen aikaa ja apua sen jälkeen kyllä saatu, kun sairastui niin vakavasti. Mutta jos sinusta itsestä tuntuu, että apua tarvittaisiin, niin sillon sitä olisi saatava. Ennen kuin on liian myöhäistä. Yritän itse ajatella, että jollain nuorilla elämän alku on vaikeampi, yleensähän mielenterveysongelmat helpottavat iän myötä.

Äidin väsyminen on vakava asia ja nuoren mielenterveysongelmat hoitamattomana ovat vakava ongelma.

Kirjoitin varmaan sekavasti mutta jollain lailla huolesi kosketti minua kovin paljon.

Koita jaksaa, meitä mielenterveysongelmaisten nuorten aikuisten vanhempia on muitakin.

Minua auttaa se ajatus, että olen aina tehnyt kaikkeni ja teen kaikkeni ja sitten on vaan päästettävä irti ja annettava toisen elää omaa elämää. Aikuisen lapsen elämä, on hänen omansa ja sitä kunnioitettava ja sille on annettava oma tila. Ja itse olen opetellut oman sietämisen rajan, en hyväksy mielenterveysongelmaiseltakaan epäasiallista käytöstä, minua ei uhkailla, minulle ei rähjätä eikä minua syytellä omista asioista. Pystymme silti keskustelemaan pahoistakin asioista, vaikeista ajatuksista. Me kunnioitamme toisiamme, hän minua äitinä ja minä häntä aikuisena, joka vastaa omasta elämästään ja oman sairautensa hoidosta.

Ja niissä raameissa voimme olla aikuisia, toistemme omaisia, voin auttaa häntä vaateostoksilla ja esimerkiksi pakastimen sulattamisessa, kodin siivoamisessa, silloin kun ei jaksa. Ja ennen kaikkea tukea elämän suuntaviivojen hahmottelemisessa.

Voimia, jaksamista!

Vierailija kirjoitti:

Kakkonen, kiitos vastauksesta. Kerrotko vähän miten äitisi toimi ja miten sisaresi elämä on mennyt? Olen niin tuskissani.

Hän päästi henkisesti irti lapsestaan ja ei yrittänyt enää auttaa samalla tavalla, käyvät sisareni kanssa keskusteluja vain puhelin välityksellä ja näkevät harvoin. Äiti raahasi sisartani kuuden vuoden ajan erilaisiin terapioihin ja lääkäreillä, aivan turhaan. Lopulta hänen piti valita että tuhoaako oman elämänsä ja mielenterveytensä vai taisteleeko tuulimyllyjä vastaan. 

Nykyään sisareni asuu toisessa kaupungissa ja on menossa parempaan suuntaan, kun on päättänyt itse parantua. Kukapa kissan hännän nostaa jos ei kissa itse.

Voimia! 

Sinä voit tarjota apuasi niin, että viet hänet päivystykseen tai poliklinikalle tai tarjoudut kustantamaan terapiaa. Kuulostaa siltä, että kotikonstit eivät riitä, eikä ole muita perheenjäseniä kohtaan oikein, jos yksi perheestänne ei saa tarvitsemaansa ulkopuolista apua ja stressi ja ahdistus ja hoitovastuu kaatuvat teidän muiden päälle.

Kiitokset teille 12 ja 13, t. Ap

14, olen vienyt eri paikoihin ja maksanut satojen eurojen lääkärit ym.kulut. Ap

Yksityinen olisi ihan paras.

17, yksityistä on käytetty, ei sitoudu mihinkään. Rahaa mennyt älyttömästi, onko sekään oikein muita sisaruksia kohtaan.

Mielenterveysongelmainen ihminen on hyvin, hyvin itsekeskeinen. Se kuuluu usein sairaudenkuvaan, ja tietysti myös persoonallisuushäiriöisillä se on hyvin keskeinen piirre. Mt-ongelmainen ei pysty ymmärtämään sitä, että hänen sairautensa kuormittaa läheisiä aivan valtavasti, mikä tietysti on ymmärrettävää. Mutta terveen ihmisen on se tajuttava ja tehtävä asiasta johtopäätökset - mikäli mielii terveenä henkisesti pysyä. Ei sairasta tarvitse "hylätä", mutta rajat on tehtävä selviksi. Ei sallita ripustautumista, ensisijainen apu tulee aina olla ammattilaisilta eikä omaisilta, vastuu on otettava omasta hoidosta ja on ymmärrettävä, että omaisetkin väsyvät. Tämän asian opettaminen/opettelu ottaa aikansa, mutta kun pysyy tiukkana, se myös onnistuu. Jos se ei onnistu, on ikävä kyllä käytettävä kovempia keinoja, eli pistettävä välit poikki.

Kenenkään ei tarvitse menettää henkistä tai fyysistä terveyttään toisen takia. Ei edes oman lapsen.

Jos sinun pitää olla se joka kuuntelee valitukset, niin mitä jos lähtisitte yhdessä terapiaan. Nuori saisi jutella niin että olet paikalla, mutta tarkentavia kysymyksiä ja analyysejä saisi tehdä se terapeutti.

Apua kun pyytää, lähde mukana lääkärijonoon.