Eroaminen on lapsiperheessä tosi ikävä juttu!!!

Lapselle ero on useimmiten rankka kokemus ja rikkoo lapsen perheen, sen ainoan joka hänellä on. Sitä on turha kiistää. Hyvin, hyvin harvoin uusperheissä ne vanhat lapset ovat yhteisten uusien kanssa samalla viivalla tasaveroisesti. Ainakaan rakkauden suhteen.

Silti on totta, että on tilanteita, joissa ero on kaikkien kannalta lopulta paras vaihtoehto. Kukapa sitä toisten perhe-elämästä on täysin perillä. Kuitenkin omassa tuttavapiirissä on paljon enemmän niitä, jotka ovat eronneet uuden onnen jo kolkutellessa ovella. Poikkeuksetta jokainen on kymmenen vuoden uuden elämän jälkeen itse ääneen todennut, että se vanha suhde olisi sittenkin ollut se parhain. Nämä "katujat" ovat juuri niitä, jotka ovat lähteneet etsimään jännitystä, kun lapsiperhearki on ollut liian tylsää.

Epäilenkin, että eron syyt voivat vaikuttaa paljonkin siihen, mikä on lasten kannalta hyvä ja huono. Jos ero tulee väkivallan, päihteiden ym. ns. painavien syiden vuoksi, on lapsellekin helpompaa jos ei joudu elämään sellaisten asioiden varjossa. Mutta se ei ole oikein lastakaan kohtaan, jos pelkän alapään kutkan vuoksi lähdetään omaa autuutta etsimään.

Vierailija kirjoitti:

Erosin, kun lapsi oli 3v. Surullista lapsen kannalta, mutta kolme muuta syntyikin sitten onnelliseen liittoon, jonka kestävyyttä epäiltiin kaikkien taholta, koska se tuli suoraan toisen liiton jatkeeksi. Eli kuulun siihen vähemmistöön, jolla vaihtaminen paransi asioita roimasti.

Mieti nyt itse. Jokaisen lapsen pitäisi saada syntyä onnelliseen liittoon, myös sen kokeeksi tehdyn esikoisen! Aina minäminäminä ja minun onneni.

Vierailija kirjoitti:

Lapselle ero on useimmiten rankka kokemus ja rikkoo lapsen perheen, sen ainoan joka hänellä on. Sitä on turha kiistää. Hyvin, hyvin harvoin uusperheissä ne vanhat lapset ovat yhteisten uusien kanssa samalla viivalla tasaveroisesti. Ainakaan rakkauden suhteen.

Silti on totta, että on tilanteita, joissa ero on kaikkien kannalta lopulta paras vaihtoehto. Kukapa sitä toisten perhe-elämästä on täysin perillä. Kuitenkin omassa tuttavapiirissä on paljon enemmän niitä, jotka ovat eronneet uuden onnen jo kolkutellessa ovella. Poikkeuksetta jokainen on kymmenen vuoden uuden elämän jälkeen itse ääneen todennut, että se vanha suhde olisi sittenkin ollut se parhain. Nämä "katujat" ovat juuri niitä, jotka ovat lähteneet etsimään jännitystä, kun lapsiperhearki on ollut liian tylsää.

Epäilenkin, että eron syyt voivat vaikuttaa paljonkin siihen, mikä on lasten kannalta hyvä ja huono. Jos ero tulee väkivallan, päihteiden ym. ns. painavien syiden vuoksi, on lapsellekin helpompaa jos ei joudu elämään sellaisten asioiden varjossa. Mutta se ei ole oikein lastakaan kohtaan, jos pelkän alapään kutkan vuoksi lähdetään omaa autuutta etsimään.

Näin se on. Mutta vain pieni osa liitoista päättyy toisen puolison väkivaltaisuuden tai alkoholismin vuoksi.

Aina puhutaan ettei ole pätevä syy erota "alapään kutkan" vuoksi. Pitäisikö uskollisessa liitossa elämistä haluavan sitten vain jatkaa jos puoliso jatkuvasti pettää?

En ehkä enää rakasta miestäni samalla tavalla kuin ennen mutta viihdyn hänen kanssaan ja teemme perheenä paljon juttuja ja pidämme hauskaa yhdessä. En ikänä jättäisi häntä tai rikkoisi perhettämme. Tunteilla on mielestäni lupa muuttua ilman että heti pitää hajottaa kaikki muu ympäriltä. En myöskään koe uhrautuvani ja olen onnellinen.

Minun äidilläni on ollut aina krooninen tarve tehdä asioista hankalia. Jos ei ole mikään vialla, hänestä siinäkin on jotain epäilyttävää. Hänen elämäntyönsä on tehdä toisten ihmisten elämästä haastavaa. Mutta voi v... , kun tuli isän kanssa ero. Äiti sitä itse ensin tahtoi ja sitten se olikin isän syy, koska hän ei ymmärrä naisia ja hän on liian rajoittunut maailmankatsomukseltaan (kyse oli yksistä höpöhöpövoimamessuista ja ennustamisesta, joihin isä ei lähtenyt mukaan). Minä eli enemmän kuin puolet nuoruudestani hourupäisen äitini luona ja kirosin sitä päivää, kun vanhemmat erosivat. Isä oli järjen ääni, mutta lastenvalvoja luuli, että teinityttö tarvitsee enemmän äidin ohjausta naiseksi kasvaessaan. Muutin kokonaan isän luo 16-vuotiaana ja siitäkös äiti jaksoi paasata.

Vierailija kirjoitti:

Aina puhutaan ettei ole pätevä syy erota "alapään kutkan" vuoksi. Pitäisikö uskollisessa liitossa elämistä haluavan sitten vain jatkaa jos puoliso jatkuvasti pettää?

Silloinhan eron syy on toistuva uskottomuus! Eikä mikään hinku erota alapään kutkan vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Tottakai vanhempien ero on useimmille lapsille rankka kokemus, mut joskus se on ainoa vaihtoehto. Mun vanhemmat eros ku olin 12 ja olin siitä surullinen mut samalla älyttömän helpottunu. Kodin ilmapiiri oli ollu jo monta vuotta tosi negativiinen ja sain kuunnella vanhempien riitoja päivittäin. Oon ilonen siitä, että mun vanhemmat uskalsi eikä jääny roikkumaan huonoon suhteeseen vain mun takia.

Mulla oli kotona täsmälleen sama tilanne: jatkuvaa riitelyä ja ahdistavaa negatiivisuutta. Mun vanhemmat ei eronneet, vaikka sitä usein toivoin. Seurauksena syömishäiriö (pakenin ahdistusta) ja vaikeus solmia mitään järkeviä ihmissuhteita. Jotenkin epäilen, että ero olisi johtanut kannaltani parempaan lopputulokseen.

Helpoin ero, josta olen kuullut, meni niin, että vaimo halusi lomamatkalle koko perheen kesken ja mies sanoi, että ei käy, ei ole varaa. Siitä alkoi riita, jossa vaimo koki olevansa pelkkä taloudenhoitaja ja piika, joka ei pääse edes lomalle. Mies taas koki, että vaimo käyttää miehen palkkarahoja törsäten ja yrittää lähteä lomalle velkarahalla. Pari erosi luottamuspulan vuoksi. Toinen heistä on minulle läheistä sukua, ja jätän kertomatta, kumman sukua olen (tunnistamisen uhka on olemassa).

samaa mieltä.en ymmärrä miksi petää mennä avioon jos ei kestä mitään vastoinkäymisiä.sitäpaitsi monessa maassa tehdään niin , että ollaan yhdessä mutta otetaan haastavissa tilanteissa etäisyyttä.silloin liitto voi hyvin, avioero ei ole ratkaisu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottakai vanhempien ero on useimmille lapsille rankka kokemus, mut joskus se on ainoa vaihtoehto. Mun vanhemmat eros ku olin 12 ja olin siitä surullinen mut samalla älyttömän helpottunu. Kodin ilmapiiri oli ollu jo monta vuotta tosi negativiinen ja sain kuunnella vanhempien riitoja päivittäin. Oon ilonen siitä, että mun vanhemmat uskalsi eikä jääny roikkumaan huonoon suhteeseen vain mun takia.

Mulla oli kotona täsmälleen sama tilanne: jatkuvaa riitelyä ja ahdistavaa negatiivisuutta. Mun vanhemmat ei eronneet, vaikka sitä usein toivoin. Seurauksena syömishäiriö (pakenin ahdistusta) ja vaikeus solmia mitään järkeviä ihmissuhteita. Jotenkin epäilen, että ero olisi johtanut kannaltani parempaan lopputulokseen.

Sitä ei voi tietää. Mun isä alkoi juoda eron jälkeen ja sit vasta paha oli olla kotona. Ei edes ruokaa kaapissa joka päivä. Ennen eroa oli kuitenkin perusasiat kunnossa. Äiti jäi työttömäksi ja muutti pieneen yksiöön, ja me 3 lasta jouduttiin isälle entiseen kotitaloon.

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani erosivat kun olin 8 v. Siitä alkoi isän uusien naisystävien ehtymätön ketju. Suunnilleen vuosi per nainen tahdilla. Hän kuoli kuitenkin hyvin yksinäisenä 62-vuotiaana. Viime vuonna erosi mieheni veli sekä kaksi ystäväperhettä. Kenelläkään ei näytä menevän paremmin kuin ennen eroa. Miehen veli ikävöi lapsiaan koko ajan, ja lapset oireilevat koulussa ja päiväkodissa. Tuttavaperheen lapsia heitellään isälle ja äidille äidin työvuorojen mukaan, kun ei ole ketään, joka lapsia katsoisi esim. Iltavuoroviikolla. Isä joustaa, miettii, milloin saa taas lapset "oikeasti" sopimuksen mukaisina aikoina ja milloin ne ilmestyvät reput selässä päivän varoitusajalla, kun äidille tulikin työvuoron vaihdoksia. Mitä järkeä on erota, jos lapset joutuu kärsimään?

Joillekin lapsille ero voi olla helpotus jos avioliittoon liittyy perheväkivaltaa ja alkoholin käyttöä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani erosivat kun olin 8 v. Siitä alkoi isän uusien naisystävien ehtymätön ketju. Suunnilleen vuosi per nainen tahdilla. Hän kuoli kuitenkin hyvin yksinäisenä 62-vuotiaana. Viime vuonna erosi mieheni veli sekä kaksi ystäväperhettä. Kenelläkään ei näytä menevän paremmin kuin ennen eroa. Miehen veli ikävöi lapsiaan koko ajan, ja lapset oireilevat koulussa ja päiväkodissa. Tuttavaperheen lapsia heitellään isälle ja äidille äidin työvuorojen mukaan, kun ei ole ketään, joka lapsia katsoisi esim. Iltavuoroviikolla. Isä joustaa, miettii, milloin saa taas lapset "oikeasti" sopimuksen mukaisina aikoina ja milloin ne ilmestyvät reput selässä päivän varoitusajalla, kun äidille tulikin työvuoron vaihdoksia. Mitä järkeä on erota, jos lapset joutuu kärsimään?

Joillekin lapsille ero voi olla helpotus jos avioliittoon liittyy perheväkivaltaa ja alkoholin käyttöä.

Kirkon (?) jossain tutkimuksessa oli kuitenkin kyselty eron syitä ja vain pieni osa eronneista oli ilmoittanut pääasialliseksi syyksi perheväkivallan tai alkoholismin. Yleisimmät syyt olivat näitä tavallisia erilleen kasvamisia, puolisot eivät toimi enää kuin puolisoiden kuuluisi tai yhteiselämä oli jo päättynyt ennen eroa.

Onhan näitä pikkulapsiaikana eronneita julkkiksiakin, jotka julistavat, ettei enää ollut yhteistä aikaa ja suhde kuihtui pois. Yllätys ilmeisesti, että puolisoiden kahdenkeskinen aika vähenee lasten tulon myötä :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erosin, kun lapsi oli 3v. Surullista lapsen kannalta, mutta kolme muuta syntyikin sitten onnelliseen liittoon, jonka kestävyyttä epäiltiin kaikkien taholta, koska se tuli suoraan toisen liiton jatkeeksi. Eli kuulun siihen vähemmistöön, jolla vaihtaminen paransi asioita roimasti.

Miten tämä erolapsi voi? En epäile, etteikö uusi suhde voisi olla onnellisempi kuin vanha, koska fiksut ihmiset ottavat opikseen ja korvaavat vanhat virheensä, mutta on surullista, että he eivät yritä sitä jo ensimmäisessä liitossaan. On erittäin itsekästä tehdä lapsi ja sen jälkeen todeta, ettei tämä huvitakaan ja rikonpa lapsen perheen, jotta voin saada uuden ehjän perheen uusien lasten kanssa. Se lapsi kun ei saa sitä ehjää ja uutta perhettä, se oikeus vain on niillä vanhemmilla, jotka ovat lapsen perheen rikkoneet.

Miksi siis pitää tehdä lapsia suhteisiin, jotka eivät toimi tai joiden eteen ei olla valmiita tekemään töitä?

Ja johtui erosi mistä syistä tahansa, niin pidän erittäin mauttomana, että leuhkit omalla onnellasi, kun et ole samaa onnea viitsinyt hankkia lapsellesi. On hyvin todennäköistä, että sinun ja kolmen muun lapsen onni tuntuu esikoisesta vain entistä katkerammalta. Lapset ovat eriarvoisessa asemassa, vaikka mitä muuta yrität väittää. 

Kuulut ilmeisesti myös niihin vanhempiin, jotka eivät vaivaudu antamaan lapselle aikaa isoihin muutoksiin. Ei sopeutumista eroon eikä uuteen mieheen vaan kaikki vain rytinällä kurkusta alas, koska tärkeintä on vain oma onni. En ihmettele, että lähipiirisi tuomitsi ratkaisusi enkä ihmettele, että viestissäsi hehkutat vain omaa onneasi. Noin toimivat itsekkäät ihmiset.  

Hyvin tuo köriläs tuossa tuntuu voivan, täyttää kohta 22v. Ja olisin hankkinut lapselle saman onnen, mutta eipä tuo ollut minusta kiinni. Ja kyllä, toimin itsekkäästi. Onneksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erosin, kun lapsi oli 3v. Surullista lapsen kannalta, mutta kolme muuta syntyikin sitten onnelliseen liittoon, jonka kestävyyttä epäiltiin kaikkien taholta, koska se tuli suoraan toisen liiton jatkeeksi. Eli kuulun siihen vähemmistöön, jolla vaihtaminen paransi asioita roimasti.

Mieti nyt itse. Jokaisen lapsen pitäisi saada syntyä onnelliseen liittoon, myös sen kokeeksi tehdyn esikoisen! Aina minäminäminä ja minun onneni.

Olet aivan oikeassa, aina vaan ei mene niinkuin elokuvissa.

Niin. Mun eksä lähti kun rakastui toiseen. Hirveällä työllä ja vaivalla olen saanut järjestettyä lapsille kuitenkin vakaat ja hyvät olosuhteet (saivat mm. jäädä samaan kotiin). Eksällä on kolmas muija menossa kahden vuoden sisällä ja nyt muutti yhteenkin jonkun ihan pienten lasten eronneen äipän kanssa. Huoh. :( 

No, meillä pysyy lapsille hyvä turvalliset olosuhteet ja isänsä luona vierailevat toki. Hänellä on kuitenkin hyvä suhde lapsiin. Mulla on se onni, että isovanhemmat kummaltakin puolelta auttavat, joten he kutsutaan meille lastenhoitoon, jos mulle tuele esim. yllättävä työmeno. Ei tarvitse lapsia yllätyksenä heitellä isälleen. 

Mutta ei munkaan eksällä ole muuta sanottavaa ollut, kun hänen onnensa ja kuinka nyt on onnellinen, kun on hyvä parisuhde (se kyllä kesti ehkä kaksi kuukautta…) jne. Minkäs teet. Minä olen onnellinen, kun lapset ovat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä järkeä on erota

Minäpä sanon sulle sen. Mä en kestänyt enää sitä VANKILAA! Mä tarvitsin TILAA, halusin ELÄÄ! Ei kai se voi olla väärin tehdä mitä sydän sanoo.

No kyllä se on, jos on kerran lapsiakin mennyt suhteeseen tekemään!

Milloin aikuisista ihmisistä tuli tuollaisia yoloja? Oikeasti? Sinä et ollut missään ihmeen vankilassa, vaan parisuhteessa, johon itse vapaaehtoisesti olit mennyt ja itse vapaaehtoisesti olit tehnyt siihen suhteeseen lapsia. Missä on vastuusi siitä? Jos tarvitsit tilaa, niin miksi sitten menit suhteeseen tai teit lapsia? 

Jos sydän sanoo, että voi kun rakastuin tuohon toiseen ihmiseen, niin siinä vaiheessa mietit, että missä hitossa meni mönkään ja miten sen korjaat. Et suinkaan, että ihanaa, pate/jossu, odota, mä tuun kunhan mä ensin hylkään mun puolison ja rikon lasten perusturvallisuudentunteen! Yolo!

Jumankekka, jos aikuinen ihminen on sitoutunut suhteeseen, olisi se pitänyt tehdä ihmisen kanssa, jonka kanssa on hyvä elää, joka on kykenevä yhteistyöhön ja jonka kanssa haluaa ja kykenee tekemään töitä suhteen eteen, yhdessä. Jos siihen vielä lapsia tekee, on vastuu siitä ikuinen. 

Toki on tilanteita, joissa puoliso muuttuu, ei suostu työskentelemään suhteen hyväksi, saa psykoosin, sairastuu alkoholismiin, menettää työpaikkansa ja se myötä alkaa väkivaltaiseksi yms. Niissä tilanteissa on ainoa oikea tapa erota, jos muu ei auta. 

Mutta se, että elämä on väljähtynyt ja kiireinen ja toisen naama kyrpii, ei ole mikään syy erota. Se on syy työskennellä sen suhteen eteen. Kyllä minuakin on monesti mietityttänyt, että hitto minkälaisen tyypin kanssa oikein tuli mentyä naimisiin, mutta olihan siihen syynsä. Ei minua kukaan pakottanut. Olin korviani myöten rakastunut, kuten olen edelleenkin - koska työskentelemme suhteemme eteen. 

Lapsille ero on aina kamala paikka. Vaikka joku sanoi tuolla aiemmin, että lapsille on parempi erota, jos vanhemmat vain pitävät kulisseja pystyssä, ei niin suinkaan aina ole. Hyvin harvoin. Ja miksi pitäisi vain pitää kulisseja pystyssä? Miksei voi työskennellä parantaakseen suhdetta?

No kun ei huvita. Ei viitsi. On paljon kivampaa lähteä siihen uuteen ihkuun suhteeseen ja tehdä se oma rakkaudenhedelmä ja miettiä että "mite noi vanhat lapset ny noin käyttäytyy, patenkin tyttö on ihan kauhee ja siis niin vihaa mua. Sen mutsi, joka on siis ihan sairas natsi on salee myrkyttäny sen niinku mua vastaan, tiedätsä? Siis ihan äly mustis! No ei se mitää. Kato must tää suhde nyt tuntuu niinku vankilalt, tiedätsä? Mä oon aatellu et oisin niinku vahva ja vapaa sinkku, tiedätsä. Niinku sellanen upee ja kaikkee. Kato sit saleen se jukkis kato huomaa mut ja jättää sen eukon. Me kato maattiin tos muutama viikko sit yhes, mut se niinku ei sit halunnu muka mitään enempää jne."

Oikeasti ihmiset, teillä on vastuu omista lapsistanne. Eihän siinä mitään jos oikeasti haluatte olla itsekkäitä ja laittaa sen oman takapuolenne ensin. Mikäs siinä? Mutta myöntäkää se edes, älkääkä päästäkö enää sellaista bs:ää suustanne kuin "lapset ovat onnellisia kun vanhemmat ovat", "se riippuu siitä kuinka eron hoitaa", "lapset vaistoavat vanhempien huonon suhteen ja kärsivät enemmän kuin erosta". Yksittäistapauksia on aina puoleen jos toiseen, mutta laaja tieto on olemassa ja se on selkeä: lapset kärsivät avioerosta lähes aina ja selkeästi. Toinen asia on, että huomaavatko vanhemmat sitä omalta onneltaan...

http://www.jaacap.com/article/S0890-8567(09)64550-0/abstract?cc=y=

eniten olen miettinyt sitä, miksi lapset joutuvat vaihtaa kotia? eikö olisi lasten kannalta mukavampi, että sovussa vuokrattaisiin joku kämppä, missä toinen vanhempi käy välillä asumassa, vuoroviikoin? aina lapset on ne, jotka joutuvat vaihtaa paikkaa, mielestäni se on epäreilua koska he eivät alun alkaen ole halunneet että perhe hajoaa. tottakai siis ymmärrän, että avioero on monessa tilanteessa se ainoa vaihtoehto, ja että lapsetkin ovat onnellisempia, kun äiti ja isä eivät ole väkisin yhdessä..

Vierailija kirjoitti:

Enpä tunne ketään lapsiperheellistä, jotka olisivat eronneet kevyistä syistä.

Itse erosin miehen pahenevien mielenterveysongelmien vuoksi. Mukaan tuli pelaaminen, rahavaikeudet ja vieraat naiset.

http://www.menaiset.fi/artikkeli/suhteet/ihmissuhteet/saako_ihan_hyvast…

...siinä yksi.

En väitä etteikö eroaminen olisi tarpeen sinun kaltaisissasi tapauksissa, mutta ikävä kyllä nämä kevyet "minä, minä" syyt ovat aika yleisiä.