Lue keskustelun säännöt.
Miten ja millä tasolla kertoa mielenterveysongelmista uudelle poikaystävälle?
25.03.2016 |
Olen alkanut seurustella uuden ihmisen kanssa ja nyt mietin, miten ja kuinka paljon kertoisin hänelle mt-ongelmistani. Minulla on ollut elämässäni vastoinkäymisiä, jotka osittain ovat johtaneet masentuneisuuteen ja ahdistuneisuuteen. Tämä poikaystävä on ollut jo useamman vuoden ennen seurustelua paras ystäväni, joten hän tietää melko paljon lapsuudestani ja nuoruudestani sekä minulle sattuneista asioista. Hän ei kuitenkaan tiedä, että olen ollut terapiassa, syönyt masennuslääkkeitä sekä rauhoittavia silloin tällöin ja että minulla on todettu keskivaikean ja vaikean välillä vaihteleva masennus. Itse luulen, että minulla on myös jonkinlaista epävakaata persoonallisuushäiriötä ja kehonkuvan häiriötä, mutta niitä ei ole koskaan hoitohenkilökunnan toimesta diagnosoitu tai edes epäilty. Opiskelen yliopistossa ja elämäni on ulospäin kai melko normaalia. Minulle on usein jopa sanottu, että ihanaa elämääni kadehditaan. Jaksan arkea hyvin ja osaan "näytellä" hyvinvoivaa muiden seurassa, luulen, että kovin harva arvaa masennustani. Ongelmani ytimessä on kai jonkinlainen suunnaton itseinho ja -häpeä, joka saa välillä aivan järjettömät mittasuhteet. Saatan esimerkiksi valehdella olevani sairaana monta päivää (olen pois koulusta, enkä tapaa ystäviäni), koska koen sillä hetkellä olevani niin ruma, etteivät muut ihmiset pysty katsomaan minua. Jos olisitte sijassani, miten paljon kertoisitte? Vaikka uusi poikaystäväni on ihana, pelkään, että hän pelästyy liikaa, jos kerron rehellisesti aivan kaikesta. Olemme vielä niin nuoria, että ikäisemme ehkä harvoin ovat johtuneet kohtamaan kovin paljon "vaikeuksia". Poikaystävän elämä on vieläpä ollut poikkeuksellisen tasaista, hänellä on ihana perhe, joka on kuitenkin tasoittanut tietä ehkä hiukan liikaakin. Olen tosi kiitollinen mielipiteistä! :)
Kommentit (25)
Ikävä todeta tämä ap, mutta mt-ongelmaisia ihmisiä ei kukaan halua.
Itselläni on sosiaalisten tilanteiden pelko, jonka vuoksi mulla esiintyy myös masennusta. En ole vaikeasti masentunut, mutta kuitenkin jonkin verran.
Käytännösssä tämä näkyy alakuloisuutena, en jaksa aina tehdä mitään tai jaksan, mutta välillä menee aikaa että saan perseeni ylös ja alkaa toimimaan. Saatan myös välillä itkeä, on toivoton ja paska olo.
No pakkeja oon saanu niin monta etten jaksaisi edes muistella. Oon vasta 25v ja tuntuu että tässä tämä munkin elämä sitten oli. En saa miestä, koska oon niin sairas. Vaikka omasta mielestäni en ole mikään vakavasti mt-ongelmainen edes, mutta miesten mielestä vissiin olen :(
Ei kukaan halua tällästä naista kumppanikseen. En edes yritä enään.
Oon mielestäni muuten ihan normaali nuori nainen. Lenkkeilen, oon eläinrakas, viihdyn luonnossa ja metsässä, mökkeilemässä, en polta, en käy baareissa. Mulla on hyvä huumorintaju, tykkään kuunnella ihmisiä, oon suvaitsevainen ja auttavainen muita kohtaan.
Mutta vain se yksi perkeleen asia pilaa kaiken, masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on tämä juttu ollut vastikään ajankohtainen. Ei edes varsinaisesti seurustella, tapailuasteella vielä. En varsinaisesti suunnitellut omista vakavista masennusjaksoista kertomista, mutta deittikumppanini avautuessa omista henkilökohtaisista ongelmistaan uskaltauduin sit kertomaan omistani.
Hän otti asian hyvin, sanoi vaan, että nuo mt-ongelmat eivät hänelle ole tuttuja eikä siinä kohtaa osannut asiasta enempää sanoa. Mä vaikutan hyvin normaalilta nuorelta naiselta ulospäin, pukeudun siististi ja pidän ulkonäöstäni huolta, joten ulkoisen olemuksen perusteella ei kukaan pystyis arvaamaan kuinka pahoja ajanksoja mulla on elämässä ollut. Ja nyt elänkin varsin seesteistä aikaa, eikä tuo masennus pahemmin vaivaa.
Ehkä neuvoisin sanomaan jotain, jos itsestäsi tuntuu siihen olevan syytä. Kuitenkin jättäisin pahimmat jutut kertomatta (niihin voi sit palata myöhemmin). Itsestäni tuntui ainakin helpottavalta, ettei mun tarvitse salailla sitä, että olen toipumassa vakavasta masennuksesta ja sen takia en ole esim. työelämässä tällä hetkellä.
Aika ison lastin meinaat miehen päälle kaataa. Onkohan jopa liian iso? Mitä ja miten ikinä kerrotkin, niin älä odota, että mies jaksaisi koko ajan kuunnella sinun ongelmistasi, niistä puhua ja yrittää ennakoida tekemisiäsi tai olla jonkunlainen curling-poikaystävä. Pidä vastuu siis ihan omilla harteillasi ja yritä elää kaikin tavoin tavallista elämää. Jos et pysty, niin et pysty myöskään seurustelemaan. Jos taas pystyt, niin muista, että historia on mennyttä ja vain tulevaan pystyt vaikuttamaan. Älä jahkaile vanhoja asioita enää.
Minulla on samankaltainen ongelma. En ole tällä hetkellä työ- tai opiskelukykyinen vaan olen sairaslomalla. Miten tämän asian suhteen tulisi menetellä uusien tuttavuuksien kanssa? Monet kuitenkin kysyvät, että mitä teen työkseni tai mitä opiskelen. Miten tuollaisen voi vastata todenmukaisesti mutta kuitenkin kertomatta itsestään liikaa? Voiko sitä vain töksäyttää olevansa sairaslomalla vai aiheutuuko siitä vain enemmän epätietoisuutta? En kuitenkaan tahtoisi koko elämäntarinaani jakaa vasta tutustumiini ihmisiin, mutta en ole sellainen, joka osaisi luontevasti valehdella tai kiertää kysymyksen vaihtamalla puheenaihetta.
Olen muuten tästä omasta kokemuksestani oppinut sen, että en kysy enää keneltäkään uudelta tuttavuudelta mitä he tekevät työkseen tai opiskelevat. Kyllä se aikanaan selviää jos tuttavuus syvenee. Ja monet kertovat itsekin oma-alotteisesti. En tahdo saattaa ketään näin kiusalliseen tilanteeseen kuin mihin itse joudun lähes joka kerta tavatessani uusia ihmisiä.