Lue keskustelun säännöt.
Noidankehä: lapsen hankinnasta erimielisyyksiä miehen kanssa
21.02.2006 |
Meillä tilanne on se että olemme vajaa 3-kymppisiä, koulutettuja, häät tulossa tänä keväänä, yhteisiä vuosia takana 6. Olen ollut viimeisen vuoden verran tosi masentunut, syynä ollut lähinnä se että minulla biologinen kello tikittää jo aika äänekkäästi ja olen haaveillut perheestä jo parin vuoden ajan. Miehen kanssa ollaan asiasta keskusteltu, mutta hän on koko ajan ollut sitä mieltä että " hiukan myöhemmin" . Yhtenä syynä mm. se että olen ollut nyt vähän aikaa työttömänä, miehen mielestä pitää ehdottomasti olla vakityöpaikka ennen kun lapsia voi harkita. Talvella jouduin turvautumaan masennuslääkkeisiin asian takia ja käyn terapiassa. Nyt mies on sitä mieltä että lapsia ei voi nyt missään nimessä harkita ennen kuin olen täysin parantunut tästä masennuksesta, mikä tietenkin toisaalta kuulostaa tosi järkevältä. Nyt olen vaan niin hukassa, olen vauvakuumeellani aiheuttanut itselleni masennuksen joka estää lapsen yrittämisen harkitsemisenkin. Miten tästä noidankehästä VOI päästä pois!? ;(
Kommentit (22)
n lapsi asia on puhuttu selväksi. Ajattele et jos meet naimisiin ja sit käykin niin ettei miehesi ole koskaan valmis isäksi?! Samahan se on kuin päättää hääpäivän, samallalailla voi päättää et lasta aletaan yrittään silloin ja silloin. Jos syy on periytyvä masennus niin ei kai miehesi halua sitten lapsia kanssasi?! tämä uhkahan ei poistu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämänmuutos voi pelottaa, haluaa olla vapaa perhevastuista jne. Miettisin kaksi kertaa tuollaiseen suhteeseen jäämistä, kyllä kolmekymppiä alkaa mielestäni olla jo se vauvantekoikä... Sen ymmärrän, että 20-25-vuotiaina lapsen tekoa lykätään.
Itse sain ekan lapsen just 26 v. täyttäneenä ja tokan heti perään 27 v. ja akateemisissa piireissä tuokin ikä on harvinaista, en ollut valmistunutkaan edes vielä. Eikä liiemmin ollut vakipaikkaa, ura oli vasta lähdössä käyntiin. Mietin silloin, että miten työelämän kanssa käy, putoanko kelkasta jne. mutta lapsen saaminen tuntui silloin tärkeämmältä kuin ura. Miehen palkalla pärjäiltiin kivasti.
Jos olisin kytännyt vakipaikkaa ennen lapsentekoa, voisin olla edelleen lapseton, kuten monet kaverini.
No, olin reilut kaksi vuotta kotona lasten kanssa, sain sitten määräaikaisuuden omalta alaltani, joka yllätyksekseni muutaman kuukauden päästä muuttui vakinaiseksi. Sen jälkeen olen edennyt nopeasti urallani. Työnantajat tietävät, etten heti ole äippälomalle jäämässä... Ja olen nauttinut työnteosta tosi paljon, kun perheasiat on kunnossa, eikä siitä puolesta tarvitse stressata! Tuntuu, että elämä on tosi hyvässä mallissa joka suhteessa. Lapsetkin alkaa olla niin isoja, että niiden kanssa on kiva harrastaa, matkustella jne.
Ei sitä täydellisen oikeaa hetkeä tule!