Parisuhteessa pysyminen pelkästään lasten vuoksi...

HEL-NYC kirjoitti:

Etkö ymmärrä sitä, että ei ole olemassa mitään tunnekylmää avioliittoa, jossa vanhemmat ovat yhdessä vain lasten takia?

Totta kai on, itsekin olet niin tässä ketjussa sanonut. Nytkö olet sitä mieltä, että ei ole?

HEL-NYC kirjoitti:

Useimmat näistä ovat kausia, joita useissa parisuhteissa on. Joten voit hyvin rinnastaa sen tuohon tutkimuksen yhdessä pysyneihin vanhempiin. 

Parisuhteissa on totta kai kausia, jolloin ei mene niin hyvin. Niiden takia ei pidä erota. Jos se on pysyvä olotila pitkän aikaa, niin kannattaa sitäkin harkita.

HEL-NYC kirjoitti:

Ja jos kysymys on, että onko parisuhteessa lasten takia pysyminen fiksua ja linkitän tutkimuksen, jonka mukaan käytöshäiriöitä ja muita ongelmia esiintyy avioeron kokeneilla lapsilla selvästi enemmän, se on validia faktaa. 

Kyllä, se on validia faktaa. Se ei kuitenkaan missään määrin todista, että yhdessä pysyminen lasten takia pitkäikäisesti huonossa parisuhteessa ei olisi lapsille yhtä iso trauma kuin tuo ero. Etkö ymmärrä näiden eroa?

Ja esim. lastenpsykiatri Sinkkonen on sanonut, että tunnekylmyys on kaikkein pahinta, mutta sun mielestä se on ihan ok? Noh, miten vaan...

http://www.kaleva.fi/uutiset/oulu/jari-sinkkonen-tunnekylmyys-kaikkein-…

Vierailija kirjoitti:

HEL-NYC kirjoitti:

Etkö ymmärrä sitä, että ei ole olemassa mitään tunnekylmää avioliittoa, jossa vanhemmat ovat yhdessä vain lasten takia?

Totta kai on, itsekin olet niin tässä ketjussa sanonut. Nytkö olet sitä mieltä, että ei ole?

HEL-NYC kirjoitti:

Useimmat näistä ovat kausia, joita useissa parisuhteissa on. Joten voit hyvin rinnastaa sen tuohon tutkimuksen yhdessä pysyneihin vanhempiin. 

Parisuhteissa on totta kai kausia, jolloin ei mene niin hyvin. Niiden takia ei pidä erota. Jos se on pysyvä olotila pitkän aikaa, niin kannattaa sitäkin harkita.

HEL-NYC kirjoitti:

Ja jos kysymys on, että onko parisuhteessa lasten takia pysyminen fiksua ja linkitän tutkimuksen, jonka mukaan käytöshäiriöitä ja muita ongelmia esiintyy avioeron kokeneilla lapsilla selvästi enemmän, se on validia faktaa. 

Kyllä, se on validia faktaa. Se ei kuitenkaan missään määrin todista, että yhdessä pysyminen lasten takia pitkäikäisesti huonossa parisuhteessa ei olisi lapsille yhtä iso trauma kuin tuo ero. Etkö ymmärrä näiden eroa?

Ja esim. lastenpsykiatri Sinkkonen on sanonut, että tunnekylmyys on kaikkein pahinta, mutta sun mielestä se on ihan ok? Noh, miten vaan...

http://www.kaleva.fi/uutiset/oulu/jari-sinkkonen-tunnekylmyys-kaikkein-…

Koska tunnekylmät avioliitot ovat yleensä nimeenomaan kausia avioliitossa, eikä mikään lopullinen tuomio. Ymmärrätkö? Ja Sinkkonen ei ole suinkaan lastenpsykiatrian ainoa ääni. Onneksi.

En ole myöskään missään nähnyt tutkimusta, jossa kerrottaisi tunnekylmän parisuhteen trauman lapselle olevan suurempi kuin avioero. Ja koska edelleen vetoan siihen, että suurin osa noista "tunnekylmistä kulissiliitoista" on kuitenkin jotain aivan muuta pidemmälle katsottuna, näkyvät ne tuossa yhdessä pysyttyjen tilastossa. 

61 ei tainnut viitsiä itsekään avata linkkiään. Sinkkonen puhuu vanhempien lastaan kohtaan osoittamasta tunnekylmyydestä, ei vanhempien parisuhteen lieskojen puuttumisesta.

HEL-NYC kirjoitti:

Koska tunnekylmät avioliitot ovat yleensä nimeenomaan kausia avioliitossa, eikä mikään lopullinen tuomio. Ymmärrätkö? Ja Sinkkonen ei ole suinkaan lastenpsykiatrian ainoa ääni. Onneksi.

Tunnekylmyys tarkoittaa jo sitä, että ei rakasteta toista. Ei koeta empatiaa toista kohtaan, eikä arvosteta kumppania. Saatetaan keskustella kumpi käy kaupassa, mutta yhdessä kaupassa käyminen kuulostaa kauhelle. Eletään omaa elämää omassa tyhjiössään, ja mietitään pelkästään omia asioita. Toisen loukkaamisesta ei koeta syyllisyyttä. Ei kuulosta kovin normaalille parisuhteen kaudelle minun korvaani, toki en tiedä millaisia suhteita sinulla on ollut.

HEL-NYC kirjoitti:

En ole myöskään missään nähnyt tutkimusta, jossa kerrottaisi tunnekylmän parisuhteen trauman lapselle olevan suurempi kuin avioero.

Mutta olet nähnyt tutkimuksen, jossa kerrotaan avioeron aiheuttavan suuremman trauman kuin tunnekylmässä parisuhteessa eläminen? Argumentoit viittamalla tutkimuksiin, joita ei ole olemassa. Todistustaakka on kuule ihan sinulla.

Sitä paitsi tutkimuksen olemassaolon puute ei tarkoittaisi, ettei asia olisi tietyllä tavalla. En usko, että kolmipäinen lepakkolohikäärme loi universumin kaksipäisen ratsunsa jouhista, mutta en usko silti, että se pitää paikkaansa.

HEL-NYC kirjoitti:

Ja koska edelleen vetoan siihen, että suurin osa noista "tunnekylmistä kulissiliitoista" on kuitenkin jotain aivan muuta pidemmälle katsottuna, näkyvät ne tuossa yhdessä pysyttyjen tilastossa.

Ok, sitten ne eivät ole sellaisia. Joissain tapauksissa silti kannattaa ehkä erota. Tiedätkö muuten mitä tunnekylmä tarkoittaa?

Vierailija kirjoitti:

61 ei tainnut viitsiä itsekään avata linkkiään. Sinkkonen puhuu vanhempien lastaan kohtaan osoittamasta tunnekylmyydestä, ei vanhempien parisuhteen lieskojen puuttumisesta.

Luin, ja eihän tuossa ole kuin muutama rivi. Ei puhukaan, mutta keneltäköhän olettaisit, että ne lapset oppivat niitä käytösmalleja?

No miksi ihmeessä lainasit Sinkkosen artikkelia, joka ei mitenkään liity tähän aiheeseen, 64?

Se, että vanhempien väliltä puuttuu aikuisten eroottinen läheisyys, ei millään tavalla anna viitteitä siitä, että he kohtelisivat lastaankin kylmästi. Kyseessä ovat aivan erilaiset ja eri tyyppiset ihmissuhteet.

Sanoisin, että todennäköisempää lapsen on kokea itsensä näkymättömäksi pikaisesti kasatussa uusperheessä, jossa "mullakin on oikeus onneen" ja aikuisten eroottinen vetovoima on "lasten koti" ja mitäs näitä kliseitä olikaan.

Vierailija kirjoitti:

HEL-NYC kirjoitti:

Koska tunnekylmät avioliitot ovat yleensä nimeenomaan kausia avioliitossa, eikä mikään lopullinen tuomio. Ymmärrätkö? Ja Sinkkonen ei ole suinkaan lastenpsykiatrian ainoa ääni. Onneksi.

Tunnekylmyys tarkoittaa jo sitä, että ei rakasteta toista. Ei koeta empatiaa toista kohtaan, eikä arvosteta kumppania. Saatetaan keskustella kumpi käy kaupassa, mutta yhdessä kaupassa käyminen kuulostaa kauhelle. Eletään omaa elämää omassa tyhjiössään, ja mietitään pelkästään omia asioita. Toisen loukkaamisesta ei koeta syyllisyyttä. Ei kuulosta kovin normaalille parisuhteen kaudelle minun korvaani, toki en tiedä millaisia suhteita sinulla on ollut.

HEL-NYC kirjoitti:

En ole myöskään missään nähnyt tutkimusta, jossa kerrottaisi tunnekylmän parisuhteen trauman lapselle olevan suurempi kuin avioero.

Mutta olet nähnyt tutkimuksen, jossa kerrotaan avioeron aiheuttavan suuremman trauman kuin tunnekylmässä parisuhteessa eläminen? Argumentoit viittamalla tutkimuksiin, joita ei ole olemassa. Todistustaakka on kuule ihan sinulla.

Sitä paitsi tutkimuksen olemassaolon puute ei tarkoittaisi, ettei asia olisi tietyllä tavalla. En usko, että kolmipäinen lepakkolohikäärme loi universumin kaksipäisen ratsunsa jouhista, mutta en usko silti, että se pitää paikkaansa.

HEL-NYC kirjoitti:

Ja koska edelleen vetoan siihen, että suurin osa noista "tunnekylmistä kulissiliitoista" on kuitenkin jotain aivan muuta pidemmälle katsottuna, näkyvät ne tuossa yhdessä pysyttyjen tilastossa.

Ok, sitten ne eivät ole sellaisia. Joissain tapauksissa silti kannattaa ehkä erota. Tiedätkö muuten mitä tunnekylmä tarkoittaa?

Vierailija kirjoitti:

61 ei tainnut viitsiä itsekään avata linkkiään. Sinkkonen puhuu vanhempien lastaan kohtaan osoittamasta tunnekylmyydestä, ei vanhempien parisuhteen lieskojen puuttumisesta.

Luin, ja eihän tuossa ole kuin muutama rivi. Ei puhukaan, mutta keneltäköhän olettaisit, että ne lapset oppivat niitä käytösmalleja?

Kuten olen moneen otteeseen sanonut, ne "kulissiliitot" ovat siellä samassa muiden yhdessäpysyneiden kanssa. Ymmärrän, mitä tunnekylmä tarkoittaa ja olen edelleen sitä mieltä, että pitkässä parisuhteessa on vaikka minkälaista kautta, joskus vuosiakin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että lapsille olisi paras erota. 

Kyllä mua riipaisi sydämestä kun lapset kysyivät että miksi sä äiti et ikinä enää naura. Parisuhde ja perhe-elämä olivat periaatteessa ja päällepäin hyviä, minä puolestani pohjattoman ahdistunut. En jaksanut olla kotona, pakenin töihin, internetiin, sängyn pohjalle makaamaan. Eron ja poismuuton jälkeen ilo ja värit palasivat elämään, eksän kanssa ollaan niin hyvissä väleissä ettei riitoja tule ja pystymme halutessamme viettämään "koko perheelläkin" aikaa. Lapset ovat suoraan sanoneet miten tykkäävät kun taas hymyilen, nauran ja jaksan viettää aikaa heidän kanssaan. Eksän kanssa olemme eron jälkeen puhuneet paljon ja todenneet ettei meiltä vaan onnistu yhdessä eläminen. Olimme ihan hyvä pariskunta ennen lapsia, mutta vanhemmuus muutti molempia niin eri suuntiin että jokin hiersi koko ajan ja rakensi muurin väliin. Erossa pystymme olemaan ystäviä sekä paljon parempia vanhempia kuin ikinä ennen.

Vierailija kirjoitti:

No miksi ihmeessä lainasit Sinkkosen artikkelia, joka ei mitenkään liity tähän aiheeseen, 64?

Se, että vanhempien väliltä puuttuu aikuisten eroottinen läheisyys, ei millään tavalla anna viitteitä siitä, että he kohtelisivat lastaankin kylmästi. Kyseessä ovat aivan erilaiset ja eri tyyppiset ihmissuhteet.

Sanoisin, että todennäköisempää lapsen on kokea itsensä näkymättömäksi pikaisesti kasatussa uusperheessä, jossa "mullakin on oikeus onneen" ja aikuisten eroottinen vetovoima on "lasten koti" ja mitäs näitä kliseitä olikaan.

Kukaan ei ole puhunut vanhempien eroottisesta läheisyydestä missään, paitsi sinä toki nyt. Ei se liity tunnekylmyyteen mitenkään. Ja tuo Sinkkosen juttu liittyy aiheeseen sillä, että lapset oppivat käytösmalleja vanhemmiltaan.

HEL-NYC kirjoitti:

Kuten olen moneen otteeseen sanonut, ne "kulissiliitot" ovat siellä samassa muiden yhdessäpysyneiden kanssa.

Kyllä, mutta oikeampi tutkimus olisi sellainen, jossa verrataan noita ns. "kulissiliittoja" ja avioeroliittoja sen sijaan, että verrataan hyvin paljon yksinkertaistaen "onnellisia avioliittoja" + "kulissiavioliittoja" vs. avieroja. Ymmärrätkö, miten tieteellinen tutkimus toimii?

HEL-NYC kirjoitti:

Ymmärrän, mitä tunnekylmä tarkoittaa ja olen edelleen sitä mieltä, että pitkässä parisuhteessa on vaikka minkälaista kautta, joskus vuosiakin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että lapsille olisi paras erota. 

Oletko nyt aivan varma, että ymmärrät mitä se tarkoittaa? Kuulostaisi aika kauhealle elinympäristölle lapsille olla.

Viikko, kaksi sitten ylellä uutisoitiin ekasta suomalaisesta pitkittäistutkimuksesta, jossa vertailtiin kahden kodin ja ydinperheiden lapsia. Tulos: ei eroa tulevaisuudessa. Se, mikä tilastollisesti merkitsi, oli olivatko vanhemmat kiinnostuneita lapsensa elämästä. Ei se, kuinka monta kotia heillä oli. Eli ero pystytään hoitamaan myös niin, ettei lapsen elämä siitä pilalle mene. Hetkellisen trauman toki voi aiheuttaa.

En ala nyt puhelimella googlata tähän linkkiä.

Laitetaas tähän vielä se uutinen tutkimuksesta: http://yle.fi/uutiset/suomalaistutkimus_vahvistaa_erovanhemmilla_vuorot…

Tuossa ylen linkin takana sanotaan minun mielestäni aika selvästi, että vuoroasumislapset sijoittuvat hyvinvoinnissa jonnekin ydinperheiden ja yh- & uusperheiden välimaastoon, eikä heidän hyvinvointinsa _juuri_ eroa ydinperheiden lapsista.

Eli tuossakin näyttää olevan taustaolettamuksena tai -tietona, että ydinperhe (kylmiä ja lämpimiä perheitä erottelematta) on lapselle tutkitusti parempi paikka kuin esim. uusperhe. Lähes yhtä hyvä on sitten vuoroasuminen, joka ei onnistukaan kuin hyvissä väleissä olevilta vanhemmilta.

Itse pidän eroa en vain hyvänä vaan suorastaan välttämättömänä silloin kun koti ei ole fyysisesti tai emotionaalisesti turvallinen paikka. Mutta olipa päätös sitten ero tai ydinperheenä pysyminen, nuo päätökset pitäisi aina tehdä lapsi edellä.

Yhtä näkökulmana myös filosofinen kysymys: Täytyykö lapsen saaneen ihmisen laittaa aina lapsen tarpeet etusijalle, silloinkin kun se tarkoittaa jatkuvaa omien tarpeiden tukahduttamista?

Koska joku ymmärtää kysymyksen kuitenkin tahallaan väärin, niin korostan etten nyt tarkoita tällä normaalia lapsen tarpeista huolehtimista, kuten yöheräilyä vauvan kanssa, lapsen rytmistä ja tasapainoisesta arjesta huolehtimista, henkistä ja fyysistä läsnäoloa jne. Haen ennemminkin periaatteellisen tason vastauksia siihen, että missä menee vanhemman epäitsekkyyden ja itsekkyyden raja? Milloin kuuluu olla epäitsekäs, milloin taas "saa" olla itsekäs? Millainen uhrautuminen on lapsen parhaaksi, milloin taas uhrautuminen menee liian pitkälle ? Milloin tietty vanhemman itsekkyys ja omista tarpeista huolehtiminen onkin itse asiassa epäitsekkyyttä, joka palvelee välillisesti myös lapsia? Onko aikuisella jopa oikeus tehdä jotain itselleen mieluisaa, ajattelematta asiaa lasten kautta? Onko perheellisellä ylipäätään elämää enää yksilönä, vai onko oikein elää kaikessa perheenä?

Tätä rajanvetoa olen itse käynyt erokysymyksessä miettiessäni, mitkä ovat perheessä lasten oikeudet, mitkä aikuisten oikeudet, millaiset valinnat tuhoavat (lyhyellä tai pitkällä tähtäimellä) ja millaiset taas saavat aikaan hyvää (samaten lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä).

Vierailija kirjoitti:

Tuossa ylen linkin takana sanotaan minun mielestäni aika selvästi, että vuoroasumislapset sijoittuvat hyvinvoinnissa jonnekin ydinperheiden ja yh- & uusperheiden välimaastoon, eikä heidän hyvinvointinsa _juuri_ eroa ydinperheiden lapsista.

Eli tuossakin näyttää olevan taustaolettamuksena tai -tietona, että ydinperhe (kylmiä ja lämpimiä perheitä erottelematta) on lapselle tutkitusti parempi paikka kuin esim. uusperhe. Lähes yhtä hyvä on sitten vuoroasuminen, joka ei onnistukaan kuin hyvissä väleissä olevilta vanhemmilta.

Itse pidän eroa en vain hyvänä vaan suorastaan välttämättömänä silloin kun koti ei ole fyysisesti tai emotionaalisesti turvallinen paikka. Mutta olipa päätös sitten ero tai ydinperheenä pysyminen, nuo päätökset pitäisi aina tehdä lapsi edellä.

Jep. Tuota on liki mahdotonta tutkia, ainakaan tilastollisesti, koska ihmiset eivät taatusti kyselytutkimuksessa kerro rehellisesti parisuhteensa tilasta. Pari haastattelua saattaisi laadulliseen tutkimukseen saada, mutta tuskin paljon enempää, ja niistä ei vielä johtopäätöksiä voi tehdä suuntaan tai toiseen.

Laitoin uutisen siksi, kun täällä yksi vastaajista meuhkaa tuon eron ja vuoroasumisen kamaluudesta.

 

T: Itsekin tutkija

HEL-NYC kirjoitti:

On. Ero on lapsille melkein aina kamala trauma ja sillä on todella pitkäkestoisia vaikutuksia pitkälle aikuisuuteen ja näkemyksiin parisuhteista ja perheistä. Kahden kodin välillä eläminen ja mahdolliset uusperheet vielä siihen päälle niin... Eikä ole merkitystä, vaikka eron hoitaisi "hyvin". Se on joka tapauksessa valtava trauma lapselle. 

Itse en pysyisi yhdessä pelkästään lasten vuoksi vaan pyrkisin korjaamaan suhteeni. Rakkauskin kun on monelta osalta tahtotila. Aikuisilla on velvollisuuksia lapset tehtyään, kukaan niitä ei ole pakottanut saamaan ja aikuisen on asetettava omat mielihalunsa ja mukavuudenhalunsa lasten tarpeiden jälkeen. Eihän se aina reilulta tunnu, mutta niin se menee. Mantra lapset voivat hyvin, kun äiti/isä voi hyvin, on todistettu monesti jo täydeksi pupuksi. 

On olemassa ihan oikeita syitä erota, mutta en oleta että siinä vaiheessa enää mietitään onko lapsille parempi olla sellaisen ihmisen kanssa samassa talossa vai ei...

Mun mielestä tässä kommentissa oli kaikki oleellinen.

Itse olen eronnut, enkä sitä ole katunut. Ero oli periaatteessa aika sopuisakin, mutta jälkipyykki ei.

Erosta on jo 10-vuotta, joten perspektiiviäkin on. Jälkeenpäin olen miettinyt, miten huonosti hoidin lapset eron aikaan. Olin itsekin niin pihalla eron aikaan, että oli täysi työ pitää itseni järjissäni. Lapset jäi valitettavasti vähemmälle, varsinkin toinen, joka ei silloin oirehtinut. Myöhemmin kyllä. Vaikka ero oli välttämättömyys ja edelleenkin mielestäni oli ainut vaihtoehto, niin kyllä lapset kärsi aivan valtavasti. Meillä ei ollut edes mitään oikeudenkäyntejä tai kovin suuria huoltajuuskiistoja tms. suurimmat ongelmat oli omaisuuden jaossa. Ja meillä oli sentään avioehto!

Kyllä eron on syytä olla se ihan vihoviimeinen vaihtoehto ja sitä on syytä miettiä tarkkaan.

Vierailija kirjoitti:

Yhtä näkökulmana myös filosofinen kysymys: Täytyykö lapsen saaneen ihmisen laittaa aina lapsen tarpeet etusijalle, silloinkin kun se tarkoittaa jatkuvaa omien tarpeiden tukahduttamista?

Koska joku ymmärtää kysymyksen kuitenkin tahallaan väärin, niin korostan etten nyt tarkoita tällä normaalia lapsen tarpeista huolehtimista, kuten yöheräilyä vauvan kanssa, lapsen rytmistä ja tasapainoisesta arjesta huolehtimista, henkistä ja fyysistä läsnäoloa jne. Haen ennemminkin periaatteellisen tason vastauksia siihen, että missä menee vanhemman epäitsekkyyden ja itsekkyyden raja? Milloin kuuluu olla epäitsekäs, milloin taas "saa" olla itsekäs? Millainen uhrautuminen on lapsen parhaaksi, milloin taas uhrautuminen menee liian pitkälle ? Milloin tietty vanhemman itsekkyys ja omista tarpeista huolehtiminen onkin itse asiassa epäitsekkyyttä, joka palvelee välillisesti myös lapsia? Onko aikuisella jopa oikeus tehdä jotain itselleen mieluisaa, ajattelematta asiaa lasten kautta? Onko perheellisellä ylipäätään elämää enää yksilönä, vai onko oikein elää kaikessa perheenä?

Tätä rajanvetoa olen itse käynyt erokysymyksessä miettiessäni, mitkä ovat perheessä lasten oikeudet, mitkä aikuisten oikeudet, millaiset valinnat tuhoavat (lyhyellä tai pitkällä tähtäimellä) ja millaiset taas saavat aikaan hyvää (samaten lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä).

Kyllä. Aikuisella on välillä oikeus jopa tehdä jotain itselleen mieluisaa. Mutta isoissa kysymyksissä lapsen etu menee aikuisen edun edelle, jos näitä ei ole mahdollista sovittaa yhteen. Filosofisesti tämä on mielestäni erittäin helppo kysymys. Tosielämässä sen sijaan tarvittaisiin välillä kristallipalloa näyttämään, mikä on lapsen etu.

68: On totta, että lapset jossain määrin oppivat käyttäytymismalleja vanhemmiltaan. Mutta jos tunnekylmyys on jo lapsena opittu juttu, niin ei se avioero tee vanhemmista yhtään vähempää kylmiä lapsiaan kohtaan. Eli sinun logiikallasi vaihtoehdot eivät ole kylmä ydinperhe ja lämmin eroperhe, vaan kylmä ydinperhe ja kylmä eroperhe.

Vierailija kirjoitti:

68: On totta, että lapset jossain määrin oppivat käyttäytymismalleja vanhemmiltaan. Mutta jos tunnekylmyys on jo lapsena opittu juttu, niin ei se avioero tee vanhemmista yhtään vähempää kylmiä lapsiaan kohtaan. Eli sinun logiikallasi vaihtoehdot eivät ole kylmä ydinperhe ja lämmin eroperhe, vaan kylmä ydinperhe ja kylmä eroperhe.

Tulkitsetko minun logiikkaani nyt sillä tavalla, kuin se omaan argumentoimiseen sopii? En ole missään välissä väittänyt noin. Olen todennut, että jos vanhempien välinen suhde on vuosikausia pilalla ja tunnekylmä, joka on jo itsessään aika hurja tilanne, niin sellainen ympäristö on mielestäni huonompi kuin sellainen, jossa vanhemmat ovat eronneet. Jos vanhemmat ovat luonteeltaan tunnekylmiä psykopaatteja, niin silloin peli on nyt muutenkin jo menetetty.

Muutenkin tässä nyt on tainnut livetä rölliin... Sano HEL-NYC terveisiä miehellesi ja sen 25cm melalle :)

Ydinperhe on paras perhe. Eronneita yhdistää rikkinäisyys joka heijastuu lapsiin. Pahinta jos isän ja äidin panoja ei saada pidettyä piilossa. Äitipuoli ja isäpuoli on vasta kun toinen vanhempi on kuollut. Ero on onnettomuus jolla pilataan lasten elämä. Tulee masennusta anoreksiaa vaikka mitä. Koulu alkaa mennä huonosti ja kaikki vanhempien itsekkyyden takia. Hävetkää sutturat perheenrikkojat.

Pari vuotta sitten harkitsin eroa tosissani. Mietin kaikki sen seuraukset mahdollisimman pitkälle eli missä ja miten asuttaisiin, lasten koulut, kaverit, harrastukset ja mitä ihan käytännön arki olisi. Totesin että eroamalla aiheuttaisin lapsille aivan kohtuuttoman mullistuksen heidän elämässään joten totesin että minun täytyy tehdä kaikkeni että lapsilla on ehjä koti. Mutta ei itsekään tietysti marttyyriksi voi ryhtyä, oman onnen eteen täytyy tehdä töitä ja joskus vaan täytyy kestää sitä ärsyttävää puolisoa.