Olen kohta 30, olen alkanut ymmärtää lapsuudenperheessäni olleen aika paljon narsismia ja valtasuhteita...

Isäni käytös oli ehkä enimmäkseen aika klassista narsismia, hän on nyt kuollut. Isoon isareeni pätee pelottavasti oikeastaan kaikki covert narcissist -piirteet! Hänestä sanotaan usein että vaikea ja yliherkkä, en ole oikein tiennyt mikä hänessä on sellaista, että on vaikea tulla toimeen. Äitini käytös on lapsia kohtaan läheisriippuvaista, manipuloivaa ja uhriutuvaa, myös piilovähättelyä ja tunteiden mitätöimistä. Isosiskoani äiti myötäilee. Pikkusisko on hyvin konflikteja välttelevä ja miellyttämishaluinen äitiä, siskoa ja oikeastaan kaikkia kohtaan. Hänessä ei oikeastaan ole muuta vikaa, mitä osaisin huomata. Sisko on tottunut pärjäämään kiltteydellä ja onkin pidetty ihminen. Hän ei koskaan esimerkiksi halua puhua siitä, että äidissä olisi mitään outoa.
Äidin ja isän parisuhteessa oli vaikea sanoa, kuka milloinkin oli se, joka määrää ja kuka alistuu. Valtapeliä se kuitenkin aina oli eikä missään tapauksessa mitään normaalia kommunikointia. Ehkä jotain rakkautta on voinut olla kieroutuneella tavalla. Lapset ovat äidilleni varmaan olleet emotionaalisesti se parisuhteen korvike.
En kuitenkaan usko, että kukaan perheessäni on mikään täysnarsisti. En usko, että tunteet puuttuisivat kokonaan tai että mitään oikeaa rakkautta perheenjäseniä kohtaan ei olisi.
Itse en ole kovin ehjäksi myöskään kasvanut. Olen aina valinnut päihderiippuvaisia ja itsekeskeisiä miehiä. Olen myös hyvä manipuloimaan toisia, mutta en pidä siitä itsessäni. Jos lähtisin luettelemaan kaikki ongelmani ihmissuhteissa ja elämässä, siinä menisi pitkään. Minulla on lapsi ja äitiyteen kasvamisessa on ollut paljon vaikeutta. Rakastan kyllä lasta ja yritän kaikkeni, että olen hyvä vanhempi, mutta joskus tuntuu että minusta ikäänkuin puuttuisi joitain osia. Esimerkiksi kun lapsi itkee, minua suututtaa enkä haluaisi/tuntuu että en osaa lohduttaa.
Olen näitä asioita paljon saanut ratkottuakin itse ja ammattiavulla.
Ehkä siksi olen enemmän perillä alkuperäisen perheeni tilanteesta, että minun on ollut pakko, ainoana sisaruksista jolla on itsellä lapsi. Nyt on ongelmaksi alkanut muodostua, että kun käytökselläni ilmaisen haluavani olla vapaa näistä asetelmista, niin minähän se olen hankala ja kusipäinen perheeni ja suvun mielestä. Vastalahjaksi olen saanut sen tunteen, että saatan vihdoin pystyä kasvamaan tasapainoiseksi aikuiseksi, jolla on oma tahto ja oma elämä. Ensimmäistä kertaa ajattelen, että voisin jopa pystyä oikeaan parisuhteeseen. Haaveilen myös hyvistä ystävyyssuhteista, siitä, että osaan sekä laittaa rajani ja oikeasti antaa jotakin itsestäni toiselle.
Kirjoittelin, jos jollain on tästä ajatuksia tai samankaltaisia kokemuksia jaettavana. Olisi mielenkiintoista kuulla.