Olisitko mielummin kiva ihminen, vai oma itsesi?

Kiitos hyvästä keskustelun avauksesta. Minulle juuri kerrottiin että vedän jotain roolia ja olen sitten sitä miettinyt että miten. Minun oma itse on masentunut, itseään vihaava ja häpeävä, arka, pelokas. Muiden seurassa kerään voimani ja yritän olla kiva. Kaikkien ihmisten kanssa ei ole kivaa, mutta joidenkin kanssa aidosti on. Tykkään auttaa muita ja saada muut hyvälle tuulelle. 

Tämä ihminen joka vihjaili että vedän jotain roolia, on itse mielestäni ilkea ihminen, ajattelee monista ihmisistä pahaa ja antaa tulla sen ulos sellaisena pikkumukahauskanavittuiluna ja lytistämisenä.

En minäkään usein ymmärrä miksi muut ihmiset tekevät eri tavalla kuin minä mutta ei minulla ole tarve puuttua siihen kertomalla siitä heille ja "olla suora". "Suoraan sanominen" on usein pelkää halua loukata toista, se vaan peitetään itselle että minä olen muka vain rehellinen.

Mielestäni sosiaalisessa kanssakäymisessä pitää osata hillitä itsensä, mutta oma itsensa voi olla niin kauan kuin ei tee pahaa toisille tai pahoita toisten mieltä. Miellyttää ei tarvitse jos se on omaa itseä vastaan, esim. just liika kiltteys.

Ja kiitos muidenkin vastauksista. Juuri mietin, että miten tehdä rajat tuohon ihmiseen joka vuoroin on ystävällinen ja auttavainen, välillä lyttää ja sanoo ilkeästi. Katkaistako välit kokonaan, se olisi sitten hankalaa sillä tämä on pieni paikkakunta ja joissain yhteyksissä joudumme tekemään yhteistyötä. Suivaannuin jo niin että harkitsen että alan opiskelemaan uutta kieltä ja muuttaisin ulkomaille pois täältä pikkusieluisten ja kateellisten ilmapiiristä.

Vierailija kirjoitti:

Kaikista ei tartte tykätä eikä pyriä miellyttämään mutta ei tarvitse ilkeillä eikä ylenkatsoakaan. Jos sivulliset tuntuu aina jotenkin enemmän tai vähemmän toistaitoisilta,tyhmiltä tai kusipäiltä tai muuten olevan jotenkin repukoita tai vajakkeja sekä turhanpäiväisiä. Nii vika on omassa itsessä. Ja sieltä sitä kannattaa alkaa etsiä. Se että on oma itsensä on hyvä asia johon tulisi pyrkiä. Jos se itse on niin erikoislaatuinen että valtaosa muista näyttäytyy enemmänkin mitään sanomattomina tolloina niin ihminen on kasvanut jo aika kieroon. Sellaista itseä on syytä alkaa hioa. Voi aloittaa pohtimalla että mikä itsestä tekee niin erityislaatuisen suhteessa muihin ihmisiin. Ja onko sille näkemykselle mitään oikeaa katetta.

Entä sitten kun loppujenlopuksi tuntuu, että joo, muissa on vikaa, mutta että niin on itsessäkin ja että MINÄ koitan kyllä olla muille mukava ja niin, etten aiheuttaisi muille omilla vioillani harmia, mutta nuo MUUT eivät välitä MINUN tunteistani paskaakaan ja pahoitan siksi mieleni?

Mitä siinä auttaa olla heille entistä kivempi? En tosiaan pidä itseäni minään ihanana ihmisenä, mutta en voi sanoa sitä myöskään toisista.