Lue keskustelun säännöt.
Mummu on alkanut sairastumisensa myötä haukkua itseään jatkuvasti, pappaa käy hirveästi sääliksi :(
30.03.2016 |
Mummulla Alzheimer diagnosoitu puoli vuotta sitten. Käytös mennyt koko ajan pahemmaksi. Eilen pappa pyysi minulta apua, että tulisin hoitamaan mummua kun hän on ihan loppu. Kävin vierailemassa heillä kuukausi sitten eikä mummu vielä silloin ollut tuollainen, ihan itseänikin hirvittää. Ajattelin ensin että pappa liioittelee mutta menin tietenkin avuksi.
Mummun puheet on tosiaankin hirveää kuultavaa. Soimaa itseään ja syyttelee pappaa "Et sinä minua rakasta, tällainen kuivakka ruippana, kamalan näköinen"
Pappa yritti kyyneleet silmissä halata mummua ja sanoi "Kyllä rakastan ja sinä olet minusta ihanan näköinen"
Ei tässä kohtaa pystynyt olemaan itkemättä itsekään. Mummulle on aina ollut tärkeää ruuan laitto ja leipominen, nyt ei kuitenkaan enää jaksa/muista seurata reseptiä ja hänen ei voi antaa käyttää hellaa valvomatta. Tämä on ollut mummulle erityisen kova paikka. Turhautumisensa purkaa valitettavasti pappaan. Laitoin muutama tunti sitten heille ruokaa ja kun piti alkaa syömään, mummu kippasi lautasensa lavuaariin kumoon ja tiuskaisi papalle "Et sinä minua ole koskaan rakastanutkaan vaan ruokiani, etsipä itsellesi sellainen emäntä joka osaa kokata"
Tuo oli papalle liikaa ja hän on itki makuuhuoneessa jonkin aikaa, nyt kun katsoin niin on nukahtanut. Minusta tuntuu ihan hirveältä katsoa mummun tilaa ja papan surua. Mitä voin tehdä enemmän? Toki olen jatkossa apuna enemmän että pappa saa levätä. Hän näyttää siltä ettei ole nukkunut viikkoon.
Kommentit (9)
Ymmärrän tuskanne, mutta teidän pitää muistaa Alzheimeristä yksi asia: se on tauti, jonka vuoksi mummo potee nyt itsesääliä. Tauti muuttaa ihmisen täysin, ja vie häneltä kaiken. Mummosi tajuaa sen, kun nyt muistaa olevansa sairas ja on varmasti turhautunut omaan voimattomuuteensa. Mutta pian hän ei edes muista olevansa sairas. Hän alkaa ehkä ihmetellä, kuka on tuo tyyppi, joka täällä asuu. Mummo ei varmasti tarkoita olla ilkeä, vaan tauti vie nyt häntä.
Minun mummoni muuttui niin täysin. Entisestä lempeästä hymymummosta tuli huutava, toisia haukkuva ja nimittelevä ihminen alkuvaiheessa, kun ei ymmärtänyt asioita ja hän näki myös houreita. Äitiäni haukkui huoraksi, kun tämä joutui turvautumaan naapurinmiehen apuun eräissä järjestelyissä, minä kun olen autoton. Mummu ei muistanut, että isäni oli kuollut. Mummu oli ukille aika rasittava asuinkumppani, kunnes sairaus eteni ja muisti romahti niin, että ei enää muistanut huutaakaan. Sitten hän oli taas sohvalla istuva hymymummo, joka tosin pissasi housuihinsa. Hän kun ei muistanut mennä ajoissa vessaan.
Järjestimme ukille oman huoneen ja oveen lukon, jonne voi mennä joskus lepäämään. Välillä hän oli yötä äidillä ja äiti oli silloin mummun kanssa.
Mummu lähti myöhemmin palvelutaloon ukin kuoleman jälkeen, koska yksinasumisesta nyt ei vaan tullut mitään enää, vaikka auttajia oli paljon jo ukin eläessä ja kuoltua.
Lääkäri voisi antaa rauhoittavaa lääkettä, varsinkin iltasella, että ukkisi saa nukuttua. Siitä pitää lääkärin kanssa keskustella. Mutta Alzheimerissa ei ole kuin pelkkää alamäkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se kuuluu Alzheimer- sairauden kuvaan, joka muuttaa täysin ihmisen persoonallisuutta. Ihminen ei itse huomaa muutosta ja usein se on juuri omaisten "sairaus" ja aiheuttaa paljon pahaa mieltä. Hyvinkin ystävällisestä ja sydämellisestä ihmisestä voi tulla ihmishirviö.
Sairaus voi edetä hyvinkin nopeasti tai hitaasti. Onko teillä lääkitystä?
Jollekin lääkkeet helpottavat aggressiivistä käytöstä, vainoharhaisuutta jne.
Parasta mitä voit tehdä, on tässä tilanteessa saada ukkisi ammattilaisten juttusille, joka kertoisi sairaudesta. Voit myös ottaa netistä artikkeliaita sairaudesta, hänelle luettaviksi.
Ja tämän jälkeen tietysti kehutte kilpaa "hänen" laittamaansa ruokaa :)
T.1
Meillä laitettiin äiti dementiakotiin kun isä ei jaksanut häntä enää hoitaa. Ehkä se olisi mummollesi paras paikka.
Laitokseen!
Se on paras ratkaisu, kun henkinen puoli alkaa tuossa määrin luhistua. Pappa voi siellä sitten käydä katsomassa omien voimavarojensa puitteissa vaimoaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi ei :(
Mummollesi varmasti kova paikka kun huomaa, että oma keho ja mieli muuttuvat nopeasti. Ja papallesi varmasti kova paikka myös, hänelle rakas ihminen pysyy osittain samana kuin ennenkin, mutta silti sairaus muuttaa mummoasi osittain myös todella paljon :( Mutta komppaan yllä olleita neuvoja siitä, että ota mummo mukaan ruuanlaittoon, jos vain mahdollista! :)
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän tuskanne, mutta teidän pitää muistaa Alzheimeristä yksi asia: se on tauti, jonka vuoksi mummo potee nyt itsesääliä. Tauti muuttaa ihmisen täysin, ja vie häneltä kaiken. Mummosi tajuaa sen, kun nyt muistaa olevansa sairas ja on varmasti turhautunut omaan voimattomuuteensa. Mutta pian hän ei edes muista olevansa sairas. Hän alkaa ehkä ihmetellä, kuka on tuo tyyppi, joka täällä asuu. Mummo ei varmasti tarkoita olla ilkeä, vaan tauti vie nyt häntä.
Minun mummoni muuttui niin täysin. Entisestä lempeästä hymymummosta tuli huutava, toisia haukkuva ja nimittelevä ihminen alkuvaiheessa, kun ei ymmärtänyt asioita ja hän näki myös houreita. Äitiäni haukkui huoraksi, kun tämä joutui turvautumaan naapurinmiehen apuun eräissä järjestelyissä, minä kun olen autoton. Mummu ei muistanut, että isäni oli kuollut. Mummu oli ukille aika rasittava asuinkumppani, kunnes sairaus eteni ja muisti romahti niin, että ei enää muistanut huutaakaan. Sitten hän oli taas sohvalla istuva hymymummo, joka tosin pissasi housuihinsa. Hän kun ei muistanut mennä ajoissa vessaan.
Järjestimme ukille oman huoneen ja oveen lukon, jonne voi mennä joskus lepäämään. Välillä hän oli yötä äidillä ja äiti oli silloin mummun kanssa.
Mummu lähti myöhemmin palvelutaloon ukin kuoleman jälkeen, koska yksinasumisesta nyt ei vaan tullut mitään enää, vaikka auttajia oli paljon jo ukin eläessä ja kuoltua.
Lääkäri voisi antaa rauhoittavaa lääkettä, varsinkin iltasella, että ukkisi saa nukuttua. Siitä pitää lääkärin kanssa keskustella. Mutta Alzheimerissa ei ole kuin pelkkää alamäkeä.
Ihan kuin olisit kirjoittanut meidän mummosta, mutta viimeiset elinvuotensa olivat jopa hauskoja, vaikka hän ei enää elätänyt tässä ajassa ja ympäristössä, omassa lapsuudessa ja nuoruudessa. Ja mikä ihmeellistä hän muisti yksityiskohtaisesti nimet, paikat ja tapahtumia 1900-luvun alusta, jossa hän luuli elävänsä. Asiat tarkistettiin vanhasta sukukirjoista ja selvityksistä ja monet mummon jutut oli tosia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisin ottanut mukaan ruuanlaittoon, mutta ei kykene ottamaan minkäänlaisia neuvoja "nuorelta plikalta" vastaan joten ei siitä tullut valitettavasti mitään.
Lääkitys on, tosin sekin pitää syöttää salaa. Aluksi yritettiin suosiolla, mutta ei suostunut syömään niitä, koska ei hän omien sanojensa mukaan mikään hullu ole.
Pappa haluaisi alkaa käydä vertaistukiryhmässä, muttei halua valehdella mummulle ja tämä ei sitä ikinä hyväksyisi. Tosin eihän meidän tarvitsisi valehdella? Minä voisin hoitaa mummua sillä aikaa ja jos kysyy niin sanoa että pappa on asioita hoitamassa.
Ap
Jos mahdollista niin ota mummu ruuanlaittoon mukaan? Ehkä hän kokisi itsensä tärkeäksi. Tuo Alzheimer on läheisille kamalampi tauti kun sairastuneelle itselleen, paljon voimia!
T. Läheisen jo menettänyt