Eikö teitä pelottanut synnytys koko raskausajan?

Joo pelkäsin koko raskauden ajan 90-luvulla,

kun halusin sektion ja pääsin pelkopoliklinikkakäynille vasta raskausviikolla 38 ! Silloin vasta

sain ajan elektiiviseen sektioon ja pystyin huokaisemaan.. Meni raskaus stressatessa.

Samat ajatukset oli kans n.pari vuotta ennen ku tulin raskaaks. Aika alussa tuli kuitenki selväks et pelkosektiota en halua. En nähnyt siinä enää järkeä kun asioita ymmärsin enemmän. Pelotti joo jollqin tavalla silti mennä synnyttämään.

Kyllä se kipu ainakin mun kohdalla oli ihan saatanallisen kauheeta ja lamauttavaa ja sitä kesti useita kymmeniä tunteja. Kivunlievityksistä oli apua välillä. Suutin osa ajasta kuitenkin niiden järjettömien kipujen kanssa. Siitä kuitenkin selvisin voittajana ja kohta oon menossa uudestaan synnyttämään. Pelottaa samalla tavalla nyt ku ekallakin kerralla mutta kyllä mä silti uskallan. Katotaan miten käy.

Mun täytyy sanoa kyl et kokemuksen perusteella mä en enää täysin luota "osaavaan" henkilökuntaan ja se ehkä pelottaa eniten nyt tokalla kerralla että kätilöksi osuu joku kokematon tai huono.

Puhu raskauden aikana neuvolassa pelostasi ja mene pelkopolille puhumaan asiasta.

Itse olen synnyttänyt alakautta 4 lasta, ja yllättävää että kolmas lapsi oli kaikista kivuliainta synnyttää, ei suinkaan se eka.

Kolme ensimmäistä synnytin ilman mitään puudutusta ja neljännen kanssa sain epiduraalia ja paljon, heti kun pyysin. Olin käynyt puhumassa pelostani ja se myös luki papereissani kun saavuin sairaalaan, siitä oli apua. Olin aivan ihmeissäni puudutukseni kanssa että voiko synnytys oikeasti tuntua tältä. Olin niin kärsinyt aikaisemmin. Mutta synnytyksiä on niin monenlaisia, yhtä kaavaa ei ole. Tosiaankin vain yhdestä jäi muistot että se oli tosi kivuliasta, hirveetä, tuntui ettei kukaan auta ja että kuolen just! Mutta älä pelästy, ei sen tarvitse mennä niin. Puhu peloistasi. Älä missään nimessä kuitenkaan jätä lapsen saamista synnytyksen takia, ei se välttämättä ole hirveetä ja On Ihanaa Olla Äiti.

Olin aivan kuin sinä, mutta "onneksi" tulin raskaasti (kylläkin helposti) vasta 34-vuotiaana niin ajatukset olivat vähän rauhoittuneet. Siis kyllä synnytys ajatuksena hirvitti ja etenkin kun meni lasketun ajan yli ja piti vain odottaa... Koin lähestyvän synnytyksen kuin mestauslavalle menoksi... Mutta kun oli pakko niin oli pakko, pelkosektiota en halunnut siksi, että en kuitenkaan pelännyt enää NIIN paljon ja tavallaan TARPEEKSI mennäkseni sinne kuormittamaan terveydenhuoltoamme, MITÄ SE EI OLE JOS PELKO ON ISOA JA AITOA! En siis tuomitse ketään. Mutta näin minulla. Koitin siis ajatella kuitenkin asioita ensisijaisesti järjellä. Toki pelotti ja sen myönsin itselleni ja inhottikin ja vaikka mitä. Olin päättänyt haluta epiduraalin heti, menin siksi Naistenklinikalle, että siellä sen saa varmimmin jne. Olin onnekas, se toimi täydellisesti ja saatoin jopa nukkua avautumisvaiheen aikana.

Minunkin isoin ja oikeastaan ainoa pelkoni oli kipu. Mutta se ei ollut minulla pahaa epiduraalin ansiosta kummassakaan synnytyksistäni. Sanoisin, että elämänkokemus jonkinverran auttaa pelon kanssa tai siis näin oli ainakin itselläni, mutta jos ei tarpeeksi niin sitten vain pelkopolille ja pidät kiinni päätöksestäsi valita sektio. Kyllä sä sen klaaraat mihin päädytkään!

Mua ei oo pelottanut yhtään raskaus eikä synnytys. Vaan sinisilmäisesti olen luottanut siihen että kyllä luonto hoitaa. Niinkuin on hoitanutkin. Nyt sitä on jo kuullut paljon kauhutarinoitakin mutta kun kolmatta oottelen niin uskoisin että kaikki menee taas todennäköisesti hyvin kun on mennyt aikaisemmillakin kerroilla.

Mulla on takana 2 synnytystä. Ensimmäinen oli hirveä, ihan hirveä. Viikkotolkulla sen jälkeenkin heräsin yöllä itkemään ja olin kuin shokissa, pelkäsin joutuvani synnyttämään uudelleen.

Jouduinkin - vain 1 v 2 kk myöhemmin. Tämä toinen synnytys oli aivan ihana. Kipeä tietysti, mutta hallittu, siisti, onnistunut. Sen lisäksi että saimme toisen ihanan lapsen, synnytystraumani hälveni.

Voin melkein luvata sulle, että kun tulet raskaaksi niin aika alkumetreillä jo herää se rakkaus siihen lapseen. Sillä rakkaudella ponnistelet sen lapsen ulos, ja myöhemmin ponnistelet jotta se lapsi saisi kaiken tarvitsemansa.

Pelkosektioon pääsee, jos todella haluaa. Mä pidin sitä tokalla kerralla koko ajan takaporttina. Ajattelin, etten joudu alateitse synnyttämään, jos en vaan suostu. Se toi helpotuksen tunteen, että voisin loppuviimein aina luottaa synnytykseni jonkun muun käsiin jos jänistäisinkin viime hetkellä.

Ei todellakaan pelottanut, eikä ollut mitään syytä pelätä. En halunnut kivunlievitystä, eikä se ollenkaan niin paljon sattunut kuin hammassärky. Supistukset sattui, mutta nojasin seinään ja lauloin. Eihän ne supistukset montaa sekuntia kerrallaan kestä. Itse olin kummallakin kerralla sairaalassa vai kaksi tuntia ennen synnytystä.

Lue tuolta blogiosiosta Murun blogia. Siinä on ihana synnytyskokemus.

Mä synnytin kolme päivää sitten esikoiseni. Raskauden ajan yritin olla ajattelematta asiaa liikaa ja luottaa ammattilaisiin jne. Itse synnytys alkoi rytinällä ja vaavi tuli alle kuudessa tunnissa. Synnytys sattuu, kyllä. Mutta. Lääkkeet tekivät olosta hetkittäin jopa hyvän. Kipu on outoa, erilaista, kuin mikään aiemmin kokemani. Henkilökunta oli taitavaa, uskomattoman kannustavaa ja suhtautui kipuihini ymmärtäväisesti, kaikki apukeinot tarjottiin. Hetkeksi usko meinasi loppua, sillä oksitosiini taisi tehdä supistukset vielä rajummiksi. Mutta en kuollut, en edes pyörtynyt. Epistomia ei tuntunut missään, ei myöskään ompelu. Sruraavana päivänä otin buranan ja paracetamolin. Nyt jo todella hyvä olo ja mahtava pikku tyyppi maailmassa. Vaikka pelotti ja sattui, menisin vaikka heti uudelleen. Kokemus on uskomaton, se että kroppa pystyy siihen. Lisäksi huippuammattilaiset hoitavat ongelmatilanteet. Älä anna pelon estää, tämä on maailman upein asia. oma lapsi ja tieto siitä, että oma kroppa on pystynyt tuohon.

Mä en ole ikinä pelännyt synnytystä. En ennen raskautta enkä missään vaiheessa raskautta.

Yritin synnyttää "luomuna" mutta kroppa oli eri mieltä joten otin epiduraalin viime hetkellä. Kun synnytys käynnistyi niin olin innoissani ja mietin vain että millainen ja minkä näköinen tyyppi tulee ulos

Mitä pahaa kivussa on? Se on vaan tuntemus.

Jos se käy todella suureksi, niin sitten pyörtyy ja kiidätetään kipin kapin sektioon. 

Mitä pahaa kivusta voi aiheutua? Ei mitään, se menee ohi ja loppuu.

Mä pelkäsin joutuvani sektioon. Kivun tiesin kestäväni, ainakin kaiken sen lääkityksen avulla mitä sairaalassa saa.

Pelkäsin kovasti. Mutta ei sitä synnyttäessä jotenkin pelkää. Minulla myös hormoonit jotenkin vaikutti että pelko pieneni synnytyksen lähestyessä. Kipu oli kovaa, mutta kyllähän pari vuorokautta kestää. Epiduraali ja spinaali toimivat useimmiten hyvin, niistä on erittäin paljon helpotusta. Kipupiikit toimivat myös alussa. Ponnistus ei ollutkaan sellaista kuin pelkäsin, se olikin paras osa minulla synnytystä.

Jos oikein kovasti pelottaa, saattaisin soittaa neuvolaan jo ennen raskautta ja menisin juttelemaan. pelko on luonnollista, se valmistaa ihmistä tulevaan. Kun et tiedä mitä tuleman pitää, on ihan normaalia pelätä. Toiset pelkäävät enemmän, toiset pystyvät sulkemaan asian mielestään. Ei synnytyksestä tarvitse ns suoriutua, kunhan saa lapsen maailmaan kätilöiden ja lääkäreiden kanssa. epi no delphinellä voi harjoitella ponnistusvaihetta ja henkiseen valmentautumiseen löytyy paljon materiaalia. tsemppiä sinulle!

Vierailija kirjoitti:

Mulla on takana 2 synnytystä. Ensimmäinen oli hirveä, ihan hirveä. Viikkotolkulla sen jälkeenkin heräsin yöllä itkemään ja olin kuin shokissa, pelkäsin joutuvani synnyttämään uudelleen.

Jouduinkin - vain 1 v 2 kk myöhemmin. Tämä toinen synnytys oli aivan ihana. Kipeä tietysti, mutta hallittu, siisti, onnistunut. Sen lisäksi että saimme toisen ihanan lapsen, synnytystraumani hälveni.

Voin melkein luvata sulle, että kun tulet raskaaksi niin aika alkumetreillä jo herää se rakkaus siihen lapseen. Sillä rakkaudella ponnistelet sen lapsen ulos, ja myöhemmin ponnistelet jotta se lapsi saisi kaiken tarvitsemansa.

Pelkosektioon pääsee, jos todella haluaa. Mä pidin sitä tokalla kerralla koko ajan takaporttina. Ajattelin, etten joudu alateitse synnyttämään, jos en vaan suostu. Se toi helpotuksen tunteen, että voisin loppuviimein aina luottaa synnytykseni jonkun muun käsiin jos jänistäisinkin viime hetkellä.

"Voin melkein luvata sulle, että kun tulet raskaaksi niin aika alkumetreillä jo herää se rakkaus siihen lapseen. Sillä rakkaudella ponnistelet sen lapsen ulos"

Ei mulla kyllä herännyt. Enkä ponnistellut sillä rakkaudella lasta ulos vaan ihan järjen voimalla. Että ei siihen voi luottaa sokeasti. Mä olin synnytyksessäkin vain kiinnostunut siitä, että itse selviän hengissä, lapsesta olin jotenkin ihan varma, että se selviää ja etten mä voi tehdä synnytyksessä mitään sellaista, mikä lasta haittaisi.

Olen raskaana viimeisellä kolmanneksella. Raskaus ei ollut suunniteltu, en olisi synnytyspelkoni vuoksi uskaltanut raskautua. Minä olen aina pelännyt synnyttää ja pelkään edelleen. Pelko on ehkä hieman lievittänyt raskauden edetessä jostain syystä, mutta ei kuitenkaan niin paljoa että uskaltaisin lähteä yrittämään alatiesynnytystä. Minulla pelkoa ei aiheuta niinkään se mahdollinen kipu vaan lapsen vammautuminen.

Olen yrittänyt olla parhaani mukaan miettimättä koko synnytystä, muuta kuin silloin kun on pakko, esim. pelkopolilla keskustellessa. Sektio myönnetään vasta useamman viikon päästä aikaisintaan kun tapaan lääkärin niin ei auta turhaan vatvoa synnytystä mielessä ja stressata. Jotenkin sitä vain pystyy pitämään oman päänsä ns. kasassa ja olla ajattelematta tai stressaamatta koko asiaa vaikka järjetön pelko lähenevää synnytystä kohtaan onkin. Osaltaan apua on ollut siitä kun neuvolassa ja pelkopolilla kyllä vakuutellaan että saan kyllä sektion jos olen vakaasti sitä mieltä että en kykene synnyttämään alakautta.

Jos jotain kahdessa synnytyksessäni pelkäsin niin sitä että joutuisin sektioon. Siinä on niin paljon enemmän komplikaatioriskejä kuin alatiessä, lähipiiristäkin kokemuksia löytyy.

Ajattelin että katsotaan miten menee ja edetään sen mukaan. Epiduraali on ihana keksintö, sen saatuani nukahdin kesken avautumisvaiheen kun kaikki kipu hävisi ja sen jälkeen olin rentoutunut ja pystyi alkaa ponnistamaan. Synnytykset kesti 23h ja 14h, mutta vieläkin voisin tehdä sen uudestaan, jos haluaisin lisää lapsia, vaikka onhan se supistelukipu aika helvetillistä, mutta mulla auttoi epiduraali ja toisessa spinaali ja ilokaasu.

Turha pelätä kun ei sitä kukaan etukäteen tiedä miten tulee menemään, useimmiten kaikki kuitenkin menee hyvin.

En halua pelotella lisää, mutta toivoisin kaikkien ymmärtävän, että sitä sektiota kannattaa pelätä paljon enemmän kuin alatiesynnytystä. Riskit ovat paljon suuremmat sekä äidille että vauvalle ja toipuminen hitaampaa. Miljoonat naiset synnyttävät joka vuosi. Ei se niin hirveää ole.

Kipu on vaan kipua! Miksei sitä kestäisi? Kyllä minua on kaikkien neljän lapsen kohdalla sattunut, mutta ei nyt ole käynyt mielessäkään pelätä mitään. Hyvin se menee :)

Vähän toki pelotti tuntematon, mutta ei jatkuvasti. Ja sitten itse synnytyksessä epiduraali vei kaikki kivut pois. Aivan mahtava troppi!

En edes miettinyt koko synnytystä ja olin päättänyt ottaa vaan aqua-rakkulat. Ne kyllä heti suositteli epiduraalia. No en ottanut heti, mutta siinä seitsemän tunnin päästä ajattelin, että otan, jos on joku oikein kokenut laittaja ja kahdeksan tunnin päästä että otan vaikka kenen laittamana, kun vaan äkkiä saan. No, auttoihan se.

Siinä tuli lopulta se kolmivuorotyötä tekevä kätilö uudelleen töihin vuoronsa jälleen alettua, joka oli kanssani aloittanut ja jouduttiin kiireelliseen sektioon.

Kummat jalkasäryt alkoivat heti kun puudutus oli lakannut. Vaivaavat edelleen (10 vuotta) ajoittain. Käytän niihin kipulääkettä.

Synnytyämättömien vuodeosastolla tapasin pelkääviä kaksi. Toinen pelkäsi, mutta halusi alakautta ja toinen pelkäsi ja halusi sektion.

Kyllä sitä kipua jännitti, mutta itse tilanteessa en ehtinyt pelkäämään. Oma synnytyskokemus meni aivan nappiin, kesti neljä tuntia ja kätilö oli ihana ja kannustava. Totta kai synnytys sattui, mutta ehkä vähän nurinkurisesti kaikkein eniten mukamas sattui silloin kun lapsi oli jo syntynyt ja sain pari tikkiä.